Tänään oli sitten äärimmäisen tuskastuttava päivä. Aamulla piti raahata itsensä taas kouluun 7:40 ja minä olin ihan törkeän väsynyt. Lisäksi koska reppuni oli täynnä koulukirjoja ja siellä olivat vielä lisäksi liikuntavaatteet, se näytti lähinnä puolipallon muotoiselta hyvin tyylittömältä kyhmyltä. Ja heti kun pääsen biologian tunnille (myöhässä), huomasin, että minä olin unohtanut kumini kotiin. Ja että kolmioviivaimeni oli rikki. Taas. Se näytti siltä, että joku olisi haukannut siitä palan, koska siitä puuttui sellainen pyöreähkö osa yhdestä reunasta. Miten kolmioviivain voi muka edes rikkoutua niin?

Ja sitten päivä vain parani. Unohduin juttelemaan Nanin kanssa, enkä siksi ehtinyt matikanluokkaan tarpeeksi ajoissa, jotta olisin ehtinyt kopioida kaikki tehtävät (joita en ollut ehtinyt tehdä) taululta. Sitten piti kävellä toiseen päähän C-rakennukseen yläkertaan ruotsintunnille. Siitä ei oikein ole mitään valittamista. Ja sen jälkeen englannintunnille takaisin toiseen päähän B-rakennuksen yläkertaan. Se oli lähinnä tylsää, ei mitenkään epätavallisen tuskallista. Sitten oli ruokailu (ja taas C-rakennukseen tuulisen pihan poikki niin, että sen jälkeen tukka oli ihan lättänässä ja sekaisin).

Sitten ruokailun jälkeen oli äidinkieltä. Eilen lainasin pari kohtaa siitä äidinkielen monisteesta, ja tajusin, että olin unohtanut koko monistenipun tietokoneen viereen kotiin. Opettaja juuri eilen korosti, että niitä monisteita on ihan aivan välttämätön pitää mukana. Meidän piti jopa nimikoida ne, sillä hän sanoi, että uusia monisteita ei saisi. Ja minulla oli kaikki monisteet kotona. Kaikki. Ja vihkokin oli kotona. Opettaja sitten äärettömän ärtyneenä sanoi minulle, että voisin lainata yhtä monistenippua, kunhan en tekisi siihen merkintöjä. *huokaus*

Ja sitten oli vielä se tuskallisin osa päivästä: liikuntatunnit ja lihaskuntotestit. Ne piti tehdä parin kanssa, koska siinä tarvittiin aina joku ottamaan aikaa, pitelemään kiinni jaloista, tms. Minä sitten katsoin, että kiva, ei ketään minulle. Neiti R ja M olivat ilmeisesti päättäneet olla osallistumatta lihaskuntotestiin, joten minä olin siellä yksin. Sitten lopulta kysyin epätoivoisesti neiti MK:lta, josko hän voisi tehdä minun kanssani. Hän sanoi voivansa ja sitten me aloimme kiertää niitä rääkkipaikkoja.

Se oli kauheaa. Ihan kauheaa. Vatsalihakset ovat yleensä olleet bravuurini, mutta minulla on liikunnan kanssa sillä lailla on/off. Jos liikun, liikun ihan törkeästi ja rääkkään itseni huippukuntoon (ja sen jälkeen vielä huippukunnon yli laihemmaksi, jolloin suoritukset huononevat), mutta jos en liiku, minä en sitten liiku lainkaan. Mutta kuitenkin. En nyt ala esittelemään tuloksiani (jotta ihmiset eivät järkyttyisi siitä, miten huonokuntoinen olen), mutta sanottakoon, että suurin osa meni keskinkertaisesti, yksi täydellisesti (ihan täydet pisteet, eikä ottanut oikeastaan edes koville) ja muutama ala-arvoisesti (köh-staattinen-yläraaja-harjoitus-köh). Okei, siinäkin sain sekunnin paremman kuin viimeksi, mutta tosi kivaa katsoa, kun MK vetää ne täydet 90 sekuntia.

Sitten piti tehdä yhteenveto ja laskea kuntoluokat yhteen. Liikunnanopettaja kyyläsi minun vieressäni kun laskin, ja saatuani laskun päätökseen, hän totesi vain yllättyneenä "Du har bättrat sig" (ei hän ole ruotsinkielinen, mutta puhuu vähän millä kielellä nyt sattuu huvittamaan). Se oli aika mahtavaa. Minä luulin, että olen tullut ihan täydelliseen rapakuntoon, kun viime vuonna se oli oikeastaan sitä, että yritin hillitä itseäni olemaan liikkumatta kauheasti. Ja nyt sain paremman tuloksen. No, kaiketi siitä tuloksesta voi päätellä sen, että minulla sittenkin on lihaksia jossain. Ei tosin käsissä (siis yhtään, ei hiukkaakaan), mutta nyt voin huijata itseäni katsoessani itseäni peilistä ja vihatessa reisiäni, ja todeta, että ne ovat vain lihaksia.

Se oli sitten outoa, kun tulin pyörällä kotiin ja katsoin itseäni peilistä. Minä en ajatellut, että se voisi ikinä olla mahdollista, mutta näköjään se oli. Kun katsoin peiliin, olin juuri tullut lihaskuntotestistä pyörällä kotiin tuulessa, mutta hiukseni olivat juuri oikealla lailla hieman pörrössä, etuhiukset olivat oikeassa asennossa, ihoni näytti hyvältä: se oli muuten kalpea (koska tuppaan olemaan hieman kalpea), mutta poskilla oli sellaiset punaiset laikut. Se hetki kesti vain ehkä kolme sekuntia, mutta niiden kolmen sekunnin aikana ajattelin rehellisesti, että minä näytin hyvältä. Se meni ohi ja palasin järkiini, mutta se oli jotain ihan käsittämätöntä.

Soittotunti meni ihan hyvin. Mitä nyt se yksi biisi, joka oli ensimmäistä kertaa läksynä, tuotti pirusti vaikeuksia. Sonaatti meni kuitenkin hyvin ja sain sen toisen osan läksyksi. Sitten sen jälkeen minun piti mennä autokoululle selvittämään ne kaikki paperit. Olin autolla liikenteessä, joten siinä oli hieman tekemistä taas muistaa, miten ajetaan. Sain auton sammumaankin oikein kolme kertaa. Ja minulle annettiin ajokortti. Siellä autokoulussa oli juuri alkamassa teoriatunti ja paikka oli tupaten täynnä väkeä (Tiedät-kai-kuka oli myös siellä) ja jotenkin tunsin oloni kauhean ylpeäksi, sillä koska olin päässyt inssin ensimmäisellä kerralla läpi, sain siitä hyvästä palkinnon. Sain valita palkintolaatikosta yhden esineen, jonka halusin ja valinta oli heti selvä. Karvanopat. Minulla on nyt ikiomat pörröiset karvanopat ja kaikki ne ihmiset näkivät, miten kävelin niiden kanssa sen opetustilan läpi. Yleensä tunnen oloni vain pieneksi ja mitättömäksi, mutta sillä hetkellä olin melkein ylpeä.

Niin, melko narsistinen päivä tänään, selkeästi. Ensiksi ajattelin näyttäväni hyvältä ja sitten olin ylpeä itsestäni. Minun pitäisi varmaan tehdä asialle jotain, ennen kuin alan olla oikeasti tyytyväinen itseeni sellaisena kuin olen, ja tulen onnelliseksi. Hyvä on, joka paikkaan sattuu ja selkä kramppaa (lihaskuntotestin takia), mutta olen vähän niin kuin epäsurullinen. En onnellinen, mutta en ole kauhean surullinen tänään.