Vaihteeksi tämä kipu on jotain konkreettista. En saanut nukuttua. Päätä särki. Minua huimasi. Sain kai kaikki lääkkeen haittavaikutukset, vaikka lääkkeen päätarkoitus ei toteutunutkaan. Vihastuin. Suutuin todenteolla. Paiskoin tavaroita, vaikka tiesin, että siitä syntyisi liikaa melua. Ihmisethän ovat tähän aikaan jo heränneet, niin mitä väliä? Vihasin itseäni ja viilsin uuden haavan käteeni. En paneutunut asiaan kauheasti, vaan halusin sen olevan vain edes jonkinmoinen haava, jotta pääsisin edes osaksi eroon raivostani ja jotta se saisi minun oloni sen jälkeen sen verran tokkuraiseksi, että vihdoinkin saisin unta. Nyt tuntuu vihdoin siltä, että uni voisi tulla.

Kosteusrasvapurkki meni rikki. Se oli yksi esine, jonka heitin. Harmittaa. Ja vihastuttaa vieläkin, muttaa uni vie siitä tunteesta luultavasti osan. Minä kuitenkin vihaan tätä! Minä vihaan kaikkea! Kaikkia! Etenkin itseäni. Kuvottava.