Tänään lähti yksi rotta taas juustomaille, mutta tulipahan tuon tapauksen johdosta taas saatua jotain "rutiinia" elämään, kun toki muutenkin rottien kanssa on rutiinia, mutta jotenkin tällaiset hetket ovat aina erityisiä, kun vaikka nämä yksilöt erottaa ja tiedän niistä aika paljonkin, niin sitten kun tietää, että joku on lähdössä, niin teen sen hyvästelyrutiinin, niin se ei tunnu niin ylitsepääsemättömältä. Juuri vietän aikaa kaksistaan rotan kanssa ja annan sille herkkuja, jne. Jotenkin tällä kertaa tuo tuntui erityisen pysäyttävältä, kun tämä tyttö ei ole minulle koskaan ollut se suosikki, se hautasi poikasiaan, jne. mutta nyt sitten huomasin, että se on vain äärimmäisen kiltti ja utelias. Ja sosiaalinenkin. Toisaalta sitten joskus mietin että tässä hyvästelyssä on se puoli sitten kuitenkin, että tunnen oloni kurjaksi, koska aikaisemmin ei niin paljon tule vietettyä jonkun yksittäisen rotan kanssa aikaa ihan kaksistaan.

Ehkä se on toisaalta myös syy siihen, miksi teen tuon. Tiedän, että teen rottieni kanssa niin paljon kuin pystyn, opin tuntemaankin niitä todella hyvin, tällekin yritin jossain vaiheessa opettaa temppuja. Mutta jopa tiedostan sen, että tuossa hyvästelyrutiinissa on tuo kurja puoli ja osittain kai minusta tuntuu, että mikään, mitä ikinä voisin lemmikkieni kanssa tehdä, ei ole tarpeeksi, mikään aika, jonka ne ovat elämässäni, ei ole tarpeeksi, tuntuu, että en ehdi sinä aikana antamaan niille sitä kaikkea, minkä ne ansaitsisivat. Jos tekisin ja tekisin, niin se yläraja ei varmaan tulisi kuitenkaan vastaan missään vaiheessa, että miten paljon voi lemmikin kanssa tehdä.

Näin Nania tänään ja kun päivitin hänelle nämä Jaska-asiat, niin hän sanoi, että hänkin on edelleen todella mustasukkainen siitä hänen poikaystävästään, kun siellä hänen koulussaan on joku, jonka kanssa tämä poikaystävä aikaisemmin seurusteli 3-4 kuukautta. Niin tuntui, että Nan ymmärsi. Mutta mietin myös, että vaikka tämä minun tunteeni on mahdollisesti aiheeton, niin oli miten oli, päätin, että ehkä vetäydyn vähän syrjemmäs noista yhteishengauksista ja Sallasta ja Jaskasta. Salla varmaan pitäisi naurettavana, että olen mustasukkainen ja minuun sattuu, kun näen hänen ja Jaskan olevan ylipäätään yhtään vuorovaikutuksessa keskenään, vaikka vain riitelisivät tai piikittelisivät toisiaan.

Mutta ruumiini taas reagoi tuohon ja tuntuu, että olo on melkein yhtä huono kuin silloin kun tulin kotiin sieltä pakkohoidosta. Itken vain vähän väliä, olen surullinen, ja minuun sattuu. Ja tämä sattuminen paitsi tuntuu, niin se näkyy myös siinä, että en saa ruokaa alas. Enkä ole nälkäinenkään, mutta nyt kun viimeisen kuukauden olen kärsinyt migreenistä aika usein, yritän kuitenkin syödä jotain. Mutta tänäänkin kun tulin eläinlääkäristä ja oli tunti aikaa syödä ennen kuin lähdin tapaamaan Nania, ja lämmitin pinaattilättyjä, mutta loppujen lopuksi sitten söin niistä vain puolet ja loput annoin rotille.

Mutta jotain hyvää tässäkin päivässä. Vaikka se nyt liittyykin Jaskaan, mutta silti. Ohitin Jaskan siinä Facebookin typerässä Candy Crush -pelissä! Tuo on ollut varmaan jonkun 7-8 kuukauden projekti, että ensin sain häntä pikkuhiljaa kiinni, vaikka hän itse pelaa sitä edelleen myös, ja nyt sitten pääsin todella helposti läpi kentät, joista jokaisessa Jaska on jumittanut päiväkausia. Vaikka muut asiat olisivat ihan pielessä, niin sentään on yksi (aika typerä kylläkin) pieni valonsäde jossain.

Edelleen mietin sitä, mitä Jaska sanoi siitä lääkkeiden vaihtamisesta "petipuuha-ongelmien" takia, ja jos Jaskalla ei ainakaan hänen omien sanojensa mukaan ole naista, niin järkeen kävisi ainoastaan se, että hänellä olisi joku nainen tähtäimessä. Tai ehkä hän miettii, että yrittää mennä baarista iskemään jonkun yöksi kotiin, kun minullekin sanoi heti reilu viikko sen eron jälkeen, että hän kaipaa niin paljon sitä fyysistä läheisyyttä. Jos mitään tuollaista ei olisi, niin miksi Jaska vaihtaisi lääkkeitä tuollaisten ongelmien takia juuri silloin kun hän ei ole suhteessa? Ja ymmärtääkseni tätä ongelmaa ei esiinny yksistään, niin...

Kun mietin tuota, minuun vain sattuu. Tuntuu vain niin pahalta, ja tuntuu, että jatkuvasti jossain sisälläni jotain vain menee rikki, pirstoutuu, tuntuu, että jokin osa minusta vain lakkaa olemasta. Eipä muuta. Tuossa kyllä kai olikin jo ihan tarpeeksi.