Ihan yllättäen tänään kun juttelin lääkärin kanssa osastolla, sain kuulla, että minun aikaisempaan diagnoosiini ("vakava masennustila ilman psykoottisia oireita") lisätään B-todistukseen (pitempiaikainen sairausloma) uusi diagnoosin pätkä. Eivät kuulemma ole vielä varmoja, miten se sanatarkasti menee, mutta mahdollisesti se on traumaperäinen fobia (koiria kohtaan) tai sitten ihan yleisesti traumanjälkeinen stressihäiriö. Koirafobiasta sanoinkin, että en kaikkia koiria pelkää, vaikka välillä oikeanlaisessa tilanteessa pelkoni on niin kokonaisvaltaista, että menen suunnilleen hysteeriseksi.

Tämä viikko toisaalta sattui hyvään kohtaan, koska osastolla näkivät tämän uudenlaisen oireen, jota en ole itse pitänyt aikaisemmin minään muuna kuin huonosta kokemuksesta oppimisena. Viittaan siis tuohon edelliseen kirjoitukseeni, siihen ehkä vähän hassuunkin kirjoitukseen siitä, miten äitini selitti minulle innoissaan, miten oli nähnyt söpön koiranpennun ja melkein sinä hetkenä "tilannut" yhden samanlaisen. Aikaisemmin olisin vain sanonut, että en tiedä, miksi sellainen pieneltä tuntuva asia vaikuttaa minuun niin valtavasti, mutta nyt tiedän, että se johtuu traumanjälkeisestä stressihäiriöstä.

Sunnuntaina en oikein äidillenikään pystynyt sanomaan mitään siinä muutamana minuuttina, kun junaa odottelin, koska olin yksinkertaisesti niin järkyttynyt, melkeinpä jonkinlaisessa shokissa. Ensin luin junassa pääsykoekirjaani, pitempään yhtäjaksoisesti kuin koko vuoden aikana. Sen jälkeen tuijotin ikkunasta ulos ja mietin, mitä kaikkea ilkeää sanoisin äidilleni seuraavalla kerralla kun näkisin hänet, jotta saisin hänet jotenkin ymmärtämään sen, miten vakava ja paha tilanne on ollut meillä kotona aikaisemmin ja nyt hän aikoo itse saada aikaan mahdollisesti uuden samanlaisen kierteen!

Kun pääsin kotiin, aloin vain itkeä. Itkin hysteerisesti koko illan ja hyperventiloinkin. Yhdessä kohtaa ahdistus kävi niin pahaksi, että en tuntunut saavani henkeä, vaan aloin yskiä ja kakoa siinä hyperventiloinnin ohessa. Seuraavana päivänä osastolla pidättelin itkua koko päivän. Kun tuli sitten yhteisöryhmä, jossa jokaisen piti sanoa viikonlopusta, sanoin sitten kaikkien kuullen ihan suoraan tästä asiasta. Enkä voinut sille mitään, että aloin vain itkeä. Kukaan ei ikinä itke tuolla osastolla. Ainakaan julkisesti. Paitsi minä.

Koko viikon on ollut kurja olo, koska on pyörinyt mielessä niin paljon kaikkea. Tyyliin että jos koira hankitaan, niin en voi mennä enää kotiin, koska siellä voi syntyä sellaisia vaarallisia tilanteita taas. Jos en mene kotiin, äitini käyttää sitä perusteeksi myydä se minulle niin rakas talo, enkä näkisi veljeäni enkä äitiäni. Menettäisin yhtäkkiä koko perheen. Tähän asti kaikki on viimeisen vuoden mennyt kuitenkin ihan hyvin, joten olin kai jotenkin ehtinyt jo toivoa, että äiti on käsittänyt edes joitain asioita ja tilanne ei voisi mennä enää niin kauheaksi, mitä se joskus oli. Mutta olin väärässä: äidin innnosta ja sanoista sain nähdä, että yhtään mikään ei ole muuttunut. Ja vaikka minä en asu kotona enää, niin veljeni asuu. Edellinen koira puri häntä ja häntä ei viety terveyskeskukseen, kenellekään ei kerrottu. Nyt jos koira tulisi ja se purisi veljeäni, olen ihan varma, että samoin tehtäisiin nytkin. Koska en ole siellä, on tuntunut siltä, että asiat ovat paremmin. Mutta veljeni on siellä ja saa todennäköisesti kitinäkohtauksia ja kiukuttelee kuten ennenkin, mihin isäni voi vastata väkivallalla. Minun on ollut vain niin helppo olla ajattelematta sitä, koska en ole itse näkemässä, eikä veli osaa sellaisista kertoa. Ei hän tiedä, että joku sellainen on väärin, ei hän ikinä ole puhunut kenellekään yhtään mistään tuollaisesta - ehkä hän ei ihan tajuakaan.

Mutta nyt jos koira tulisi sinne meille kotiin, niin minun olisi pakko tehdä jotain. Koska äitini ei halua "mitään leikkikoiraa", vaan siis ison rodun, on olemassa hyvin konkreettinen uhka, että veljelleni voisi tapahtua jotain. Hän ei osaa pitää puoliaan, eikä kertoa asioista ulkopuolisellekaan. Äidilläni ei selkeästi ole minkäänlaista kykyä arvioida tuollaisia tilanteita, koska hänestä mikään ei ole oikeastaan ollut koskaan kovin pahasti pielessä. Siis minun pitäisi ottaa yhteyttä sinne paikkaan, jossa veljeni käy arkipäivisin tai sitten paikallisiin sosiaalityöntekijöihin tai poliisiin ja tuoda heidän tietoonsa, että ihmiset, jotka ovat aikaisemmin keskuudessaan saaneet koiran sellaiseksi, että se on hyökännyt lähes kymmenen erillisen ihmisen kimppuun, ovat hankkineet taas koiran. Ja nämä ihmiset aiemmin salasivat kaikki hyökkäystapaukset, eivätkä suostuneet viemään omia purtuja lapsiaan terveyskeskukseen ja lopulta sulkivat oman koirapelkoon "sairastuneen" tyttärensä elämään oikeastaan vain yhdessä huoneessa seuraavat 2 vuotta, jotta väkivaltainen koira voitiin pitää. Ja sitten vielä, että heidän kanssaan asuu kehitysvammainen poika, joka ei osaa kertoa, jos jotain on pielessä, ja jolla ei ole oikein luonnollista pelkoreaktiotakaan, on vaarassa kärsiä.

Tänään oli sitten taas yhteisöryhmä ja summattiin viikon tapahtumat. Minä sanoin, että viikko oli ollut kauhea, että tiistaina en yksinkertaisesti vain päässyt sängystä ylös koko päivänä. Ja että joka päivä on oikeastaan tuntunut siltä, että voisi hajota minä hetkenä hyvänä tai voisi vain pillahtaa itkuun koska tahansa. Sitten kun tietysti olisin toivonut, että olisin päässyt keskustelemaan omahoitajani kanssa, oli meille sovittu aika vasta torstaiksi. Kaiken huipuksi hän vielä eilen sanoi, että haittaako, että jos me siirretään se vielä huomiselle ja minä tietysti tällaisena liian sopuisana ihmisenä sanoin, että ei haittaa. Omahoitajani oli tänään sitten kokonaan poissa. Olen koko viikon ollut hajoamispisteessä, enkä ole saanut jutella kenenkään kanssa. Olo on ollut hirveä ja on tuntunut, että en vain jaksa, en kestä tätä enää.

Kun kerroin tuota, aloin taas itkeä. En pidä siitä, että heti kun ensimmäinen aavistus kyynelistä näkyy, joku tarjoaa minulle nenäliinaa, jollaisia on paketillinen metrin päässä minusta pöydällä. Se tuntuu viestiltä: "Pyyhi ne pois. Lopeta." Yritin myös selittää, että olen yrittänyt sitten sellaisissa ihan ryhmätilanteissa sanoa jotain tällaisista olotiloista, mutta tunnen oloni niin tyhmäksi, kun kukaan muu ei itke, koko paikka on niin steriili, minuuttiaikataulussa ja jokaiselle päivälle on määrätty "vahtihoitaja", joka sosiaalisoi meidän kanssamme. Sitten sanoin, että en minäkään yleensä itke missään, mutta nyt - ihan niin kuin syksylläkin - tulee hetkiä, kun vain hajoan, enkä yksinkertaisesti voi pidättää kyyneliä, vaikka keskittäisin kaikki voimani siihen.

Huvittavinta on, että ensimmäinen kommentti tuohon avautumiseeni oli: "No, täällä niitä päivän hoitajia kutsutaan kyllä yhteisöhoitajiksi."

Tänään on tuntunut ensimmäistä kertaa taas siltä, että olisin ihan sekoamisen partaalla. Toisaalta olen viikon aikana tehnyt todella paljon: olin ulkona syömässä Natalian ja Erkin kanssa, näin Nanin, kävin uimassa ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen... Tänään kuitenkin olo tuntui niin tyhmältä, kun tuollainen äidin yksi kommentti koirasta, on saanut minut näin pois tolaltani.

Niin joo, ja yksi viikonlopun kurja asia oli myös se, että kun suunnittelen nyt rottapoikuetta Athenelle, omalle poikaselleni, äiti sanoi viikonloppuna, että mitä jos kasvattaisit ne täällä, velikin tykkäisi. Minä sitten sanoin, että ehkä tosiaan voisi ja annoin itseni innostuakin asiasta jo vähän. Sitten seuraavana aamuna äiti sanoi epämääräisesti "ajatelleensa asiaa" ja tulleensa tulokseen, että ei hän haluakaan minua ja rottiani sinne. Suomeksi sanottuna: hän oli sanonut asiasta isälleni ja tämä oli sanonut jyrkästi EI. Se vain oli niin kauheaa, kun itse oli jo uskaltanut innostua ja sitten äiti vielä töksäyttää, että ehkä olisi parempi, että et tulisi rottinesi tänne.

Tuo traumanjälkeinen stressihäiriö kyllä käy järkeen. Edelleen jotkut tilanteet laukaisevat minussa sellaisen kauhean ison reaktion. Kuin joku rantapallo osuisi johonkin vipuun, joka vapauttaa kymmenmetrisen tsunamiaallon. Etenkin feissatessa kaikki vähänkin uhkaavat tilanteet tai sellaiset, joissa on ollut koira, ovat joka kerta saaneet minut ainakin hetkellisesti kertakaikkiaan lamaantumaan. Kerran tässä syksyn aikana todella pelästyin, kun olin menossa yhden omakotitalon ovelle ja olin jo avaamassa porttia, kun jostain kauhean läheltä kuului valtava haukku. En ehtinyt edes nähdä mitään, vaan jonkinlaisessa "sumussa" suljin portin ja kauhuissani otin muutaman juoksuaskeleen poispäin ja melkein kaaduinkin; koko ajan odotin, että hampaat uppoaisivat käteeni tai jalkaani tai johonkin. Siellä oli ollut berninpaimenkoira vapaana, mutta se oli ollut jossain varjossa, niin en ollut nähnyt sitä, vaikka yleensä todellakin olen tarkka ennen kuin menen mitään portteja aukomaan.

Tämä traumastressijuttu voi myös selittää sen arkuuteni miehiä kohtaan. Jokaista miespuolista, jonka kanssa olen tekemisissä jollain lailla, käy tietämättään läpi kauhean arvostelun, kun punnitsen heitä ja heidän ominaisuuksiaan ja mietin, että jos he tosissaan kävisivät kimppuuni, voisinko puolustaa itseäni sen verran, että pääsisin edes pakoon. En tarkoita tuolla, että he olisivat jotenkin heikkoja, vaan uskon, että pärjäisin aika lailla kaikkia kohtaan - muutamia poikkeuksia lukuunottamatta - edes sitten sen verran, että saisin pysäytettyä hyökkäyksen ja hankittua itselleni muuman sekunnin lisää paeta, saada apua tai puolustautua.

Täytän ensi kuussa 23, eikä minulla ole ollut kertaakaan OIKEAA poikaystävää. Alfia ei lasketa, se oli sellainen testi, kun ketään muutakaan ei ollut. Tai olisihan ihmisiä siellä täällä ollut, mutta en vain ole tähän mennessä kyennyt rakentamaan läheistä suhdetta kenenkään miespuolisen kanssa, koska yksinkertaisesti se herättää minussa niin vahvoja tunteita, että menen suunnilleen paniikkiin. No, Erkin kanssa olen usein tekemisissä sen verran, että me mennään kaksistaan samassa bussissa ja Natalia menee toisessa, kun asutaan sellaisilla suunnilla, mutta aina silloin vaihdan small talk -vaihteelle ja minulle tulee aika nopeasti sellainen kiusaantunut tai epävarma tai kyllästynyt tai väsynyt olo ja haluan siitä tilanteesta vain pois.

Kaikista niistä painajaisista sitten puhumattakaan, joita näen öisin. Vaihteeksi tällä viikolla heräsin yhtenä yönä omaan huutooni.

En tiedä mitä sanoa. Tämä kirjoitus on vain epämääräinen klöntti, jossa ei ole kunnolla alkua eikä loppua, eikä oikein pääpointtiakaan. Vain yksittäisiä ajatuksia, jotka liittyvät toisiinsa, mutta joita en vain saa limitettyä yhteen. Antaa olla.