Kyllä, olen virallisesti kauhea ämmä, kun en voi iloita toisen onnesta, vaan osaan olla vain kateellinen. En vain voi käsittää, miksi hitossa onnen pitää jakautua ihmisille niin käsittämättömän epäreilusti.

En mene huomenna pääsykokeeseen. En jaksa, enkä tiedä, miksi viitsisin edes, kun kerran en ole lukenut, enkä kuitenkaan pääse sisään. Ja minun tarvitsee päästä osastolle tai hajoan. Ja sen lisäksi vien Dostojevskin ja Tinellin eläinlääkäriin. Dosku joutuu sinne niiden kauheiden haavojen ja rupien (ja todennäköisen jalkavenähdyksen takia) ja Tinelli siksi, että sen aggressiivisuus voi ilmeisesti sittenkin johtua kivuista, joita sillä ehkä on. Tänään nimittäin vasta huomasin, että se kuolaa käsittämättömän paljon. Minun vaatteeni olivat yhdestä kohdasta ihan litimärät ja luulin että se oli pissannut syliini, mutta sitten huomasin, että koko rotta oli märkä ja sillä oli kauheat kuolavanat kummassakin suupielessä. Ja rotan ei kuulu kuolata, vaan se on todennäköisesti merkki joko jostain viasta hampaissa tai suussa, tai sitten joku ihan muu kummallisuus. Ja tietysti toivon, että se olisi, koska sittenhän sitä ei tarvitsisi lopettaa.

Dostojevskin ongelmat puolestaan käyvät yhä enemmän järkeen ja huolestuttavat vähemmän, kun olen oikein perehtynyt niihin. Ilmeisesti Tinelli ei olekaan purrut sitä sinä aikana kun olin poissa, vaan todennäköisesti Dosku onkin itse raapinut itsensä verille yhdestä kohtaa, kun eilen leikkasin sen kynnet ensimmäistä kertaa vaikka kuinka pitkään aikaan ja ne aikaisemmat ruvet ovat irtoamaisillaan ja ne varmasti kutittavat. Ja Doskun toinen jalka on ilmeisesti ihan okei ja toinenkin kohtalaisen hyvä. Se varaa jalalle painoa ja jos käännän sen selälleen, niin se potkii kyllä kummallakin jalalla. Tällä terveemmällä jalalla se pystyy rapsuttamaan itseään ihan vaikka silmän vierestä, tai otsasta tai mistä tahansa muusta paikasta. Mutta toista jalkaa se vähän aristaa. Ei koskettaessa, mutta siinä on yhdessä kohtaa pienehkö "kyhmy", sellainen, että se voisi olla vaikka turvotusta tai jotain, mitä toisessa jalassa ei samassa kohtaa ole.

Niin ja tätä päivää synkensi sekin, että veljeni oli vaarassa menettää sormensa joko osittain tai kokonaan. Ja kun äiti on hätääntyessään niin sanoinkuvaamattoman avuton, että joko minä hoidan tilanteen tai sitten käy huonosti.

Veli muutettiin eilen takaisin kotiin ja hän on purkanut tavaroita tänään. Hän sitten löysi tavaroidensa joukosta jonkun pääsiäisenä Kindermunasta saamansa lasten sormuksen, jonka hän tietysti tunki sormeensa. Kaikki varmasti ymmärtävät, mitä siitä seuraa, jos tunkee sormeensa väkisin liian pienen sormuksen.

Tuo kun on sattunut varmaan ties kuinka monelle, niin varmaan ajattelette siellä nyt, että eihän se ole niin vaarallista, eikä siinä voi menettää sormea. Mutta tuo tilanne ei jäänytkään tuohon. Veljeni päätti mennä saunaan sen sormuksen kanssa, kun ei kerran saanut sitä irti sormestaan. Ja vaikka metallisormus suurenee hieman lämmetessään, niin sormi, jossa on äärettömän tiukalla sormus, suurenee huomattavasti enemmän. Lopulta kun saunan jälkeen äiti meni auttamaan veljeäni pesemisessä, hän huomasi sen sormen, jossa oli pikkupikkuinen sormus ihan järjettömän tiukalla. Sormi oli turvonnut ihan kauheasti ja oli tulipunainen. Kokeiltiin kylmää vettä ja saippuaa, mutta ei ollut toivoakaan saada sitä pois. Veli alkoi myös sanoa, että siihen sormeen alkoi ottaa todella kipeää.

Äiti sitten tyystin avuttomana ihmisenä pyysi isääni apuun. Kerran kun veljeni meinasi tukehtua kohonkin karkkiin, äiti ei tehnyt mitään vaan hätääntyi ja huusi isääni apuun - ihan kuin hän ei itse olisi voinut tehdä mitään. Isäni lähti sitten hakemaan jostain ulkoa jotain sellaisia jättiläissaksia, joilla leikataan puista oksia tai jotain. Minä sitten päätin mennä katsomaan tilannetta - mukanani tonget, jotka minulla on oikeastaan aina tietokoneella, koska aina välillä tarvitsen sitä rautalangan katkaisemisessa, jos kiinnitän jotain rottien häkkiin.

Äiti halusi ensiksi kokeilla itse, mutta koska hänellä ei ollut silmälaseja (joita ilman hän ei näe sitten mitään!), hän leikkasi veljeäni vain sormeen. Ja sitten hän lähti hakemaan silmälaseja, jolloin minä otin tonget ja leikkasin sen typerän helysormuksen poikki. Siinä vaiheessa äiti tuli jo takaisin ja työnsi minut syrjään, jotta hän voisi kammeta sitä sormusta auki, jotta saisi sen irti veljeni sormesta. Ja koska minua ei tarvittu enää, niin menin takaisin tietokoneelle.

Luulisi, että tuollaisesta saisi kiitosta, tai edes arvostusta. Mutta ei. Tänään veljeni kummit soittivat, he ovat tulossa ylihuomenna kylään. Satuin sitten kuulemaan, miten äitini valehteli taas minusta puhelimeen ja nauroi sitä typerää tekonauruaan, että Amia se ei tykännytkään Kuopiosta, vaan yrittää nyt päästä opiskelemaan jotain muuta Tampereelle - siihen asti hän asuu täällä ja on tuonut mukanaan neljä rottaansa, ha ha hah.

Ei sillä, minä olen valmistautunut. Kun ne vieraat kysyvät minulta jotain asiasta (koska sitä on lähes mahdoton välttää), niin aion vastata ihan totuudenmukaisesti. Tai jos äitini yrittää ehtiä ensin, niin sanon hänelle, että osaan vastata kyllä ihan itse kysymyksiini. Olen myös miettinyt, että selittäisin äitini käytöstä sanomalla, että hän häpeää minua ja siksi puhuu minun puolestaan ja puhuu ummet lammet pajunköyttä. Sitten olen miettinyt myös, että miettisin ääneen sitä, että aika outoa, että äiti häpeää minua, sillä omasta mielestäni hänen pitäisi olla ylpeä siitä, miten hyvin olen saanut itseäni kasaan ja oppinut hyväksymään itseni, joka mahdollistaa ylipäätään sen, että pystyn hakemaan taas opiskelemaan.

Niin mutta siis kateudesta piti puhua. Olen kyllä jauhanut muusta kaunaisuudesta, mutta en vielä kateudesta. No, siis minä näen asian niin, että Nan on saanut paljon ilmaiseksi, ehkä enemmänkin kuin kenenkään pitäisi saada.

Tietysti yksi häiritsevimmistä asioista on se poikaystäväjuttu. Hänen ei tarvinnut tehdä mitään, ei pelätä nolaavansa itsensä, ei etsiä seurustelukumppania, vain mennä postilaatikolle ja löytää rakkauskirje, jonka jälkeen hänen ei edelleenkään tarvinnut aktiivisesti tehdä mitään, olla vain tunteiden kohde, huomaavaisuuksien kohde, ja ottaa vastaan lahjoja. Ja sitten - kappas kappas - tämä poika, joka kaivoi hänet puoliväkisin esiin, onkin se hänen elämänsä rakkaus.

Tämän lisäksi Nanilla on täydellinen perhe ja hän on aina ollut suosittu. Hän on myös saanut paljon tilaisuuksia, joita moni muu ei ole. Hän on esiintynyt kaikenlaisissa juhlissa, ensin laulamalla ja myöhemmin soittamalla pianoa. Ei siksi, että hän olisi ollut ainoa tai paras, vaan koska hän oli hän. Hän oli musiikkiopistossa sen meidän yhteisen opettajan suosikkioppilas - hän jopa itse myöntää sen - ja hänen ei tarvinnut miettiä mitään kilpailuita tai musiikkikursseja, koska se opettaja etsi kaiken sellaisen valmiiksi, eikä Nanin tarvinnut tehdä muuta kuin sitten mennä sinne kurssille.

Kun olin Nanin luona ja keskusteltiin siitä, miten hankala kesätöitä on nykyään löytää, Nan muisti, että hänen oli soitettava heti paikalla yksi puhelu. Hän oli saanut kesätöitä. Eikä vain saanut, vaan hänelle oli vain soitettu ja kysytty, että haluaisitko tulla töihin mansikanmyyjäksi. Ei Nan ollut hakenut töitä tai ilmoittautunut mihinkään. Työtarjous tuli täältä paikkakunta x:ltä, joka on pieni v-mäisen sisäsiittoinen takapajula, jossa työtä saavat ne, joiden vanhemmat tunnetaan. Ei Nanin koskaan tarvitse etsiä töitä. Hänen tarvitsee vain puhua jollekin tutulle, että hän ehkä haluaisi töihin - usein ei edes sitä! - jonka jälkeen joku on pyytämässä häntä tuuraamaan johonkin ala-asteelle tai mihin tahansa.

Ja Nan oikein selitti, että se soitto tuli tuntemattomasta numerosta, eikä hän aikonut vastata, mutta hän oli kavereidensa kanssa koulun käytävällä ja nämä ylipuhuivat hänet vastaamaan, koska kyllähän lehtikauppiaalle voisi sanoa kuitenkin, että ei kiitos tällä kertaa. Ja sitten siellä olikin joku, joka pyysi häntä mansikanmyyjäksi koko mansikkasesongin ajaksi.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Ehei, sehän olisi aivan liian epäreilua, että tuohon ei olisi mitään enää lisäksi! Nan voitti matkan jonnekin maailman toiselle puolelle jossain hemmetin kilpailussa, johon osallistuttiin automaattisesti jossain toisessa yhteydessä, eikä hän edes tiennyt koko kilpailusta, ja vaikka olisi tiennytkin, niin voittaminen olisi ollut äärimmäisen epätodennäköistä, koska kun osallistuminen on automaattista, niin siihenhän tulee sitten tosi paljon kilpailijoita.

Joten nyt Nanilla on paitsi kesätyö, niin hän joutuu sovittamaan tähän kiireiseen aikatauluunsa vielä jonkun unelmaloman. Siis sen jokakesäisen ulkomaanmatkan lisäksi, jonka hänen perheensä tekee joka vuosi muutenkin.

Joo, ei kai elämän ole tarkoituskaan olla reilua, mutta miksi tämä voi mennä näin? Minä teen hemmetisti työtä kaiken eteen, mutta saan kaiken aina naamalleni. Yritän pitää yhteyttä Naniin, mutta hänellä ei ole aikaa minulle, vaikka olen kai hänen paras kaverinsa (poikaystävän jälkeen tietysti). Mutta Nan ei halua olla kämppikseni, vaan maksaa mieluummin tappovuokraa jostain 20 neliön kämpästä.

Ja minä kun ajattelin, että tänä vuonna lähtisin ulkomaille, koska en ole ikinä ollut hyvällä matkalla, Irlantiin ehkä, ja pyysin Nania mukaan. Hän lupasi harkitsevansa, mutta ilmeisesti vastaus on ei, koska hän otti vastaan sen työn, joka on juuri sinä ainoana aikana, jona voin matkustaa. Ja eihän hänen tarvitse turhaan maksaa matkustamisesta minun kanssani, kun hän voi lentää kymmenen kertaa kauemmaksi ihan ilmaiseksi.

Ja minä en ole matkustanut suunnilleen koskaan. Joskus kun olin joku 10-vuotias, me käytiin perheen kanssa ruotsissa. Ja 13-vuotiaana ajettiin Norjassa. Ja kun olin 15-vuotias, kävin Saksassa koulun saksanryhmän mukana, mutta sitä ei lasketa kuin korkeintaan miinukseksi, koska se oli niin paska matka kuin vain voi olla.

Minulla ei ollut silloin kavereita, koska olin laittanut välit poikki Merryn kanssa. Ei ollut ketään, joka olisi halunnut minut huoneeseensa, joten opettaja sitten määräsi minut kahden tytön kanssa. Ja sitten hän vielä ennen matkaa kysyi, että enkö mitenkään voisi sopia Merryn kanssa, kun muuten on tosi hankalaa koko matka, kun minun pitää joka tapauksessa liikkua jonkun toisen kanssa, koska yksin ei saa olla. Sanoin, että ehkä liikkuisin niiden huonekavereideni kanssa. Saksanopettaja sitten vain kysyi, että olinko kysynyt jo, että sopisiko se. Enkä ollut ja hän sanoi, että minun kannattaa kyllä pitää kiirettä asian kanssa.

Ja sitten voin huonosti lentokoneessa ja tuppauduin mukaan joidenkin ryhmään, jotka eivät halunneet minua seuraansa. Ja ne huonekaverini lähtivät öisin aina ryyppäämään ulos ja minun tehtäväni oli pitää huoli, että se ajoittain partioiva saksanopettaja ei huomaisi heidän puuttumistaan. Tai jos he olivat päivällä poissa ja kaikki viina (he olivat oikein onnistuneet ostamaan oikeaa viinaa ilman henkkareita, vaikka suuri osa muista oli onnistunut hankkimaan vain kaljaa!) oli levällään pöydällä. Kerran saksanopettaja sattui koputtamaan oveen, kun oli tuollainen tilanne, koska hän halusi kysyä, että onko meillä tarpeeksi roskapusseja ja eihän meidän huoneemme ole kauhean sekainen. Ja minun piti estää häntä pääsemästä huoneeseen.

Ja se oli kauheaa, toivoin vain, että se matka loppuisi. Enkä sen jälkeen ole ollut missään, vaikka olisin halunnutkin, koska äidin sääntö oli, että ei matkailua kunnes puhun isälleni taas. Eikä minulla ole edes ketään kaveria, jonka kanssa mennä, koska Nanhan ei suostu tulemaan minun kanssani, hänellä on liian paljon muita tarjoutujia joka asiaan, eikä hänen tarvitse kuin valita, mikä hänelle tarjottavista asioista on houkuttelevin.

Minulla on vain sairaita rottia, kehitysvammainen veli, väkivaltainen isä, ja äiti joka häpeää minua. Niin ja tuollainen kaveri, jonka läsnäolo oikein kääntää veistä haavassa, kun hän elää täydellistä elämäänsä.