Olo on taas jotenkin... En tiedä olenko vihainen vai surullinen vai mitä ihmettä. Joo, tänään on taas torstai ja tänään oli taas sitä Lester-kurssia. Ja minä olen taas pettynyt häneen. Ja ehkä vähän itseeni. Ja ehkä minä olen vain vihainen koko paskalle tilanteelle, joka kattaa kaiken Lesterin ujoudesta/introverttiydestä omiin tunteisiini häntä kohtaan ja toisaalta yleisesti kaikkiin miehiin, kun nyt tuntuu taas, että kaikissa heissä on jotain sellaista, joka tuntuu vastenmieliseltä.

Lester melkein myöhästyi tunnilta tänään, vähän niin kuin tiistainakin, joten ei ehditty jutella hänen kanssaan lainkaan. En moikannut häntä, tai edes katsonut suoraan häneen kun hän tuli, koska... En tiedä. Se oli taas sellainen sekunnin päätös, joka tuli itsestään. Kai olin pettynyt, että hän ei tullut aikaisemmin, että me oltaisiin voitu jutella ennen sitä tuntia. Ja jos moikkaan jotakuta koko luokan kuullen, niin onhan se noloa, koska suomalaisuus. Enkä katsonut häneen, koska... En tiedä. On vaikeaa katsoa suoraan häneen. Kai pelkään, että paljastan itseni jotenkin, paljastan ajatukseni ja tunteeni ja sen, että hänellä on väliä. Vaikka miksi sen pitäisi olla salaisuus, että minua kiinnostaa tuleeko hän tunnille vai ei?

Ignoorasin hänet muutenkin. En tiedä sitäkään miksi. Kun monistenippuja laitettiin ympäriinsä pitkin tuntia, minun vieressäni toisella puolella istui yksi japanilainen opiskelija, joka nyökkäsi päällään ja sanoi "there you go" aina antaessaan paperit minulle, joten pidin huolen siitä, että katsoin häntä joka kerta, hymyilin ja kiitin. Sitten annoin paperit vain eteenpäin Lesterille, enkä sanonut mitään, enkä katsonut suoraan häneen.

Lisäksi kun me käytiin kotitehtäviä läpi, niin että jokainen joutui vuorotellen sanomaan vastauksen johonkin kohtaan, niin Lester teki virheen. Opettaja jakaa tehtävät aina edellisellä tunnilla niin että 2-3 opiskelijaa tekee aina yhden tehtävän, seuraavat toisen, jne. Ja kun minä ja Lester istutaan vierekkäin, niin meille tulee aina se sama tehtävä. Joten tietysti se opettaja Lesterin väärän vastauksen jälkeen katsoi sitten minuun ja minä sitten sanoin, että itse asiassa se vastaus on X. Olisin ehkä voinut sanoa sen kivemmin, pehmentää ja sanoa minä löysin tällaisen vastauksen ja jotenkin vielä äänensävyllä pehmentää sitä vaikutelmaa, mutta en tehnyt sitä. Joo, tilannehan tuli äkkiä, niin olen varmaan vain turhan vaativa itseäni kohtaan, huh? Paitsi että... Tunnin alussa kun Lester läväytti ne hänen monisteensa siihen pöydälle, niin "vahingossa" vilkaisin hänen vastauksiaan ja huomasin sen hänen virheensä. Ja tiesin, että ne kohdat siitä kysymyksestä tulisivat hänelle, joten kun Lester sanoi sen väärän vastauksen, minä olin valmiina.

Lester: "...Um, and the next one didn't have a label, and the last one was 'informal'."
Opettaja: "Yes, the last one was indeed 'informal' but what about the second to last? You said you found no label...?"
Amia: "It was 'slang'."
Opettaja: "That's right, it was 'slang'. But it's easy to miss a label on an electronic dictionary."

Joo, ja tuo opettajakin "lohdutti" Lesteriä siitä hänen mokastaan. Lester ei tosin näyttänyt kauhean tyytyväiseltä. Ja minä olin jotenkin vahingoniloinen. Tai siis, viime tunnilla minä nolasin itseni, kun en ollut muistanut tehdä kaikkia tehtäviä (ja itse asiassa Lesterin kanssa ennen tuntia molemmat huomattiin, että kumpikaan ei ollut tehnyt niitä), niin tietysti se opettaja sitten sillä kertaa ihan satunnaisesti valitsemalla päätti kysyä minulta jotain, mihin vastasin että en tiedä, mutta että voin yrittää arvata - minkä jälkeen arvasin ihan pieleen. Lesteriltä hän ei kysynyt silloin mitään, joten Lester pääsi pälkähästä nolaamatta itseään.

Joten... Olen siis joko äärettömän tekopyhä tai sitten vain passiivis-aggressiivinen. Syytän Lesteriä epäsosiaalisesta käytöksestä, mutta sitten itse teen sitä samaa. Tähän sopisi kyllä "anti-social" paremmin kuin "epäsosiaalinen", koska ne ovat vähän eri asia. Olisi pitänyt varmaan vaikka ihan Lesteriä sympatakseni odottaa, että opettaja kysyy minulta sitä suoraan, eikä heti olla haukkana valmiina korjaamaan Lesterin mokaa. Etenkin, kun silloin kun me käytiin tuolla tunnilla läpi ensimmäisiä kotitehtäviä silloin joskus viikkoja sitten, ja oli minun vuoroni sanoa niitä vastauksia ja jotenkin minua ahdisti ja meinasin mennä sekaisin sanoissani. Sain sanottua muutaman ensimmäisen kohdan, mutta sitten jotenkin sanat jumiutuivat kurkkuuni. Lester sitten vain jatkoi tekemättä siitä mitään numeroa. En tosin tiedä oliko se sympatiasta johtuvaa, vai oliko se vain sitä, että hän luuli, että oli hänen vuoronsa, koska minä hiljenin, mutta ainakaan hän ei pahentanut tilannetta.

Tosin jossain kohtaa tunnilla pääsin ehkä hetkeksi irti siitä ärsytyksestä ja turhautumisesta, joka muuten on pitänyt minua tänään vallassaan. Opettaja laittoi meidät taas lukemaan jotain tekstiä, ja tällä kertaa pystyin keskittymään siihen paremmin, koska yksi opiskelija oli poissa, niin meidän ei tarvinnut istua niin tiiviisti kuin viimeksi. Ilmeisesti siitä ylimääräisestä tilasta hullaantunut Lester levitteli tänään papereitaan, ja hän päätti laittaa sen luettavan monistenipun tyyliin siihen minun monistenippuni reunaan kiinni ja sitten myös nojasi minun suuntaani syventyessään siihen paperiin. En kuullut/kuunnellut hänen hengitystään tällä kertaa, mutta aina välillä hän huokaisi syvään ja sen kuulin. Se sai keskittymiseni häiriintymään aina ajoittain. Siinä kun piti olla vain hiljaa ja lukea ja Lester istui vain siinä vieressä, nojasi pöytään ja välillä huokaisi... Se oli vain niin levollista ja mutkatonta ja helppoa ja tuntui, että yliaktiivinen mieleni sai olla hetken ihan rauhassa. Se oli kuin yhteinen rauhallinen hetki Lesterin kanssa, jolloin minä en pettynyt häneen, enkä itseeni, enkä mihinkään muuhunkaan. Se hetki oli kuitenkin nopeasti ohi.

Ja nyt kun näin jälkeenpäin mietin tuota mukavaa ja rauhallista hetkeäkin, niin sekin alkaa ärsyttää. Muka jotain toisen suuntaan nojailua ja monisteiden asettamista strategisesti muka niin, että hän nojasi minun suuntaani, vaikka se teksti oli ihan siinä toisella puolella sitä koko aukeamaa. Ehkä yläasteella teinit tekevät jotain tuollaista tarkoituksella, mutta ei nyt aikuiset ihmiset yliopistossa sentään enää. Eli tuokin on vain minun päässäni, koko suhteeni Lesteriin on vain minun päässäni, ihan niin kuin kaikki vastaavat aina ennenkin. Mitä sitten, vaikka hän näyttääkin välillä peilaavan minun eleitäni? Minä tiedän siitä psykologian teoriasta, että jos pitää toisesta, niin saattaa tiedostamattaan peilata toisen liikkeitä. Tiedän sen, joten haluan nähdä sen Lesterissä, joten sitten näen sen hänessä. Itsesuggestiota. Simple as that.

Yleensä minä olen se epäjärjestelmällinen, joka levittelee papereita ympäriinsä, mutta tänään minulla oli kai tiukkisfiilis ja pidin paperit päällekkäin yhdessä kasassa ja vieläpä vähän väliä vielä suoristin sitä kasaa, että kaikki pysyy varmasti järjestyksessä eikä ajaudu vahingossakaan koskemaan Lesterin papereita.

Tuntuu, että olin epäsuorasti kauhea ämmä tänään. Lester ei tosin varmaan edes huomannut, niin mitä väliä? Tunnin lopussa hän otti kamansa ja oli taas ensimmäisenä ulkona ovesta.

Mutta jälkeenpäin kasasin itseni ja kyselin siellä meidän porukkachatissa taas niiden yksityiskohtien perään, ja Harjoittelupaikkarohmu oli aloitteellinen ja ehdotti päivämäärää ja paikkaa, mihin ihmiset sitten sanoivat vuorotellen, että käy. Paitsi Lester, joka ei sanonut päivämäärään mitään. Kyyläsin tuttuun tapaani sitä, että ketkä lukevat viestin, mutta eivät sano mitään, niin hän oli yksi niistä. Myöhemmin, kun puhuttiin jo paikasta, minä osallistin Lesteriä kirjoittamalla viestiin, että kun Harjoittelupaikkarohmu ja Lester olivat aikaisemmin olleet niitä, joita kiinnosti se pubiruoka, niin ehkä he voisivat toimia tuomareina sen suhteen, että kelpaako se Harjoittelupaikkarohmun ehdottama pubi. Plus kasa hymiöitä mukaan. Mutta koska Harjoittelupaikkarohmu oli itse ehdottanut sitä pubia, niin periaatteessa viestini oli kysymys Lesterille, että käykö se paikka hänelle (ja ehkä myös epäsuorasti, että onko hän tulossa). Olisihan sitä voinut ehkä suoraankin kysyä, mutta olisihan se nyt jo ihan liikaa. Suora, välitön, rehellinen, avoin keskustelu, mitä sillä muka tekee?

Mutta tehtävänsä se teki, koska kolme minuuttia myöhemmin Lester vastasi, että se paikka käy ihan hyvin. Koska jos se päivä ei olisi sopinut Lesterille, niin kai hän olisi sanonut sen sitten siinä? Eikö olisikin? Hah. Kai tämä paljastaa sen, että tämä "ryhmähengaus" on minulle kai ensisijaisesti tekosyy, jonka varjolla haluan nähdä Lesteriä vapaa-ajalla. Ja vaikka koko päivän olin kyrpiintynyt hänelle siitä, että hän tuli myöhässä tunnille, eikä ehditty jutella, en silti voinut olla osallistamatta häntä siinä ryhmäkeskustelussa. Tunnen oloni säälittäväksi. Kai minun pitäisi olla vahva ja pystyä unohtamaan Lester tuollaisessa jutussa: jos on ryhmähengaus ja Lester ei ilmoita tuleeko vai ei, haluaisin pystyä ajattelemaan, että se on ihan sama - se on Lesterin oma valinta tuleeko hän vai ei, eikä sen pitäisi liikuttaa minua tippaakaan. Ärsyttää, että sillä on väliä, ja että sillä on niin paljon väliä, että yritän sanoa jotain, joka pakottaa hänet ottamaan asiaan kantaa.

Tai siis, sillä viestilläni minä laitoin Lesterin - joka ei ollut siihen mennessä edes ilmoittanut, että sopiiko se päivä hänelle - päättämään, onko se paikkaehdotus okei. Joo, hän oli aikaisemmin osallistunut keskusteluun tähän yhteishengaukseen liittyen, mutta kun hän ei osallistunut tähän, niin onko se tarpeeksi painava syy osallistaa häntä paikan valintaan nyt, kun hän ei osallistunut keskusteluun?

Toki voi olla, että vain ylitulkitsen tätä. Odottakaas, niin minä luen sen ketjun uudestaan.

Amia: "Tänään mä haaveilin siitä, että me saatais toi yhteishengaus siihen muotoon, että saisin laitettua sen vaan kalenteriin, nii olis yks asia vähemmän 'ai niin joo, sitäkään ei oo vielä päätetty' -listalla." *mietteliäs hymiö + virnistyshymiö*
Harjoittelupaikkarohmu: "26.10.?"
Amia: "Mulle ainakin sopis!"
Korpinkynsi: "Sopii mulle myös"
Ramona: "Sopii"
Arrow: "Kuulostaa hyvältä"
Kissanainen: "Why not!"
Thor: "Eiköhän"
André: "Pitäis mullekin sopia!"
Harjoittelupaikkarohmu: "Mennäänkö taas paikkaan X, vai johonki muuhun?"
Amia: "Saako sieltä pubiruokaa? Kun eikö se ollut yksi sun ehdotuksen osa silloin aikaisemmin?"
Ramona: "Sieltä saa jotain purtavaa, mutta jos ihan ruokaa haluaa, niin sit ehkä joku muu paikka?"
Harjoittelupaikkarohmu: "Sieltä saa jotain [ruoka X] ja [ruoka Y] kai"
Amia: "No Harjoittelupaikkarohmu ja Lester, jotka kannatti alunperin tuota pubiruokaehdotusta voi toimia varmaan tuomareina sen suhteen mikä hyväksytään pubiruoaksi. *nauruhymiö* Mulle tällä ei oo niin väliä. Vaikka olishan toi paikka kyllä ainakin halpa ja lähellä."
André: "Kuulostaa munkin mielestä hyvältä!"
Lester: "Paikka X on kyllä ihan passeli"
Korpinkynsi: "Sopii mulle myös!"
Ramona: *peukkuhymiö*
Harjoittelupaikkarohmu: "Sinne myös mahtuu lauantaisinkin"
André: "Se on kyl ehdoton plussa!"

 

Se kuulostaa ihan luonnolliselta. Kun luen tuota, niin kuulostan ihan normaalilta, stressittömältä ja ihan chilliltä ihmiseltä. Huomasin myös, että käytän hymiötä paljon enemmän kuin muut, ja että ainoana ihmisenä meidän ryhmässä käytän pisteitä viestin lopuksi. Siis luoja, mikä noita muita ihmisiä vaivaa? Tai mikä minua vaivaa?

On nyt vähän vähemmän paha fiilis kuin kirjoittamisen aluksi. Toisaalta huomisen aamun terapiassa se paha olo varmaan palaa, kun käsitellään vaikeita ruumiillisuusjuttuja, ja terapeuttini varmaan taas miettii, että kuule Amia mitähän funktiota tuo Lesterin miettiminen sun mielessä palvelee. Äh, mutta Harjoittelupaikkarohmu oli upean aloitteellinen tuossa. Ja Korpinkynsi oli omaan tuttuun tapaansa tukemassa. Paitsi että näköjään hän vain kirjoitti täsmälleen samat sanat kahteen kertaan, tosin toisella kertaa huutomerkillä varustettuna. Ja Anni ja Jyn eivät sanoneet mitään. Ei kun 11? Ai niin joo, Kovaääninentyyppi on ignoorannut koko ryhmän jo monta kuukautta. Näköjään hän ja Anni eivät ole vielä edes lukeneet koko viestiketjua. Onko paha juttu, että minua ei kiinnosta niin kauheasti? No kyllä se vähän kiinnostaa, ehkä pitäisi kysyä Lesteriltä, onko hän nähnyt Kovaäänistätyyppiä, kun he olivat se Dreamteam. Ja ehkä Annilta voisi kysyä sitten siellä graduseminaarissa. Hän ei tosin ikinä kommentoi mihinkään tulemisiin ikinä mitään. Jotenkin tulee vähän omahyväinen olo ja ajatus, että olisihan se ihan kiva, jos joku joskus ilmaisisi kiinnostusta minun tulemisieni ja menemisieni suhteen samalla lailla kun minä ilmaisen sitä muille.

Ehkä yritän jo vähän rauhoittua, jotta saan nukutuksikin, kun aamulla yhdeksältä on jo terapia.