Jotenkin wanhojen tanssit ovat alkaneet taas aiheuttaa stressiä. Yhä useammat tytöt puhuvat niistä käytävillä ja kyselevät, millaisia asuja toisilla on ja joko heillä on kampaaja varattuna 15. päiväksi helmikuuta. Minulla on asu, mutta ei kampaaja-aikaa, eikä edes kampaustyyliä. Äitini kampaajaystävä lupasi ehkä laittaa hiukseni, mutta jos hän ei laitakaan, niin tulee kiire etsiä joku toinen, joka laittaa.

Eivät ne hiukset kuitenkaan stressaa kovin paljon, vaan se pari. Minulla ei vieläkään ole paria. Olen yrittänyt ajatella asiaa vaikka mistä kulmasta, mutta aina kun ajattelen tanssipareja, minua alkaa ahdistaa. Minä tiedän kyllä kenen kanssa haluaisin tanssia: NN:n. Hän on kuitenkin luultavasti maailman viimeinen ihminen, joka kysyisi minua, joten se haave on oikeastaan jo pirstaloitunut. En tiedä edes tanssiiko hän ylipäänsä wanhoja. Ja jos tanssii, hän ei todellakaan ole kysymässä ketään. Eihän se sopisi hänen rankkaan maineeseensa kysyä tyttöä tanssipariksi. Enkä minä aio kysyä häntä. En sen jälkeen, mitä tapahtui viimeksi, kun kysyin poikaa tanssiparikseni.

Mistä päästäänkin siihen, että jos joku toinen poika, kuin NN kysyy minua parikseen. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä sanoisin. Olisin äärettömän imarreltu, että edes joku kysyisi, mutta sitten intoni sitä tanssimista kohtaan valuisi viemäristä alas. Olisi niin äärettömän tuskallista ensin vastata myöntävästi jollekulle, jos (epätodennäköistä, mutta mahdollista) NN kysyisi minua sitten jälkeenpäin. Ja edelleen olisi vielä tuskallisempaa katsella, miten NN tanssisi jonkun muun kanssa, kun minä saisin parikseni taas jonkun velton ja kylmän tyttöfoobikon, jota minun pitäisi raahata eteenpäin.

Ja minä olen pitkä. Minä olen liian pitkä, että kukaan järkevä poika voisi pyytää minua parikseen. Näyttäisin vielä ääliömmältä, kun tanssisin jonkun minua lyhyemmän pojan kanssa. Ja mitkä kengät muka laittaisin? Kengät ovat yhä hakusessa, sillä en todellakaan voi käyttää niitä mustia täydellisiä korkokenkiä, joita suunnittelin käyttäväni. Nehän tekisivät minusta vielä kuusi senttiä pitemmän! Hameeni helma on kuitenkin tehty niiden kenkien mukaan. Painajainen. Tarvitsisin siis parin, joka olisi minua vähintään seitsemän senttiä pitempi. Mikä tarkoittaa sitten suunnilleen 186 senttistä tyyppiä. Niitä itseasiassa löytyy muutama. Meidänkin luokallamme niitä on neljä. NN mukaanlukien. Vain yksi heistä on realistinen. Itseasiassa pitäisi kai pitää häntä varteenotettavimpana mahdollisuutena. Ainakin jos hänen kavereitaan uskoo. Plääh!

Kirjoitin tästä "Kuinkas me voimme tänään" -vihkoseeni rohkaisun, josta olen pyrkinyt pitämään kiinni: "Kyllä minuakin joku pariksi pyytää. Ja jos ei pyydä niin huonompi heille." Ei oikein minun tyylistäni, mutta tarvitsee vain ajatella sitä, niin olo tuntuu heti paremmalta. Ja tässä tapauksessa rauhoittaa myös Kylässä joskus muinoin käyty keskustelu, jossa Windy sanoi tanssineensa pakotetun 9. luokkalaisen kanssa ja väitti sen olleen vielä hauskaa. Nämä kaksi asiaa saavat minut pysymään ainakin vielä tämän tanssiasian kanssa suht järjissäni. Aion kuitenkin pitää loppuun asti kiinni siitä, että minä en niele ylpeyttäni ja mene anelemaan jotakuta parikseni. Luulisi minun ainakin olevan helppo kysyttävä, kun minulla ei ole koskaan kikattelevaa ja pörisevää kaveriparvea ympärilläni. Ja fysiikan tai kemian ryhmästä joku voisi kysyä vain sen takia, että olen samoilla tunneilla. Joo, pitää yrittää pysyä luonnolleni vastaisesti edes hieman optimistisena.

Ainoa hyvä puoli on se, että äitini ei ole vielä alannut kysellä, kenen kanssa menen. Varmasti hän sitä joskus vielä kysyy, mutta toivottavasti hän ei ala painostaa minua kysymään jotakuta parikseni sanoen: "Kohta et saa ketään paria ja puku menee hukkaan ja kaikki menee hukkaan, koska kukaan ei kysy sinua." Vaikka itseasiassa se taidan olla minä, joka noin sanoo. Viimeksikin perjantaina ajattelin itkeskellessäni yöllä, että olen liian pitkä, liian ruma ja liian epäsosiaalinen, eikä kukaan ikinä kysy minua. Paljon sattuvia totuuksia.

Argh! Varmaan jotkut koulutyypit ovat kehittäneet tämän wanhain tanssi -systeemin vain kiduttaakseen niitä vähemmän suosittuja tyttöjä. Jos olisin poika ja minulla ei olisi paria, tilanne olisi paljon helpompi. Hmph. Jälleen kerran pojilla on helpompaa. Heidän ei tarvitse tuskailla asua ja kampausta, eikä kukaan katso kieroon, jos heillä ei olekaan paria. Tosi reilua.

Loppuun sopiikin todella rohkaiseva lainaus Harry Potter ja Liekehtivä Pikari -leffasta:

"Pojalle on noloa mennä yksin, mutta tytölle se on vain surullista."

Kiitos vain oikein paljon sinä-käsikirjoittaja-kuka-sitten-lienetkään.