En saa nukuttua. Tällä kertaa voisi muuten saada, mutta pää on liian täynnä ajatuksia. Tällä kertaa en pelkää mörköjä tai että joku tarraisi jalasta minun nukkuessani. Minä pelkään, että minä olen oikeasti sairas. Pelkään ihan oikeasti, että minulla on joku tappava sairaus, jota ei saadakaan parannettua.

Joo, kyse on taas tästä uupumuksesta. Pelästyin tänään ihan todella sitä ja sen jälkeen päässä on pyörinyt se ensi keskiviikkona oleva lääkärintarkastus. Mitä jos minulla on joku vakava sairaus. En ole koskaan kuullut mistään tällaisesta. Pelkään, että se olisi diabetes ja pelkään, että se olisi syöpä. En tiedä, kumpaa pelkään enemmän, sillä diabetes on minulle kauhea pelotus myös.

Kävin tänään kaupassa. Siinä oli se kaiken pahan alku ja juuri. Ensin kiersin etsimässä joululahjaa Kylän miittiin. Sen jälkeen menin vasta ruokaostoksille. Tämän jälkeen valitsin maailman huonoimman kassajonon: edessäni oli nainen, joka oli ostanut kokonaisen ostoskärryllisen ruokaa ja kaiken huipuksi tämä henkilö päätti vielä maksaa suurimman osan jonkinlaisilla etukupongeilla. Niitä oli yli kymmenen ja jokaiseen tarvittiin allekirjoitus ja kassaneidin piti näpytellä jokainen erikseen siihen ihmekoneeseen. Täydellistä.

No, minulla alkoi jonottaessa tulla hieman kuuma, vaikka sisällä (eikä ulkonakaan) ollut mitenkään lämmin. Minulla ei myöskään ollut toppatakin alla muuta kuin t-paita. Viimein tuli minun vuoroni ja sain ostokset maksettua ja lähdettyä takaisin asunnolle. Asunnolla vein pyörän niitä hullun jyrkkiä portaita alas pyöräkellariin. Sen jälkeen minusta tuntui siltä, että kuukahdan siihen paikkaan. Kävelin hissille ja tilasin sen alas. Sen tuleminen tuntui kestävän niin kauan. Nojasin seinää vasten ja huohotin hengästyneenä. Tuntui siltä, että oli niin kuuma, että hiki alkaisi kohta virrata kasvoja pitkin. Huvikseni mietin, että näyttäisin varmaan kuin paloautolta – kunhan en vain näyttänyt sellaiselta kaupassakin.

Hissi sitten lopulta tuli. Avasin oven ja jähmetyin siihen paikkaan ja pelästyin ihan toden teolla. Syynä tähän oli ainoastaan se, että olin nähnyt itseni hissin peilistä. Joskus sitä tulee manailtua omaa ulkonäköä katsoessaan peilistä, mutta koskaan ennen en ole pelästynyt tuolla lailla. Menin hissiin ja laitoin sen kulkemaan oikeaan kerrokseen. Sitten katsoin peiliä uudestaan ja mietin, että olisiko siinä jotain vikaa tai että olisiko hissin lampussa jotain vikaa. Mutta olen monesti tiiraillut itseäni hississä, enkä ole ikinä huomannut sen peilissä tai valaistuksessa mitään poikkeavaa.

Minun kasvoni eivät olleet lainkaan punaiset, vaan asia oli täsmälleen päinvastoin – minä olin valkea kuin lakana. Ja myös ihan oikeasti valkoinen. Mutta silti minulla oli niin kuuma, että olin tukahtua. Ja olin niin hengästynyt, että tuntui, ettei mikään ilma riitä. Ja joka paikkaan sattui ja jokainen solu tuntui valittavan väsymystä. Minulla oli lisäksi kauhea jano, ihan kuin olisin juuri tullut pitkältä juoksulenkiltä.

Kun pääsin asuntoni ovesta sisään, laskin ostokset lattialle ja revin ulkovaatteet päältäni niin nopeasti kuin saatoin. En kyennyt laittamaan niitä nätisti naulakkoon, vaan ne tippuivat lattialle. Sen jälkeen kävelin avaamaan parvekkeen oven selkoselälleen. Sen jälkeen huterana tungin ostokset jääkaappiin ja istuin sohvalle. Join kaiken jäljellä olevan appelsiinimehun (jota ei ikävä kyllä ollut muutamaa kulausta enempää). Istuin sohvalla ja toivoin, että olo paranisi. Minulle tuli kuitenkin vain huono olo. Hetken jo ajattelin, että pitää raahautua vessaan oksentamaan, mutta onneksi ei sentään tarvinnut.

Istuin siinä suunnilleen puoli tuntia kylmä ilma parvekkeen ovesta puhaltaen. Lopulta koin, että olin niin paljon parempivointisempi, että saattaisin liikkua hieman. Kylmä ei varsinaisesti ollut. Ja silti oli. Se tuntui oudolta. Ihon pinnalle oli kylmä, mutta tuntui, että jossain syvemmällä oli vieläkin se tukahduttava kuumuus, joka iskee aina välillä.

Yleensä kärsin talvisin kylmästä, puin ylleni sitten miten paljon tahansa. Liikun yleensä kesät talvet jonkinmoiseen peittoon tai täkkiin kietoutuneena. Kouluun olen pukenut talvisin useita vaatekertoja, mutta silti olen aina pitänyt yllä toppatakkia sisälläkin, jos on vain ollut pienikin tekosyy siihen. Mutta nyt... Sanoin jo aikaisemminkin, että vaikka minun on täytynyt laihtua syömättömyyden seurauksena, yksi ylilaihduttamiseen keskeisesti liittynyt merkki (joka oli oikeastaan päällimmäinen silloin ennen) on puuttunut. Tämä oli tietysti se alituinen kylmyyden tunne.

Nyt minulla ei ole koskaan kylmä. Tässä vähän aikaa sitten kun oli se kaamea lumimyrsky, kävelin sen aikana kauppaan. Toppatakin alla oli silloinkin vain t-paita. Minulla ei ollut lainkaan kylmä, vaan päinvastoin – tuntui koko ajan siltä, että on ihan liian kuuma. Ja joskus, kun tekee jotain hiemankin ruumiillisesti rasittavaa, kuten esimerkiksi polkee yliopistolle tai kauppaan tai jotain, niin se kuumuuden tunne tulee niin voimakkaana, että se on melkein sietämätöntä. Silloin tekisi mieli mennä vain t-paidalla ulos pakkaseen.

Jos tämä olisi pelkkää uupumusta, niin kai se helpottaisi, kun en tee mitään? Olen vähentänyt kaikkia tekemisiäni niin radikaalisti, että tästä seuraava vaihe olisi sitten se, että nääntyisin täysin ilman ruokaa asunnossani vain siksi, että minun ei tarvitsisi poistua sieltä. Uupumus kuitenkin pahenee, vaikka yritän levätä, vaikka en tee yhtään mitään. Se on kohta ihan ylitsepääsemätöntä. Jos ei olisi vielä joulukuu, enkä pääsisi parin viikon päästä kotiin ja ensi viikolla lääkärille, niin en tiedä, miten pitkään menisi, kun olisin fyysisesti kykenemätön lähtemään yhtään mihinkään.

Kauhulla odotan näitä päiviä ennen lääkärikäyntiä. Jos tämä tästä vielä pahenee... Mitä jos minä en pysty menemään lääkäriin, kun minun täytyisi? Mitä jos pökerryn jonnekin matkalle, koska en yksinkertaisesti jaksa? Ensi viikolla täytyy mennä kolmena päivänä yliopistolle, lisäksi lauantaina on Kylä-miitti. Minulla ei ole aavistustakaan, miten minä selviän, kun jo tämänpäiväinen kaupassakäynti sai minut näyttämään siltä, että olisin jo oikeasti kuoleman porteilla.

Kuulostan varmasti ihan typerältä, mutta minä olen tänään ollut oikeasti peloissani siitä, että mikä minussa on vikana. Tämä on melkein kuin aikaisemmin syksyllä kuvittelemani skenaariot siitä, että putoaisin parvisängystä ja katkaisisin jalkani, enkä pystyisi soittamaan apua. Tämä on vain melkein vielä pelottavampi. Joo, jalat voivat mennä poikki pudotessa, mutta se ei veisi voimia muista ruumiinjäsenistä. Voisi huutaa, voisi vääntelehtiä ja ryömiä ja kiskoa itseään käsillä eteenpäin. Mutta mitä jos sen sijaan jonain aamuna huomaisinkin, että en jaksa nousta sängystä? Että en pystyisi, vaikka yrittäisinkin. Mitä voisin tehdä? Sehän olisi melkein kuin olisi halvaantunut ihan kokonaan, paitsi että ei kuitenkaan olisi, vaan kyse olisi pelkästään siitä, ettei yksinkertaisesti jaksa.

En laske kaloreita enää. En jaksa. En kuitenkaan syö koko aikaa. En jaksa. Ja ruoan tekeminen olisi niin työlästäkin. Ja minä olen jo varmaan tarpeeksi laiha. Ihoni on taas kuiva kuin korppu, koska vaikka minulla nyt on kosteusrasvaa, en jaksa levittää sitä. Sitten iho kuivaa ja sitä kutittaa. Raapia jaksaisi, mutta tietyistä kohdista raapiminen on epämiellyttävää. En olisi oikein voinut koskaan kuvitella sanovani näin, mutta minulla on liikaa luita. Ja nimenomaan sellaisia luita, jotka näkyvät ja tuntuvat, joka tekee raapimisen sanoinkuvaamattoman inhottavaksi.

Ei ole aavistustakaan, paljonko painan, mutta jos ei ole alipainoennätys mennyt rikki, niin lähellä se ainakin on. Mutta minulla ei ole oikeastaan edes nälkä. Välillä on, mutta silloin ei jaksa tehdä ruokaa. Välillä joudun päättämään, että tänään syön. Koska minä teinkään sitä jauhelihamakaronijuttua? Sen jälkeen olen syönyt vain kerran. En nälkääni, vaan koska ajattelin, että on pakko tai muuten ruumiini ottaa pian lopputilin.

Vaatteet alkavat roikkua. Farkut etenkin. Pitäisi varmaan ottaa taas kaikki mitat, niin olisi mustaa valkoisella. Jos siis mitään muutosta olisi. Jos en olekaan laihtunut paljoa, niin ilmeisesti sitten koen oloni paremmaksi ja kivemmaksi muutaman kilon painavampana.

Tunnen oloni hyvin kurjaksi. Surkeaksi. Välillä pitää pirauttaa oikein muutama kyynel, koska jokainen päivä tuntuu niin tuskaiselta. Minun täytyy pelätä sitä, että kuolen. Välillä näytän siltä, että kuolen. Ja hyvin usein minusta myös tuntuu siltä. Olen peloissani ja tämä kaikki on ihan kamalaa. Puolitoista viikkoa siihen, että pääsen kotiin. Se tuntuu ikuisuudelta.

Ja kello lähestyy taas aamukuutta. Enkä minä ole nukkunut vielä silmällistäkään. Selkään sattuu taas ihan kauheasti. Joka paikkaan sattuu. Ja minäkö nukun taas jonnekin myöhäiseen iltapäivään? Koko itsenäisyyspäivän ohi? Ostin sitä varten kaupasta kalaakin, että saisin pitkästä aikaa syödä kalaa. Se on savustettua kirjolohta. Maksoi pienen omaisuuden, mutta en jaksa piitata. Jos oletetaan, että se jauhelihamakaronijuttu oli tällä viikolla, niin se tarkoittaisi, että olen viikon aikana syönyt suunnilleen kolmen euron edestä. Ja kalasta riittää vielä useammaksi päiväksi.

Mutta olo on silti hirveä. Miksei äiti voi jo tulla? Miksei hän voi tulla hakemaan minua pois täältä? Miksei hän voi vain tulla hakemaan minua pois?