En vain saa nukuttua. En vieläkään tiedä mitä teen huomisen (tai siis tämän päivän) suhteen. Ahdistaa. Kännykkä on ajastettu herättämään vajaan kahden tunnin kuluttua, jotta ehtisin junaan. Tuntuu, että en vain voi mennä sinne, en vain voi. Eihän sen pitäisi tuntua tältä? Eihän pitäisi tuntua näin käsittämättömän hirveältä mennä jouluksi kotiin? Olen tässä yön aikana miettinyt ja miettinyt, ja on tullut mieleen kaikenlaista mitä olisi pitänyt kysyä äidiltä etukäteen.

Esimerkiksi rotistani: en halua, että isäni koskee niihin. Ne ovat minun rottiani, minun omaisuuttani ja minulla pitäisi oikeus päättää, kuka rottiini koskee ja kuka ei. Olen tehnyt sen kyllä selväksi äidilleni, mutta siitä ei ole ollut mitään hyötyä. Sitä sääntöä on rikottu ihan täsmälleen joka kerta. Ja toinen juttu mitä olisi pitänyt kysyä, oli se, että onko mökillä asiat järjestetty niin, että minun ei tarvitse olla samassa huoneessa isäni kanssa. Minä vihaan mökkiä ja on täsmälleen yksi paikka siinä rakennuksessa jota en vihaa, mutta kun olen miettinyt asiaa, en ole yhtään varma että äiti suostuisi pyhittämään sen minulle. Kun mietin siitä kysymistä äidiltä, pystyn kuvittelemaan sen vastauksen jo täysin: ei ole reilua karkottaa isää jonnekin syrjään omassa kodissaan.

Sama argumentti oli silloin vuosia sitten koiran kanssa ja minä olin se, jonka piti eristäytyä kaikesta. Miksi palaisin vapaaehtoisesti siihen samaan? Minua ei kunnioiteta, ei edes nyt aikuisena, vaan kun astun vanhempieni omistaman kiinteistön portista sisään, tuntuu kuin kaikki ihmisoikeuteni katoaisivat savuna ilmaan. Tai oikeastaan pikemminkin tuntuu kuin ne jäisivät odottamaan sinne portille sitä että taas lähden, jolloin palaan taas ihmisten kirjoihin.

Olen yrittänyt selittää äidilleni, mutta hän ei selkeästikään ymmärrä. Minun luona joulupäivän ja tapaninpäivän välisen yön viettäminen olisi "perheen jakamista", mutta jos minä jään jostain pyhästä paitsi, se ei ole mitään. Eikö äitini ole tuolla käyttäytymisellään tehnyt erittäin selväksi, että minä en ole osa perhettä - en ainakaan sellainen osa jolla olisi väliä.

Sekin kun hän sitten vielä sitä yöpymättömyyttä puolusteli, että kun eihän ole niin ketterä enää ja veljenikin on melkein invaliidi, joten siksikään ei voi olla yötä, tai jos joskus olisivatkin, niin pitäisi olla joku hyvä syy, joku veljelleni sopiva konsertti vaikka. Ei tämä asuntoni ole mikään vitun Mount Everest! Enkä minä halua mennä konserttiin heidän kanssaan, en halua, että he tulevat tänne jonkun konsertin takia ja sitten punkkaavat luonani kätevyyden takia. Haluan että he tulisivat minun takiani, minun luokseni. Pelkästään se, että istuttaisiin kolmestaan sohvalla ja katsottaisiin telkkaria, ehkä käytäisiin syömässä jossain, ehkä jopa elokuvissa, jotain sellaista pientä, se olisi sitä mitä minä haluaisin.

Nyt suunnittelen, että menen junaan, ja asemalla annan sitten äidilleni sen veljeni lahjan. Samalla sanon myös kasvotusten (ja ilman että isäni kuuntelee taustalla), että en aio tulla mökille, vaan lähden takaisin junalla (juna takaisin Tampereelle lähtee noin puoli tuntia saapumiseni jälkeen) ja perustelen että miksi.

Ainakin uskon. En tiedä. Tämä on tyhmää, mietin kaikkea typerää jouluruokaa, mikä minulta jää väliin ja sitä, miten veljeni pettyy, kun ei saa paijailla rottia. Ainakin saisin sen veljeni lahjan perille (mikä tällä hetkellä tuntuu kaikkein tärkeimmältä). Mietin omia lahjojani. Se on tyhmää, koska eihän niillä loppujen lopuksi ole väliä. Aikaisemmin tämän kuukauden aikana kun pähkäilin sitä pyyntöni esittämistä äidilleni mietin,  miten äitini reagoisi jos en menisikään. Mietin, että äitini ehkä menisi takaisin kauppaan ja palauttaisi sinne minulle hankkimansa lahjat. Ainakin hän jotenkin yrittäisi kiristää minua, rankaista siitä, että en mennyt sinne. Olen aika lailla varma, että jotain sellaista hän tekisi.

Se on osa koko ongelmaa. Hän kohtelee minua kuin olisin yhä lapsi, joka kiukuttelee, ja jota tulee rankaista. Hän kai uskoo, että voi joko ostaa minut tekemään mitä haluaa, tai ainakin jotenkin kiristää minut tottelemaan. Ja onhan se toiminut tähän asti aika onnistuneesti. Ja nytkin tuntuu niin vaikealta päättää että lähden veljeni lahjan annettua takaisin kotiin, koska minä rakastan joulua, olen aina rakastanut, ja minä rakastan veljeäni, ja jos en tee kuten äitini haluaa, hän voi ottaa minulta molemmat pois tuosta vain. Tuntuu kuitenkin, että nyt minun on puolustettava itseäni, minun on puolustettava oikeuksiani. Minun ylitseni ei enää kävellä.

En tiedä. Tämä kaikki tuntuu niin vaikealta ja oloni on todella ristiriitainen. En tiedä yhtään mitä tehdä, itken vain, koska tuntuu niin pahalta. Ei ole mitään vaihtoehtoa, jonka valitsemalla minulla ei olisi huono olo. On vain kaksi huonoa vaihtoehtoa, enkä ole ihan varma kumpi niistä on huonompi. Jos menen sinne ja jään sinne, niin sitten se on vain teeskentelyä pelksätään. Yritän teeskennellä että en vihaa sitä paikkaa ja niitä ihmisiä, voin myydä pienen osan sielustani ja itsekunnioituksestani ja nähdä veljeni ja syödä jouluruokaa, minkä jälkeen äitini laittaa köntän rahaa tililleni. Se toimisi, jos pystyisin vain teeskentelemään yhden päivän. Nyt on enää tunti ja kymmenen minuuttia ennen kuin kello "herättää" ja minun on alettava valmistella lähtöä. Miten selviän tästä päivästä, kun todennäköisesti en pysty nukkumaan seuraavanakaan yönä? Ja jos joudun valvomaan kaksi yötä putkeen, miten jaksan teeskennellä? Pystynkö olemaan oksentamatta tai hajoamatta?

Yleensä yritän valmistautua kaikkeen ja nytkin olen etsinyt jo täkäläisen taksinumeron. Olen yrittänyt ottaa selville, onko rautatieasema niin auki, että voisin viettää siellä yön tarvittaessa. Ei se ole. Olen yrittänyt miettiä, mitä voisin tehdä, kun isäni täysin minun sääntöni vastaisesti taas tunkisi hiplaamaan minun rottiani. Voisin lyödä häntä sanomalehdellä näpeille, puhua sitä kieltä mitä hän ymmärtää. Se olisi ainoa keino. Ja hän raivostuisi. Vaikka miten yritin miettiä, että josko saisin jonkun tuon linjan pisteistä muutettua, niin en saa. Joko katson vierestä enkä tee mitään, koska pelkään, tai sitten teen jotain ja hän raivostuu. Ja minä en aio katsoa vierestä enää yhtään ainutta kertaa. Minä olen aikuinen, minun ylitseni ei enää kävellä. Vaikkakin siinä kuvitelmassa pääni sisällä se kaikki päätyi siihen, että nyrkeillä hakkaamisen ja kuristamisen jälkeen hän haki tuolin ja alkoi hakata minua sillä.

Mutta jos menen sinne, annan veljeni paketin, ja sitten lähden takaisin kotiin, mitään noista ei voi tapahtua. Mutta jos teen sen, sen jälkeen ei ole enää ikinä paluuta siihen vanhaan. Olenko valmis siihen? Tuntuu niin vaikealta ajatella, että kaikki joulut tästä lähtien olisin vain yksin. Voisinko vain luopua joulusta kokonaan? Yrittää vain unohtaa sen kokonaan ja käyttäytyä kuin sitä ei olisikaan? En välitä liiemmin juhlapyhistä, mutta joulu on ollut tavallaan vuoteni kokokohta. Muistan, miten rakastin sitä jo kun olin lapsi ja jotenkin se sama tunne joulua kohtaan on säilynyt.

Minun kaikkien aikojen suosikkijoululauluni on Tonttu. Melodia on hyvä, mutta varmaan ne sanat ovat tärkeämmät. Ehkä minusta on tuntunut, että se tuntuu jotenkin niin tutulta. Sillä vaikka olen aina rakastanut joulua, niin aina siihen on liittynyt jonkinlainen alakulo myös. Varhaisteinistä lähtien olen ollut aina viimeinen hereillä ja usein on ollut saada vaikea unta. On ollut jotenkin tyhjä olo, yksinäinen. Olen vain katsellut ikkunasta kun muu perhe on jo mennyt nukkumaan. Se on tuntunut jotenkin kurjalta ja jotenkin vain väärältä. On tuntunut, että jotain väärää siinä kaikessa on.

Nyt taas tuntuu, että ehkä vedän täysyrittämisen päälle, sanon asemalla äidilleni ehdot (ei koskemista rottiini, minä saan olohuoneen) ja jos hän suostuu, menen mökille yöksi. Mutta otan pienen puukon mukaan. Se on oikeasti todella hieno ja hyvin pieni. Siinä on tuppi myös, joten se menee kätevästi vaikka farkkujen taskuun. Ja jos joku väärä käsi aikoo koskea rottiini, niin lehdestä tulee. Otan varmaankin viimeisimmän Ellen mukaan. Ja jos hän käy kimppuuni, niin minä puolustan itseäni. Hänellä ei ole enää koiraa tukeaan, enkä minä ole enää lapsi jota voi höykyttää yhtä helposti. Joo, paikka on keskellä ei mitään ja jos pitäisi soittaa poliisit, heidän matkassaan kestäisi sen puolisen tuntia, minkä lisäksi tuo mökki on sen saakelin aseen pitopaikka, joten jos tulee jotain kärhämää, niin aika pahaltahan se näyttää. Ja minua kyllä pelottaa, minua oikeasti pelottaa varmaan enemmän kuin olen koskaan pelännyt. Ja enkä minä ole oikein tullut vielä tulokseen, että haluanko ylipäätään elää, mutta tiedän sen, että tuolla tavalla minä en haluaisi kuolla.

Minua väsyttää, mutta kolmen vartin takia ei kannata enää nukkua, koska muuten väsyttää sitten ihan hirveästi kun pitää nousta. Mutta ehkä teen niin, että asemalla kysyn äidiltäni niistä ehdoista ja päätän sen jälkeen että lähdenkö heti takaisin vai jäänkö sinne. Ensi vuonna olen (toivon mukaan) vaihdossa joulun, joten silloin ei tarvitse ainakaan miettiä. Sen jälkeen voisi olla luontevaa jättää menemättä kotiin enää jouluksi lainkaan. Ei sillä, sanoinhan tuota samaa muistaakseni viime joulunakin. Ulkomailla voisi olla ehkä jotain vapaaehtoistyötäkin jouluaattona, mutta Suomesta sitä taitaa harvemmin löytää. No, jos löytäisi työtä, niin voisihan sitä päätyä silloin vaikka ABC:n kassalle, kun kyllähän Suomessakin tehdään töitä jouluna joissain paikoissa.

On surullinen ja väsynyt olo ja alkaa vähän tuntumaan siltä, että alkaa oksettaa. Ei itketä kauheasti enää, mikä on hyvä, mutta muuten olo on kurja. En tiedä miten muka selviän tästäkin joulusta. Jos minulla ei olisi veljeni joululahjaa, olisi ehkä suuri houkutus vain ottaa herätys pois ja olla kokonaan menemättä yhtään mihinkään. Voisin vain nukkua koko jouluaaton yli ja sitten ei tarvitsisi olla surullinen siitä että olen yksin. Nyt kun mietin, niin eihän se välttämättä niin kauheaa olisi. Voisin vaikka yksin käydä hautausmaallakin sytyttämässä etäkynttilän vaarille. Ehkä pitäisi opetella paistamaan itse kinkku ja tekemään muutakin jouluruokaa. Toisaalta minulle jouluruoista tärkeimpiä ovat riisipuuro ja kinkku. Riisipuuroa tehtiin joskus kotitaloustunnille yläasteella ja itse asiassa se olin minä joka oli siitä vastuussa (muistan, koska muut menivät välitunnille paitsi puuronkeittäjät) ja se onnistui ihan hyvin.

Voisin elää ilman perhettäni, enkö voisikin? Tai voisin käydä katsomassa veljeäni siellä missä hän asuu. En tosin tiedä voisiko sinne viedä rottia näytille, mutta ehkä siitäkin voisi sopia. Se olisi vaikeaa, koska minulla ei ole autoa, mutta kai se jotenkin onnistuisi. Junalla lähimmälle asemalle ja sitten taksilla? Tuntuu epäreilulta, että pitää edes miettiä tällaista paskaa, miksei äiti voi vain nähdä tätä tilannetta ja kohdella minua kuin vertaista. Onko se oikeasti liikaa pyydetty?

Kohta kello herättää. Ehkä voin maata pienen hetken (nukahtamatta) ja sitten nousta taas ylös.