He tappavat meidät molemmat. En voi käsittää, miten kaiken pahan pitää kasaantua näin. Enkä voi lähteä. Haluaisin toisaalta lähteä kauas pois ja pakoon, mutta toisaalta en vain voi. Olen peloissani öisin, olen peloissani päivisin, olen ahdistunut ja ihan loppuun palanut, enkä käsitä, miten minä ikinä voin parantua tällaisessa paikassa. Olen vieläkin poissa tolaltani. En voi kestää tätä. En voi. En voi. Minä kuolen ihan taatusti. Minun omat vanhempani ajavat minut kuolemaan samalla lailla kuin veljenikin.

Ei, veljeni ei ole kuollut. Vielä. Hänen painonsa vain kasvaa. Häneltä on jo leikattu skolioosi ja hänen painonsa tarkkailua on korostettu aina. Silti hän vain lihoo ja lihoo, eikä hän kohta pääse edes kävelemään. Hän on 22-vuotias, mutta vastaa ajattelutasoltaan jotain 5-6 –vuotiasta. Ja minun on aina täytynyt seurata sitä. Minun on koko elämäni ajan täytynyt kuulla ovien läpi, kun isäni maalailee piruja seinälle ja ruoskii henkisesti veljeäni ja äitiäni.

”Kohta me ei mahdeta sille enää mitään.” Tuon minä kuulin, kun olin 7-vuotias. Olin omassa huoneessani ja ovi oli kiinni, mutta puhe kuuluu sinne siitä huolimatta kauhean hyvin. Pienestä asti olen kuunnellut pelokkaana veljen raivokohtauksia ja sitä isän huutoa hänelle ja silloin tällöin käsiksikin käymistä. Minun on täytynyt pienestä asti kuunnella sitä yrittäessäni nukahtaa, miten isä selittää äidille olohuoneessa, että veljeni kasvaa ja tulee voimakkaammaksi koko ajan ja voi tappaa meidät kaikki. Yrittäkää vain kuvitella, millaista on kuulla jotain tuollaista!

Yrittäkää kuvitella, millaista on kuunnella tuollaista vuodesta toiseen ja aina olla kuin ei olisi kuullut mitään! Tänään oli taas tuollainen ”keskustelu”. Isäni, joka tietysti tietää kaikista maailman asioista kaiken, on tietysti sitä mieltä, että kaikki syy on äidin. Äitihän veljeäni passaa ja antaa liikaa ruokaa, vaikka ei saisi. Kun eihän isäni anna muuta ruokaa kuin ”päivällä Hotdogeja ja keksejä”. Ja sitten minä maalasin taas tavallista innokkaampana keittiössä ja kuulin, miten veljeni punnittiin ja hän oli lihonut taas, ja miten isäni huusi taas ilmoille termejä ”syödä itsensä kuoliaaksi” ja ”jos sä et pysty siihen niin sitten se on kohta joku muu joka pystyy”.

Minä vihaan sitä! Minä vihaan isääni! Jos hän vain kuolisi, niin siinä tulisi kertaheitolla maailmasta hemmetin paljon parempi paikka! Ja minä vihaan sitä, miten televisiosta tulee urheilua koko ajan ja miten sitä pitää muka aina katsoa. Minut eristetään jonnekin huoneeseen, jotta isäni voi tulla möykkäämään olohuoneeseen ja kiroilemaan ja haukkumaan hiihtäjiä, juomaan kaljaa, piereskelemään, ravaamaan vessassa, huutamaan aina noustessaan: ”Voi kun kusettaa niin että suussa maistuu.”

Minä vihaan äitiä myös! Minä vihaan sitä, miten hän on niin heikko, eikä tajua mitään! Hän ei koskaan sano kenellekään vastaan! Ei koskaan, paitsi minulle, kun yritän luoda itselleni tervettä elämää, sellaista, jota minä haluan! Isälle hän ei sano mitään, ei edes yritä hillitä häntä. Kun olin nuorempi, äiti yritti psyykata minut samaan muottiin itsensä kanssa: ”Antaa sen (isäni) vain kuvitella olevansa Jumala ja kaikkivaltias ja myönnellään vaan, niin päästään vähemmällä, ja sitten jos sä haluat jotain, niin mä voin yrittää ilmaista sen isälle niin, että se ajattelee jälkeenpäin, että kaikki on tehty sen suostumuksella.”

Minä vihaan sitä! Vihaan myös sitä, miten hän ylihuolehtii kaikesta. Hän muka rakastaa veljeäni, mutta silti hän ei voi olla pyyhkimättä hänen takapuoltaan (vaikka veli tekee sen itse aina kun äiti ei ole kotona) ja syöttää tälle liian suuria annoksia. Ja vaikka veli lihoo ja äitikin tietää, että ei niin voi jatkua, niin mitään muutosta ei ikinä tapahdu!

Tänään huusin taas äidille. Unilääkkeistäni tällä kertaa. Hän jankutti minulle taas niitä samoja asioita, että pitää olla unirytmi kunnossa ja sellaista ja yritti puuttua minun lääkkeisiini. Minä vihaan sitä. Minä vihaan sitä, miten äiti tekee noista asioistani hänen asioitaan. Aina kun käyn siellä mielisairaalapaikassa, äiti kysyy heti, että koska on seuraava kerta ja merkitsee sen johonkin hemmetin kalenteriinsa. Ihan kuin hän kävisi siellä enkä minä!

Ja tänään sitten kun hän alkoi taas sen iankaikkisen jankutuksensa, niin minulla naksahti ja aloin taas huutaa. Niin on käynyt viime aikoina useammin. Ja se on aina samasta asiasta, en vain voi käsittää, miksei äiti tajua! Eilenkin tein ruokaa, pilkoin sipulia ja paistoin jauhelihaa ja tanssahtelin pirteyttäni ympäri keittiötä. Minun piti kysyä äidiltä, että mitä siinä reseptissä luki. Se on hänen reseptinsä, enkä minä saa selvää hänen käsialastaan kauhean hyvin. No, äiti tuli sitten selventämään sen, mutta sitten hän ei lähtenytkään, vaan kyttäsi haukan tavoin, mitä tein ja alkoi sitten jaella neuvojaan. Huusin siitä hänelle taas.

Tuo on ihmeellistä, miten nykyään mielialani voi keikahtaa iloisen tanssahtelevasta ja hyräilevästä täysin raivostuneeksi ja vihasta karjuvaksi. Tänään sitten huusin hänelle, että eiköhän lääkäri tiedä paremmin kuin hän, että mitä lääkettä minulle pitää määrätä. Äiti on aina kaikkien lääkkeiden suhteen sellainen, että vaikka en kysyisikään mitään, niin hän käyttäytyy täsmällisesti sillä tavalla, että olisi ihan sama, jos hän sihisisi jatkuvasti korvaani: ”Älä ota mitään lääkettä, älä ota, et sinä ole sairas, vain laiska ja vetämätön. Minä tiedän paremmin kuin lääkäri, he eivät tunne sinua, minä tunnen parhaiten kaikista, vain minä tiedän, mikä on parasta sinulle, sinä et tiedä, sinun arvostelukykyysi ei voi luottaa, sinuun ei voi luottaa, tee vain niin kuin minä sanon.”

Minä en kohta kestä. En käsitä, mitä minun pitäisi tehdä, että saisin uppoamaan vihdoinkin äidin kalloon sen, että hän tekee väärin. VÄÄRIN! Hän tekee vahinkoa sekä minun, että veljeni terveydelle. Välillä tekisi mieli karjua hänelle päin kasvoja, että hän on huono äiti ja että miksiköhän veljeni ei koskaan halua tulla opistolta kotiin lomille!

Ei veli halua! Enkä yhtään ihmettele miksi! Tämä talo on melkein niin kuin käärmeiden pesä, myrkyllisten käärmeiden pesä. Täällä ainoa keskustelun muoto on huutaminen. Minä en huuda veljelleni melkein koskaan. Ja mitä sitten, vaikka huutaisinkin joskus, minä en ole hänen vanhempansa, hän ei ole minun vastuullani!

Mutta välillä minusta tuntuu, että olen ainoa täysjärkinen tässä talossa, ja että täysjärkisyyteni takia olen tulossa hulluksi. Kukaan muu ei näe omaa toimintaansa! Kukaan muu ei tunnu tajuavan yhtään mitään mistään! Joo, pidetään koira, vaikka se raateleekin kaikkia ihmisiä ja vaikka tyttärelle on kehittynyt sen takia koirafobia, joo, tehdään kaikki niin kuin aina ennenkin, syödään makkaraa ja hotdogeja ja annetaan niitä veljellekin paljon, mutta ”tämän jälkeen sitten alkaa kuuri”. Ja paskat!

Minä en ole edes kahtakymmentä vielä, mutta silti tuntuu välillä siltä, että jos en tee jotain, niin vanhempani ajavat veljeni ensin pyörätuoliin ja sitten kuolemaan. He tappavat hänet! Minä joudun aina stressaamaan siitä! Veljeni on minulle tärkeä, mutta en voi tehdä mitään muuta kuin katsella vierestä, miten hänelle syötetään kaikkea ja miten hänen läsnä ollessaan puhutaan siitä, miten ”hän syö itsensä kuoliaaksi”.

Koko talo aina huutaa! Kaikki huutavat! Ja minä hyperventiloin huoneessani ja yritän olla panikoimatta! Ihan niin kuin ennen yo-juhliakin. Kaikki vain huusivat, oli minun suuri päiväni, minun päiväni, mutta koko talo huusi ja riiteli! Mitä lujempaa he huusivat, sitä hankalampi minun oli saada henkeä. Ja se on aina sellaista! Aina! Ja se on aina ollut!

Tämä on paska perhe! Minä vihaan sitä! Miksi minulla pitää olla tällainen perhe! Tämä on mätä paikka! Mätä! Läpimätä ja minä vihaan sitä! Tämä paikka on kuin vankila! Vankila, jonne veli pakotetaan ja jossa hänet aina lomilla ruoskitaan henkisesti ja sitten vielä ihmetellään ulkomaailmalle, että miksi se ei halua tulla ikinä kotiin! Ja minä olen täällä myös! Olen ollut täällä vankilassa aina, koko elämäni! Nyt ovi on auki, mutta minä en pysty juoksemaan pakoon!

Se on kuin niissä unissani. Niissä unissa, joissa jokin paha ajaa minua takaa ja on juuri saamaisillaan minut kiinni. Voisin huutaa apua, ja joku takuulla kuulisi ja pelastaisi minut, mutta kurkkuni on jotenkin lamautunut. Yritän kaikkeni, mutta ääntä ei lähde! Olen ihan hysteerinen ja haukon unessa henkeä ja yritän tehdä kaikkeni kirkuakseni henkeni edestä. Ja lopulta kun kirkaisu lähtee kurkustani, herään siihen ja mietin, että olenko kirkunut oikeasti, laitan valot päälle, ollakseni varma, ettei huoneessani ole ketään ja varmistan, että huoneeni ovi on yhä lukossa.

***

”Minä seison kauhean kuilun partaalla, ja jalkojeni alla avautuvassa kuilussa on täysin pimeää mutta en tiedä onko takana kukaties valoa. Sillä vielä en voi kääntyä. Odotan kohtalon iskua.”

Taru Sormusten Herrasta: Kuninkaan paluu, s. 834