Tänään minulla ei ole enää koetta, joten koska muilla on, minä saan nauttia tänään vapaapäivästä. Nukuinkin vähän pitempään. Ei varmaan olisi kyllä kannattanut, koska huomenna pitää herätä taas aikaisin ja sitten kun loma alkaa, pitää herätä vielä aikaisemmin, koska minun pitää olla töissä jo 7:00. No, kai se sentään ehkäisee hieman migreeneitäni, jotka tulevat aina jos nukun liian pitkään. Nytkin päätä särkee vähän, vaikka nukuin vain yhdeksään.

Kesä on siitä inhottavaa aikaa, että minun päätäni särkee koko ajan. En minä tiedä ihan tarkkaan, mistä se johtuu, mutta niin on. Voi olla, että se johtuu auringosta, minä en voi ottaa aurinkoa kovin pitkään, koska saan siitä järkyttävän migreenin. En voi nukkua myöhään, vaikka minua väsyttäisikin, koska sillä on sama vaikutus. Toisaalta kesäisin en myöskään käytä laseja (=piilolinssejä) läheskään niin usein mitä koulussaollessani. Nytkään minulla ei ole laseja päässä, joten kun katsoo ikkunasta ulos, näkyy vain suunnilleen jotain suttua. Niin, ja sitten päänsäryt voivat myös johtua siitä, että syön kauhean epäsäännöllisesti. Joskus kun syvennyn oikein johonkin, niin vaikka huomaan, että minulle tulee nälkä, en jaksa välittää siitä, koska olen liian syventynyt johonkin muuhun riuhtaistakseni itseni irti siitä syventyneisyydestä ja mennäkseni hakemaan itselleni jotain syötävää. Tai sitten se voi johtua siitä, että olen kauhean paljon yksin kotona. Se stressaa minua kauheasti ja vähintään toisena yönä nukun jo huonosti. Tai sitten se voi johtua siitä, että näen ylipäänsä kauhean vähän ihmisiä, kun ei ole koulua, missä heitä tapaisi. Ihmisjoukot ympärilläni saavat oloni turvalliseksi. Hermoilen ihmisten seurassa, mutta se on erilaista kuin silloin, kun stressaan yksin ollessani.

Nyt olen saanut vähän esimakua kesälomasta. Nukuin vähän pitempään mitä normaalisti, istun tässä tietokoneen ääressä pyjamassa peittoon kietoutuneena ja hiukset tunkevat naamalle, eikä minulla ole laseja päässä. Enkä ole vielä syönyt tänään mitään. Ei kun olenpas - yhden kiiwin. Nyt keitän sitten teetä ja toivon, että se auttaisi päänsärkyyni. Olen myös lukenut koko aamun. En ole lukenut pitkään aikaan mitään kunnollista. Lukemiseni väheni silloin, kun aloin kasvaa yli nuortenosaston kirjoista. Olin lukenut loppuun kaikki kiinnostavat nuortenkirjat (jotkut ties kuinka moneen kertaan), mutta en osannut etsiä sopivia kirjoja aikuistenosastolta. Ja kun lukio alkoi, aikaa lukemiselle jäi jotenkin paljon vähemmän, kun pääsin vielä musiikkiopistoonkin sinne varsinaiselle puolelle.

Koulussa on tietysti ollut joitain juttuja, että on pitänyt lukea joku kirja, ja olen onnistunut siinä ihan hyvin. Olen jopa pitänyt niistä kirjoista, joita olen lukenut, mutta nekään eivät innostaneet minua lukemaan. Ajattelen kaiketi vieläkin vain sitä, että hyviä kirjoja on vain rajoitettu määrä - joka kerta kun luen hyvän kirjan, niitä on luettavana taas yksi vähemmän.

Ja olen jotenkin huomannut, että aikuistenkirjat ovat kauhean erilaisia kuin nuortenkirjat. Niissä se sisältö on jotenkin paljon raskaampi eikä se juoni ole niin selkeästi eriteltävänä, vaan joko koko tarina on yksi iso juoni ja jokainen yksittäinen lause on oma juonenpätkä, tai sitten juonta ei ole ollenkaan. Ja periaatteessa jokaisessa aikuistenkirjassa on pakko olla joku yksityiskohtainen seksikohtaus. Joo, kyllähän sen ymmärtää, mutta jotenkin minusta joskus tuntuu, että niitä tungetaan mukaan vain, koska ajatellaan, että niin täytyy tehdä, jotta kirja olisi aikuistenkirja. Ja suhtautuisin niihin paljon myötämielisemmin jos niillä olisi jokin tärkeäkin merkitys. Mutta ei niillä yleensä ole. Ne vain tungetaan mukaan pienenä sivuyksityiskohtana, mutta silti asian kuvaamiseen käytetään ties miten monta sivua.

Sama asia olisi, jos kirjoittaisi monta sivua siitä, miten pesee hampaat. Seksuaalisuuskohtauksilla (tuo sama siksi, että en pidä tarpeeksi täsmällisenä nimittää itsekseen touhuamista tai pelkkää "mitä jos" -kuvittelua sanalla "seksikohtaus") on ainakin aivan yhtä suuri merkitys. Ne esitetään yleensä sellaisina väkinäisen normaaleina yksityiskohtina, mutta jotenkin se ylitarkkuus toimii sitä vastaan. Vähän kuin kuvailisi hampaiden pesua vaikka näin:

...Ja sitten otin hammasharjan lasista ja tarkkailin sitä hetken ennen kuin laitoin sille hammastahnaa. Se näytti melkein samalta kuin ostaessani sen; yksi harjas oli vain vääntynyt vinoon, vähän niin kuin voimakas tuuli painaa kumaraan nuoren koivun. Otin hammastahnatuubin ja kieritin korkin vakain sormin auki. Painoin varovasti ja levitin hammastahnaa tasaisesti harjan päälle. Suljin korkin. Kuljetin hammasharjan hitaasti suuhuni, ja aloitin harjaamalla yläleuan etuhampaita. Vähitellen annoin harjan liukua, ensin vasemmalle, sitten takaisin keskelle, sitten oikealle. Vilkaisin itseäni peilistä ja siirsin hammasharjan sitten alahampaille, ja toistin liikkeeni. Vasemmalle... Keskelle... Oikealle... Tunsin, miten harja kutitteli ikeniä samalla kun harjasin poskihampaitani. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Sitten otin harjan suustani. Huuhtelin sen juoksevan veden alla, otin kulauksen lasista ja huuhtelin suuni. Asetin hammasharjani varovasti takaisin lasiin ja katsoin itseäni taas pikaisesti peilistä. Hymyilin ja paljastin hampaat, joita hammasharja oli äsken harjannut. Ne hohtivat puhtaudesta. Tyytyväisenä kävelin pois kylpyhuoneesta, sammutin valot ja palasin todelliseen maailmaan.

Joo, eroottinen hammasharjakohtaus by Amia. Todella loogista. Olen niin blockissa, että en pysty kirjoittamaan suunnilleen yhtään mitään, mutta näköjään hampaidenpesuerotiikka sen sijaan onnistuu. No joo, mutta luultavasti käsititte pointtini. Jokaisessa aikuistenkirjassa on suunnilleen joku tuon tyyppinen erotiikkakohtaus. Ne ovat yleensä vielä suunnilleen sanasta sanaan samanlaisia ja vaikka niiden pitäisi luultavasti olla jonkinlainen piristävä erilainen kohta, niin minua se vain ärsyttää. Nytkin luen naisten välisestä rakkaudesta kertovaa kirjaa ja kun luin sitä pakollista erotiikkakohtausta, minua ärsytti niin paljon, että oli pakko lopettaa lukeminen hetkeksi. Kirjan on kirjoittanut mies, joka kuvailee ylitarkkaan naisten välisiä tekemisiä! Ja etenkin kun minun mielestäni se, että kirjoittaja on mies, paistaa sieltä suunnilleen kilometrin päähän! Vähän niin kuin kirja olisi miehen kirjoittama kirja miehille! Argh!

 

Mutta. Kirja on äärettömän hyvä siitä huolimatta. Siinä on paljon ajatuksia, joista jotkut muistuttavat minun ajatuksiani. Kirja on Sputnik-rakastettuni ja luen sitä oikeastaan vain siksi, että eräs blogiini kommentoinut suositteli sitä. En tiedä ihan tarkkaan miksi, ehkä tämä on vain hyvä kirja tai ehkä minun pitäisi oppia siitä jotain tai tajuta jotain. Mutta kirja on kuitenkin hyvä. Ainakin siihen asti mitä sitä olen lukenut. Voisin kaiketi laittaa pari lainaustakin niistä kohdista, joissa sanotaan hyvin niitä asioita, mitä minä olen täällä ainakin yrittänyt sanoa. On tavallaan outoa huomata, että ei ole joidenkin ajatusten kanssa yksin koko maailmassa.

 

"Lähtökohtani tässä on: käytän joka päivä kirjoittamista apuna selvittääkseni kuka olen. - - Olen tähän mennessä kirjoittanut uskomattoman määrän tekstiä. Lähes joka päivä. Ikään kuin seisoisin keskellä valtavaa laidunmaata leikaten ruohoa aivan yksin, ja ruoho kasvaisi takaisin melkein yhtä nopeasti kuin ehdin leikata sitä. Tänään leikkaan täältä, huomenna tuolta... Kun olen ehtinyt kiertää koko laidunmaan, ensimmäinen kohta on kasvanut yhtä pitkäksi kuin se alussa oli."

 

"Tietenkään en nyt kirjoita romaania. En tiedä, miksi tätä kutsuisin. Minä vain kirjoitan. Ajattelen ääneen, joten ei ole mitään tarvetta kääriä asioita siistiin pakettiin. Minulla ei ole mitään moraalisia velvoitteita. Minä vain - hmm - ajattelen."

 

Jotenkin pystyn hyvin samaistumaan tähän henkilöön. Jo senkin puolesta, että hänkin haluaisi kirjoittaa jotain romaania, mutta ei vain saa kirjoitettua mitään, koska ajatuksia ei vain tule. Sama on minullakin. Olen ollut blockissa jo lähemmäs kaksi vuotta. Ei vain tule mitään. Koko ajan on olo, että haluaisi kirjoittaa, mutta kun avaan tiedoston kirjoittaakseni, minulle ei tule mitään mieleen. Se on niin tuskastuttavaa. Tai kuten Sumire sanoo: "Luin sen, mitä olin kirjoittanut äskettäin, ja se oli pitkästyttävää. Mitä minä oikein ajattelin silloin? Tuntui kuin katselisi huoneen toisella puolella lojuvia likaisia sukkia. Tunnen oloni kauheaksi kun tajuan, kuinka paljon aikaa ja energiaa olen tuhlannut siihen."

 

Joo, erona minun ja tämän kirjan henkilön, Sumiren, välillä on kuitenkin se, että hän on todennäköisesti aika pirun paljon parempi kirjoittamaan kuin minä. Mutta ei kai tunne taitoa kysy. Tämä kuitenkin harmittaa minua suunnattomasti. Olen aloittanut yhtä haastetta ja kirjoittanut siitä ensimmäisen luvun, mutta kun luen sitä, se tuntuu vain niin puuduttavalta. Toinen tarina, josta oli tarkoitus tulla se, joka minulta julkaistaan, on haudattuna omaan kansioonsa. Minä olen kirjoittanut sitä iät ja ajat, aloitin sen kirjoittamisen seitsemän vuotta sitten, mutta nyt vasta tajusin, että se on perusmassaa. Ja kun kysyin mielipidettä toiseltakin, hänkin sanoi saman: perustarina, ei mitenkään erikoinen, samaa mitä kaikki muutkin vastaavat tarinat.

 

Nyt sitten joskus helmikuussa aloitin uuden suuren kirjoituksen. Se, mitä olen saanut kirjoitettua, vaivaiset neljä sivua, on itse asiassa omastakin mielestäni ihan hyvää. Siinä on raskas aihe, mutta kun luin sitä, niin se tuntui silti sellaiselta selkeältä ja raikkaalta. Ongelmana vain on, että en tiedä lainkaan, miten jatkaisin sitä. Se on aina ollut minun ongelmani. Saan idean, aloitan kirjoittamisen, mutta sitten se tarina lopahtaa vain kesken kaiken. Nankin on jo tarjonnut apuaan, ja sanoi, että hänestä olisi kiva vaikka arvostella minun kirjoituksiani. Olen todella otettu tästä tarjouksesta, sillä Nan ei lue ikinä mitään, ja jos hän lukeekin, hän ei ikinä pidä mistään lukemastaan. Silti hän tarjoutui lukemaan jotain minun kirjoittamaani ja sanoi lisäksi, että voisi tehdä merkintöjä minulle siitä, mistä kohdista hän piti ja mitkä kohdat olivat hänen mielestään inhottavia. Nyt ongelmana on vain se, että minulla ei ole mitään annettavaa.

 

Mutta ajatus tuntuu niin mahtavalta. Ei ole paljon mitään, mikä tekee minut onnellisemmaksi, kuin tulostettu kirjoitus, jonka saa takaisin sellaisena, että siinä on lyijykynällä tehtyjä alleviivauksia ja merkintöjä marginaaleissa. Olin 13-vuotias, kun annoin Merrylle luettavaksi yhden kirjoituksen, ja johon hän teki merkintöjä. Sen takaisinsaaminen oli niin mahtavaa. Samoin aina, kun saan esseeni takaisin opettajalta, toivon, että hän olisi tehnyt mahdollisimman paljon merkintöjä, jotta sitten, kun kirjoittaisin jotain uutta, voisin korjata sen asian ja saisin hiottua tekstiäni paremmaksi.

 

Ongelma on myös hieman se, että vaikka saisinkin kirjoitettua jotain, johon olisin itse tyytyväinen, kirjoitukseni ovat jotenkin tietyllä tavalla myös kauhean henkilökohtaisia. Netissäkin julkaisemani Viulisti on jotain, mitä en ikimaailmassa olisi kehdannut antaa Nanille luettavaksi. Se on taas se suuri ero IRL-minäni ja nettiminäni välillä. Täällä perustan tunteisiin, kuten myös kirjoittaessani, mutta oikeassa elämässä en pysty tekemään niin. Ei Viulistissakaan mitään niin kauhean henkilökohtaista ollut, enhän muuten olisi laittanut sitä nettiinkään, mutta en vain halua, että Nan lukee minun kuvailuani siitä, miltä tuntuu, kun kaikki kääntyvät vastaan, ystävät hylkäävät ja tulee teljetyksi sisälle. Sitä tuskaa ja epätoivoa kontrastissa siihen toivoon, jonka rakastuminen tuo siihen. Yh, minä en ole IRL sellainen, minä en halua, että Nan saisi tietää minun pääni sisästä edes sen vertaa.

 

No, nyt olen taas jaaritellut ties miten paljon kaikesta ja lainaillut sitä sun tätä. Aika palata taas lukemaan sitä Sputnik-rakastettuani. Se on tosi mielenkiintoinen. Kun sitä lukee, niin minulla käy niin kuin aina lukiessani jotain. Minä vain elän sitä maailmaa mukana, enkä tajua mistään muuusta mitään. Pitäisi varmaan taas alkaa lukea enemmän.