Eilen oli sitten se miitti, jota olen melko pitkään melko suurella kauhulla jo odottanut. Päivä alkoi niin, että pakkasin mukaani eväitä ja CD-soittimen, jonka jälkeen äiti heitti minut asemalle ja lähdin junalla kohti Seinäjokea. Seinäjoella juna oli hieman myöhässä ja siksi pihalla joutui odottelemaan suunnilleen puoli tuntia sen saapumista. Stressasin suunnattomasti sitä, pääsisinkö oikeaan vaunuun ja oikealle paikalle, mutta lopulta nousin vaunuun numero 5, vaikka paikkani oli vaunussa 2. Kävelin sitten kolmen vaunun läpi (kunhan ensin käsitin, miten ne ovet toimivat) ja oikeaan vaunuun päästyäni en nähnyt paikkojen numeroita missään. Kysyin lopulta yhdeltä naiselta, joka viittasi penkkien sivuihin. Joo, tunsin oloni silloin jotenkin typeräksi. Sitten vielä huomasin, että minun paikkani oli vienyt juuri se nainen, jolta olin kysynyt neuvoa. Kiva.

No, pääsin loppujen lopuksi Tampereelle ja aloin stressata sitä, löytäisinkö kyläläiset, sillä en ollut ihan varma minne minun piti mennä. No, kävelin sisään ja heti ensimmäisellä vilkaisulla näin kaksi tyyppiä, joista ajattelin, että he ovat taatusti kylässä (niin kuin he sitten olivatkin), mutta yritin etsiä niitä kolmea muita, jotka löysinkin hetken harhailun jälkeen.

En ole vielä ihan varma, pidinkö miitistä vai olisiko painajaismainen. Toisaalta itse en ollut lainkaan kuin A-m-i-a-l-e, vaan enemmänkin se tyyppi, joka olen IRL. Siis kun se puhuminen on niin kauhean vaikeaa, sekä psykologisesti että fyysisesti. Missä välissä hengittää, mihin katsoo, mitä sanoja painottaa, mikä lause on liian pitkä, mikä liian lyhyt, miltä näyttää puhuessaan, jne.

Tuossa miitissä tunsin sitten taas järkyttävän suurta läheisyyttä omiin luokkalaisiini. Olin ollut koko edellisen päivän (perjantain) oikeastaan epätavallisen anti-angst ja puhunut varmaan ainakin kolmelle luokkalaiselleni yli viisi sanaa. Olen tuntenut tämän uusimman jakson alussa myös jotenkin taas enemmän läheisyyttä NN:ään. Hän tuntui viime jakson ajan jotenkin niin kaukaiselta ja etäiseltä, mutta nyt taas ei niin paljon. Minulle on tullut myös taas se outo innostus katsella häntä (liian pitkään), kun kukaan ei huomaa.

Ja äidinkielen luokassa hän istuu heti viereisessä jonossa. Kaikkein huvittavinta oli, että perjantaina meidän piti koko luokan kirjoittaa pohdiskelevaa esseetä ja saimme valita meille annetuista vaihtoehdoista. Jotenkin hymyilytti, kun näin lapussa vaihtoehtona aiheen "Lisääkö tieto tuskaa?". Ajattelin jo kirjoittaa siitä, mutta valitsin sittenkin aiheeksi pelot. Kuulin myös sen aiheen, mistä NN tekee. Aihe numero kuusi. Minä uteliaana ihmisenä tietysti menin kuuntelemaan sen ja sitten katsoin aiheen lapusta mahdollisimman epähuomiotaherättävästi. Ensiksi katsoin vain, että minulla oli jokin merkintä siinä aiheessa: Olin harkinnut sitä aiheeksi, mutta hylännyt sen loppujen lopuksi. Sitten luin sen aiheen kokonaan ja oloni oli jotenkin hämmentynyt. "Lisääkö tieto tuskaa?" NN tekee siitä pohdiskelevan esseeen.

En tiedä sitten pitäisikö minun alkaa taas vainoharhaiseksi, kun ensin oli takkijupakka ja nyt sitten tämä, mutta minä en usko, että hän olisi lukenut blogiani. Pääasiassa varmaan siksi, että ensinnäkään en usko, että hän olisi kiinnostunut minkäänlaisista blogeista tai muustakaan lukemisesta. Enkä usko, että hän on mitään nettityyppejä, koska hän vaikuttaa vain koko ajan pelkästään vain niin IRL -tyypiltä. Ja vaikka hän lukisikin ihmisten blogeja, olisi hyvin epätodennäköistä, että hän olisi sattunut osumaan juuri tähän blogiin ja lukemaan juuri tätä blogia. Enkä minä halua uskoa, että niin olisi. Uskon, että pystyisin näkemään sen.

Useimmista ihmisistä pystyy sanomaan jos he salaavat jotain. Kerran käytin siitä sanaa x-ray, läpivalaisu, kun olin tajunnut, että ihmistä vain pikaisestikin silmiin katsomalla saa mahdollisesti nähdä jonkin pienen siirun hänen ajatuksistaan. Ja etenkin syyllisyys on helppo havaita. Syylliset ihmiset katsovat katseiden kohdatessa nopeasti jonnekin muualle, jonka jälkeen he yleensä vilkaisevat, että tuijottaako tuo minua vielä. Minä ja minun kaavani.

Kun olen ajatellut NN:ää enemmän viime aikoina, olen tullut epämiellyttävän tietoiseksi siitä, miten epätäydellinen minä itse olen. NN ei ole täydellinen, mutta hyvin lähellä sellaista ihmistä, jota minä pitäisin täydellisenä. Mutta sitten sen jälkeen huomaan, miten epätäydellinen minä olen ja se saa minut epävarmaksi. Sellaiseksi häpeileväksi ja että anteeksi että minä olen minä -tyyliseksi.

Kaiketi minua voisi sanoa jonkinasteiseksi perfektionistiksi. Minä pyrin täydellisyyteen. Tai en välttämättä ihan absoluuttiseen täydellisyyteen, mutta mahdollisimman lähelle. Uskon, että ihminen voi olla täydellinen. Anorektikko, joka on aina ystävällinen kaikille, äärettömän fiksu ja taiteellinen, mutta silti jotenkin muista ulkopuolinen, täysin oma itsensä, josta kaikki pitävät, mutta joka kaikkien suureksi järkytykseksi kuolee nuorena. Tuo on vain jotain niin täydellistä. Ne ongelmatkin vain epätäydellisyydessään lisäävät sitä täydellisyyden tuntua.

Minä haluan hallita itseäni 100%:sti. Jokainen pienikin liike ja ilmeen värähdys tulisi olla tietoinen valinta. Jokainen syöty suupala olisi päätös ja jokainen syömättä jättäminen olisi hallintaa. Pianon soitto olisi virheetöntä, jos päättäisin olla tekemättä virheitä. Käteni eivät olisi kylmät, eivätkä ne tärisisi tai hikoaisi, eikä vatsani kurisisi, vaikka olisin syömättä viikon. Jotenkin olisi vain niin mahtavaa hallita itsensä aivan täydellisesti.

Mutta minä en ole täydellinen. Vielä.