Hmm. Eilen oli hyvä päivä, kun olen aloittanut nyt sen jousiampumisen ja vaikka se on aika haastavaa ja välillä tuntuu, ettei siitä tule mitään, tuntuu kivalta opetella jotain uutta. Etenkin kun siinä on paitsi se mentaalinen puoli, niin myös fyysinen puoli, joten ehkä tätä kautta pääsen vähän paremmin kosketuksiin oman kehoni kanssa.

Se hyvä fiilis jatkui tällekin päivälle ja ennen sitä Lester-kurssin tuntia minä tunsin oloni vaihteeksi levottomaksi ja kun sain läksyt tehtyä, haahuilin ympäriinsä siellä käytävillä. Ja Lester tuli poikkeuksellisen aikaisin sinne tänään, niin törmättiin siinä käytävässä ja juteltiin jotain ensimmäistä kertaa ennen tuota tuntia varmaan... Kuukauteen? Yli kuukauteen? Olin vähän hermostunut - tai siis tosi hermostunut - mutta koin, että se meni ihan hyvin. Välillä olen niiden meidän aikaisempien "paskojen" keskustelujen jälkeen miettinyt, että mikä niissä menee pieleen, kun ne tuntuvat välillä jotenkin... Se ei tunnu kohtaamiselta, vaan jotenkin... en tiedä. Se tuntuu kai siltä, että me vähän puhutaan toistemme ohi. Tai ei ohi, mutta sillä lailla... Kai se on se, että minulla tulee mieleen kauheasti asioita, joita haluaisin kertoa hänelle, jakaa hänen kanssaan, ja tuntuu, että hän haluaa kertoa myös kauheasti omia asioitaan minulle.

Mutta tänään kiinnitin huomiota siihen ja puhuin vähemmän omista asioistani ja keskityin enemmän kyselemään jotain häneen liittyviä asioita. Ja sen sijaan, että olisin turvautunut siihen snide-sävyyn, sellaiseen jatkuvasti vitsailevaan ja kiusoittelevaan tietyllä tavalla etäisyyttä luovaan tyyliin, kysyin jotain vakavampaa. Ensin onnistuneesti käänsin puheenaiheen opiskelu- ja työjutuista hänen bändiinsä kysymällä, tietääkö hän yhtään tarkemmin, mihin aikaan he aloittavat soittamisen sinä yhtenä keikkailtana. Me puhuttiin siitä hetki ja sain jopa ilmaistua sen, että olen tulossa jommalle kummalle keikalle ja että sen takia kysyin, kun mietin vielä, että kummalle tulen. Jossain vaiheessa minä sitten kysyin, että hermostuttaako häntä, kun hän soittaa, vai onko ne kaikki biisit niin tuttuja, että esiintyminenkään ei tunnu missään. Kai olisin voinut kysyä jotain muutakin, mutta olen silti ihan tyytyväinen tuohon kysymykseen.

Ensinnäkin, jonkun peruspinnallisen small talkin sijaan siirsin keskustelua vähän intiimimpään suuntaan, mutta en liikaa: kyse oli hänen tunteistaan, mutta hermostuneisuus on tunteena sinänsä hyvin neutraali asia, josta voi puhua, ilman että sitä kokee helposti tunkeilevaksi. Toiseksi, halusin oikeasti tietää sen, koska minua on aina hermostuttanut ihan hirveästi kaikki musiikkiesiintyminen, mutta en tiennyt, että onko se tunne sama silloin kun soittaa bändissä kuin silloin kun soittaa sooloinstrumenttia. Lisäksi, usein kun olen hermostunut, mieleeni tulee se, mitä pianonsoitonopettajani sanoi minulle joskus, kun puhuttiin esiintymisjännityksestä: jännittäminen kertoo, että sillä asialla on väliä. Ja Lester puhuu paljon musiikista ja soittamisesta, mutta kai halusin tietää, että onko hän vain jotenkin ajautunut basistiksi siihen bändiin, vai onko soittaminen hänelle tärkeää. Ja hän kuulemma on todella hermostunut ja tekee juuri sitä samaa, mitä minä pianon kanssa, eli hyväksyy sen, että sellaisessa tilanteessa täytyy luottaa vain lihasmuistiin ja siihen, että sormet osaa sen biisin, vaikka pää ei välttämättä pysykään mukana siinä.

Se oli ihan kiva keskustelu. Ei paras, mutta ei paskinkaan. Kai Lester vaikutti jotenkin varautuneelta. Ja minuakin hermostutti. Mutta kotiin tultuani minulla oli edelleen ihan hyvä fiilis ja jossain kohtaa tuli mieleen, että ai niin me puhuttiin siitä heidän bändinsä nimestä ja siitä, miten se lausutaan, joten googlasin sen ja sain selville, että sen voi lausua kahdella eri tavalla: brittitavalla tai jenkkitavalla. Lester oli sanonut yliopistolla, ettei hän ollut ihan varma, miten se pitäisi lausua, joten ajattelin, että haa, tässä on loistava syy laittaa hänelle viestiä WhatsApp:ssa. Otin sitten näyttökaappauksen niistä kahdesta ääntämistavasta, lähetin hänelle ja sitten kirjoitin vielä, että kai kukin bändi kuitenkin itse päättää, lausutaanko bändin nimi brittiläisittäin vai amerikkalaisittain.

Tuo oli ensimmäinen viesti hänelle sen hänen syntymäpäivänsä viestittelyn jälkeen, joka oli siis joskus kesällä. Ajattelin, että nyt yritän jotenkin viedä näitä meidän välejä siihen suuntaan, että voitaisiin oikeasti olla jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa, jotta voisin jotenkin saada vastausta siihen, voiko meistä tulla jotain. Mutta tuo keskustelu oli pettymys. Kesti ensinnäkin tunti ennen kuin hän edes luki sen, mikä on tietysti ihan hirveän pitkä aika odottaa, että ihastus vastaa johonkin viestiin.

Joten... Hmm. Minua hermostutti ja katselin YouTubesta jotain pikkutarkkaa analyysia yhdestä Star Wars -valosapelitaistelusta ja mieleeni tuli, että niin, mehän väiteltiin niiden leffojen taistelukohtausten hyvyydestä Harjoittelupaikkarohmun ja Korpinkynnen kanssa silloin siellä yhteishengauksessa ja mainitsin silloin tämän sisällöntuottajan, jonka Korpinkynsi jopa tiesi. Joten koska tämä video on ilmestynyt ihan hiljattain (tai siis ainakin sen yhteishengauksen jälkeen), mietin heti, että Korpinkynsi osaisi varmaan arvostaa sitä. Ja koska Lesterillä kesti kauhean kauan lukea se minun viestini, minua hermostutti ja sen tunnin aikana ehti sinkoilla kaikenlaisia ajatuksia ristiin rastiin aivoissa. Ehkä hän teki sen, mitä itse teen välillä: näki viestin kännykkänsä ruudulta heti kun se tuli, mutta koska häntä ei vain kiinnostanut, hän ei klikannut sitä auki? Ehkä minä kävin hänen hermoilleen tänään siellä yliopistolla? Ehkä hän ei tulekaan lukemaan sitä lainkaan, eikä vastaamaan, koska aavistaa, että pidän hänestä, mutta haluaa tehdä selväksi sen, että minun on turha odottaa mitään vastakaikua tunteilleni? Että nolaan itseni olemalla "eager beaver" ja yrittämällä viestitellä miehen kanssa, jota ei vain kiinnosta?

Sitten tuli mieleen, että onhan aina Korpinkynsi. Vaikka sen yhteishengauksen jälkeen on tuntunut hyvin selkeältä, että haluan Lesterin, enkä ketään muuta, niin nyt tuli mieleen, että no Korpinkynsi varmasti reagoisi paremmin. Joten sitten laitoin Korpinkynnelle viestinä linkin siihen videoon ja leveästi hymyilevän hymiön. Minä tykkään, kun ihmiset laittaa minulle tuollaisia juttuja, niin miksi en voisi tehdä samaa jollekin toiselle? Toisaalta ajattelinkin tuon osittain sellaisena kaverillisena "hei kato mihin törmäsin" -viestinä, joka kuitenkin toimii myös kaveruuden ylläpitämisenä. Mutta toisaalta se, että jotenkin petyttyäni Lesteriin (syystä tai syyttä) minulle tulee ylivoimainen halu jotenkin vuorovaikuttaa juuri Korpinkynnen kanssa, ei ole mikään uusi juttu.

Kai vain pelkään niin kovasti tulevani torjutuksi, että mieluummin annan itseni harhautua tavoittelemasta sitä mitä oikeasti haluan (jonkinlainen vuorovaikutussuhde Lesterin kanssa) kuin siedän sitä epätietoisuutta, kun Lester ei luekaan viestiäni heti.

Lopulta hän vastasi ja sanoi, että hänelle se amerikkalainen ääntämistapa kuulostaa tutummalta (+ mietteliäs hymiö), mihin minä sitten vastasin, että niin joo hän itse tosiaan puhuu englantia amerikkalaisittain, nauruhymiö. Ja siihen Lester ei vastannut enää mitään. Että siinäpä se. Että haista Lester sinäkin paska. Tai ei. En tiedä. Huomaan kyllä ylireagoivani tähän, mutta tuntuu, että on siitä huolimatta vaikeaa suhtautua asiallisesti. Lester vastasi kuitenkin suunnilleen heti kun se viestin lukukuittaus oli tullut ja laittoi viestiin hymiönkin. Ja ei tuosta aiheesta kauheasti voi enää jatkaakaan pitemmälle. Mutta ajatus siitä, että se olen aina minä, joka laittaa hänelle sen ensimmäisen viestin (3 kertaa kolmesta) ja useimmiten olen myös se, joka laittaa viimeisen viestin (2 kertaa kolmesta?) näyttäytyy minun silmiini sellaisena, että keskustelu kiinnostaa minua enemmän kuin häntä.

Toisaalta huomaan, että olen tuossa sinänsä tekopyhä, koska tarkistin juuri ja asia on juuri niin kuin uumoilinkin, eli esimerkiksi Harjoittelupaikkarohmun kanssa hän on se, joka laittaa useimmiten sekä ensimmäisen että viimeisen viestin. Ja sitä minä en tulkitse niin, että häntä kiinnostaisi se keskustelu enemmän kuin minua, vaan että se keskustelun luontainen kulku on vain sattunut menemään niin, että ne hänen viestinsä jäävät sellaisiksi sopiviksi viimeisiksi viesteiksi. Kun tietystihän olisi kaiken suhteen paljon helpompaa, jos ei tarvitsisi olla ihmissuhteissa itse lainkaan aloitteellinen, vaan voisi pelkästään vain vastailla muiden aloituksiin. Jos ei osoita sitä, että haluaa keskustella toisen kanssa, niin sitten ei tarvitse myöskään pelätä tulevansa torjutuksi.

Koko ajan nyt kun mietin tätä juttua, tunnen etäisesti sen, miten eri puolet minussa kamppailevat keskenään. Toisaalta se minun äärimmäisen julma vaativa puoleni haluaa takertua siihen torjutuksi tulemisen tunteeseen, jäädä siihen vellomaan ja kääntää kaiken koskaan Lesterin kanssa tapahtuneen sellaiseen muotoon, että Lester kokee minut vastenmielisenä ja on aina kokenut: itse olen vain tulkinnut kaiken niin kuin olen itse halunnut ne tulkita todellisuudesta välittämättä, mikä on johtanut tilanteeseen, jossa jokainen kerta kun edes moikkaan Lesteriä tai sanon hänelle jotain tai laitan hänelle jonkun viestin, onkin vain jotain, millä entisestään nolaan itseäni yhä enemmän ja enemmän ja enemmän.

Sen vaativan puolen kanssa kamppailee se aikuinen normaalisti toimiva järkevä puoleni. Se sanoo rauhallisen painokkaasti, että tämä on vain jotain, mitä ihmiset tekevät. Ihmiset kommunikoivat keskenään, vaihtavat ajatuksia silloinkin kun mikään ulkoinen tekijä ei suoraan pakota siihen ja sillä lailla ystävyyssuhteet muodostuvat. Minä en muista yhtään kertaa, jolloin joku olisi laittanut minulle jonkin neutraalin jokapäiväiseen asiaan liittyvän viestin, joka olisi tuntunut epämiellyttävältä. Päinvastoin! Ja jos ottaa tämän meidän opiskelijaryhmän esimerkiksi, niin muutkin ovat tehneet täsmälleen samaa minun suhteeni.

Niin kuin tällä viikolla Harjoittelupaikkarohmu laittoi yhtenä iltana yllättäen viestin, että Thor pussailee jonkun naisen kanssa jossain baarissa, jossa hänkin on, tai kun Kissanainen laittoi minulle silloin keväällä viestin siitä, että mistä olin ostanut sen Marvel-paitani, kun se oli hänen mielestään niin hieno, tai kun Anni kysyi minulta hiljattain, että kun kerran asun yksityisellä, niin nouseeko vuokrani sen verran, että hänelle ja hänen poikaystävälleen tarjottu vuokrasopimus 4% vuosittaisella vuokrankorotuksella on minusta kohtuullinen. Nämä kaikki viestit ovat vain ilahduttaneet minua! Miksi muut eivät kokisi samoin? Etenkin kun vaikka pidänkin Lesteristä ja koen tekeväni kauheasti avauksia hänen suuntaansa, niin todellisuudessa ei voi kyllä sanoa, että olisin jotenkin päällekäyvä. Tai siis, viimeisen seitsemän kuukauden aikana olen aloittanut hänen kanssaan keskustelun WhatsAppissa kolme kertaa: 1) olen kysnyt heidän bändinsä biisien lyriikoita, 2) olen toivottanut hänelle hyvää syntymäpäivää, 3) olen jakanut meidän face-to-face -keskusteluun liittyneen anekdootin.

Ja tuon lisäksi, jos me ei olla juteltu yliopistollakaan siellä luokan edessä yli kuukauteen, niin on hyvin vaikea argumentoida uskottavasti, että jotenkin vainoaisin häntä. Ja vaikka se vaativa puoleni yrittääkin vakuttaa sitä minulle, niin se, että olen yhteydessä ihmisiin, joista välitän ja joihin haluaisin tutustua paremmin ei ole itsensä nolaamista. Ja Lester vaikuttaa välillä aika ujolta ja olen huomannut, että mahdollisesti se tai sitten jokin muu saa osan ihmisistä sivuuttamaan hänet välillä ihan kokonaan. Mutta minun mielestäni hän on mielenkiintoinen ihminen ja haluan, että hän tietää, että minä näen hänet ja haluan keskustella hänen kanssaan. Ja minä haluan, että hän tietää sen täysin siitä riippumatta, onko hänellä tunteita minua kohtaan vai ei. Hän on hieno ihminen ja minusta jokaisen hienon ihmisen pitäisi saada kokea, että muut ovat kiinnostuneita hänestä.

Hmm. Tuntuu, että se normaalisti toimiva aikuinen puoleni on aika vahvoilla tänään. Terapeuttini on sairaana, niin huomenna ei ole terapiaa, joten tämä kirjoitus tuli ihan tarpeeseen.

Äh, yritin tässä välissä palauttaa koodaustehtäviä, mutta jostain syystä yksi tekemistä tehtävistäni ei mene automaattisesta tarkastuksesta läpi, vaikka se toimii kyllä kun testaan sitä ja kaiken pitäisi olla muutenkin kunnossa. Eli nyt on sitten taas uusi haaste sille normaalisti toimivalle aikuiselle puolelleni: älä panikoi, yhden tehtävän väliaikainen epäonnistuminen ei tarkoita, että tämä olisi jokin merkkitolppa, jonka jälkeen et pysty oppimaan enää mitään. Nyt on jo myöhä, on ollut raskas päivä, selvisit ihan hyvin vuorovaikutuksesta ihmisten kanssa tänään ja vieläpä onnistuit käsittelemään Lester-epävarmuutta suhteellisen järkevästi.

Koska tämä hankaluus yhdessä tehtävässä ei tunnu vain siltä, että ai jaa, no, katson huomenna sitä uudestaan ja tarvittaessa kysyn opettajalta apua ja teen muita tehtäviä, kun johan olen nytkin tehnyt jo puolet tämän viikon tehtävistä onnistuneesti. Ei, se tuntuu siltä kuin tippuisi kaivoon, jonka pohja ei tule ollenkaan vastaan, vaikka se kaivon suuaukon valo etääntyykin koko ajan ja alkaa näyttää vain pisteeltä. Että tämä on todiste siitä, että minusta ei ole tähän, että minä en opi koodaamaan, että reputan koko kurssin ja kaikki aikaisempi työni on ollut turhaa. Se on kai taas se vaativa puoli. En ole tunnistanut sitä pitkään aikaan, kun kai se on vaihtanut muotoaan sen verran, että luulin sen jo kadonneen. Mutta ei, se on edelleen tallella - heti valmiina kiduttamaan minua jokaisesta pienestä epävarmuudesta, jonka kohtaankaan. On niin väsyttävää taistella sitä vastaan jatkuvasti. Mutta minä jatkan sitä edelleen, koska tiedän, että olen mennyt jo paljon eteenpäin vuosien aikana tämän asian suhteen ja vielä on matkaa edessä. Minun täytyy olla hyvä itselleni.

Menen varmaan lämmittämään tämän talven ensimmäisen glögi-kupposen ja sitten katson sen Star Wars -taistelukohtausanalyysin loppuun. Ja sitten menen nukkumaan ja huomenna on sitten uusi päivä. Ehkä vaihdan sitä ennen vielä otsikon. Laitoin otsikoksi alunperin "eager beaver", mutta se tuntuu nyt kovin negatiiviselta. Hmm. Nyt on parempi.