Minä olen ihan uuvuksissa. Äiti soitti taas tänään ja kysyi heti ensimmäiseksi, että enkö ole vieläkään päässyt eroon siitä flunssasta. En ole. Tämä flunssa on vieläkin sitkeästi mukana, vaikka se onkin paljon parempi kun aikaisemmin. Se vain tuntuu paranevan täydellisesti niin kovin hitaasti, että minulla on vielä melkein kolmen viikon jälkeenkin nuhaa ja yskää.

 

Olen edelleen saamaton. Täydellisen saamaton. En jaksa tehdä yhtään mitään. Olen sentään käynyt kaupassa ostamassa itselleni ruokaa ja perjantaina menin ostamaan Helsingin Sanomatkin, jotta olisi jotain kotoisaa, mutta siitäkään en jaksanut lukea kuin viikkoliitteen. Ja ostin myös postimerkkejä, kun piti lähettää yliopistolle yksi juttu. Ja tuon jälkeen minä olin jo ihan uuvuksissa. Sama aina silloin kun menen kauppaan. Ei minun ainakaan tarvitse pelätä sitä, että tuhlaisin kaikki rahat heräteostoksiin, sillä heti kun astun kaupan ovista sisään, tunnen oloni niin tuskastuneen tylsistyneeksi ja väsyneeksi, että toivoisin vain pääseväni sieltä pois. Kahmin sitten hätäisesti ne asiat, jotka muistan (ja unohdan puolet) ja säntään asunnolle.

Täällä en tee mitään. Pitäisi edelleen siivota koko asunto ja tiskata taas, mutta minä en vain jaksa. Nukun vähintään kymmenen tuntia joka yö, mutta silti väsyttää aina kun herään. Ainoa asia, mitä minä teen, on pikkukamuista huolehtiminen. Tuntuukin, että pidän niistä paljon parempaa huolta kuin itsestäni. En ikinä unohda ruokkia niitä, en vaihtaa vettä tai seurustella niiden kanssa tai ottaa niitä ulos. Vaikka minun asuntoni on jo niin läävä, että minuakin alkaa pikkuhiljaa ärsyttää, siivoan rottakamujen häkin huolellisesti ja säännöllisin väliajoin. Keksin niille uusia virikkeitä silloin tällöin häkkiin ja tuoreruoaksi kokeilen usein jotain uutta.

 

Minä itse sen sijaan olen syönyt kahden viikon täällä asumisen aikana jo kuutena (vai seitsemänä?) päivänä kalapuikkoja. Minä pidän kalapuikoista, eikä niiden syöminen maistu vielä edes puulta, mutta minua ärsyttää se, että olen tällainen. Joka päivä samaa. Paistan kalapuikkoja pannulla ja siinä se. Siinä sen päivän ruoka. Kun kuka nyt vaivautuisi syömään kahta kertaa päivässä?

Vaikka tuntuu, että syön vähemmän kuin kotona, niin minua tuskastuttaa. Olo on niin stressaantunut, kun minulla ei ole puntaria. Tuntuu vain, että syön ja syön ja syön, enkä mitään muuta ja että paisun kuin pullataikina. Minulla ei ole edes peiliä, josta voisin tarkastella vartaloani. Paitsi että olen ottanut tavaksi ottaa pienen peilin pois seinältä ja katsella sen avulla, näytänkö lihavammalta kuin ennen. Vaikea sanoa. Minua ainakin ällöttää.

 

Ylihuomenna yliopistolle. Siellä täytyy olla 8:15, mikä on sinänsä mielenkiintoista, kun olen tähän asti noussut vasta hädin tuskin puolelta päivin ja silloinkin väsyneenä. Olen toki yrittänyt laittaa herätyskellon soimaan aikaisemmin, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta. Sekoitan sen soimisen vain sen hetkiseen uneeni, jossa sen kytkeminen pois on ainoa järkevä asia. Saa nähdä sitten, millainen monimutkainen herätyssuunnitelma minun täytyy tehdä, jotta voin olla varma siitä, että herään tiistaiaamuna.

Mitähän minun vielä piti sanoa? Kaikenlaista kai. On vähän samanlainen fiilis kuin kaupassa aina: "Mitähän minun piti vielä ostaa. Kaikenlaista luultavasti. Mutta ei jaksa muistaa. Ja ne on kuitenkin jossain niin kaukana, ettei niitä jaksa hakea. Kyllä minä ilman niitäkin selviän, otan nyt vain nämä, niin pääsen sitten pois kaupasta."

 

Näen paljon unia: tämän yön unessakin yliopistolla olivat kaikki minulle tärkeät ihmiset. Ikävöin NN:ää. Ikävöin Nania. Ikävöin lukiota. Ikävöin entisiä opettajiani. Ikävöin pianotunteja. Ikävöin matikkaa. Ikävöin kotia. Ikävöin huonettani. Ikävöin vanhaa konettani. Sillä tein aina keräämistäni DeviantArtin kuvista sellaisia diaesityksiä, jotka laitoin musiikin kanssa. Tällä koneella ei voi tehdä niitä. Tällä koneella ei voi edes katsoa läpi niitä vanhoja, koska tämän koneen diaesitys menee eri tahtiin. Wordkaan ei toimi, vaan aina kun sen avaa, tulee ilmoitus: "Office sovellusversio ei ole oikea!".

Kun äiti soitti, hän kysyi, että olenko jo saanut kattolampun toimimaan. Viime viikolla pari päivää muuttoni jälkeen tuli se paketti, jossa oli ohjeet, miten sen kuvun saisi kiinni, jos lamput mahtuisivat. Tungin kattoon energialamput, mutta kupu ei mahtunut sitten enää kiinni. Äiti sanoi, että minun pitäisi kokeilla tavallisilla lampuilla. Minulla on ne lamput jo, mutta ne lojuvat vieläkin samassa pahvilaatikossa sen kuvun kanssa, koska en ole jaksanut ruuvata niitä kattoon. Verhotkaan eivät ole valmiit.

 

Ulkona on kylmä. Äiti sanoi lähettävänsä minulle postitse taas yhden hanskan, koska en löytänyt sitä silloin, kun piti muuttaa. Se on toinen niistä Nanin minulle antamista. Hän lähettää myös sinitarraa. Minun on pitänyt ostaa sitä siitä asti kun muutin tänne, mutta en ole jaksanut. Taloyhtiön tyypit sanoivat soittaessani, että he eivät käsitä, miksi minulle oli aiemmin sanottu, että nimeni vaihdettaisiin myös oveen, koska niin ei tehdä, vaan minun on vaihdettava se itse. Kiva. En tiedä, miten se toimii, joten leikkaan paperista palan, kirjoitan siihen nimeni ja teippaan sen ulko-oveen. Saa luvan riittää ainakin siihen asti, kunnes keksin, miten se nimi vaihdetaan ja jaksan tehdä jotain sen eteenkin.

Pahus. Väsymys alkaa taas ottaa minusta voiton. Ehkä menen lepäämään taas hetkeksi, jos sen jälkeen vaikka jaksaisi tehdä jotain kämpän eteenkin...