Kohta voisi taas alkaa hokea sitä "ylikulutus"-sanaa, kun kerran kirjoitan näin tiiviillä aikavälillä. No, viikonlopun kaikki saavat ainakin levätä, koska raahaan itseni mökille leikkaamaan nurmikkoa, joten kai se on sentään jotain.

No, nyt sitten, koska olen taas ylisekainen, eikä tästä luultavasti tule mitään hienoa ja loogista blogikirjoitusta, niin voisin lainata suoraan pääni sisältä jonkun ajatuskatkelman, jotta edes joku voisi tajuta, että kaikessa epäselvyydessäänkin tämä blogiteksti on yksinkertaista ja selkeää verrattuna siihen, että minun pitää kirjoittaa se ajatusteni perusteella, eivätkä ne pysy hetkeäkään aloillaan, vaan tuntuu siltä, että päässä käy koko ajan kauhea vilinä.

[Suora lainaus ajatusten moottoritieltä]

Once. Nightwishin Once. Se on se levy, jonka ostin. Ja minä en puhu siitä Nightwishin musiikkina, vaan se on hänen musiikkiaan. Ja eilinen otsikko (joo, siitä löytyi sana Once, hah hah haa, tosi hauskaa) on toinen kahdesta peräkkäisestä lauseesta ja yhdessä ne kuuluvat näin: "You never left my mind. Not once, not ever." Se siksi, koska se on se, mitä minä tässä musiikissa muunmuassa näen. Se oli silloin hermoromahduksen aikaan, kun miitistä ei ollut kuin vasta muutama viikko, ja siinä ajassa minä pystyin vasta syömään ja nukkumaan taas melkein normaalisti, mutta ajatukset olivat ihan yhtä sekaisin. Ja olin ärtynyt yhdelle ihmiselle ja se turhautti minua, koska en halunnut olla ärtynyt hänelle. Ja Potter vuoti nettiin. Ja minä naarmutin autoa vahingossa, kun peruutin sen autotallista (siis periaatteessa joudun myöntämään, että olen ylityypillinen huono naisautoilija, mutta ketäpä se yllättäisi). Kaikki oli vain pirstaleina.

Ja sitten jotta en olisi repinyt ranteitani auki, minä hain päänsärkymusiikkia veljeltäni. Heavymetal saa minun pääni särkemään, ja sitä minä sillä hetkellä halusin. En piinata ruumistani, vaan päätäni ja mieltäni. Minun ei ole koskaan tarvinnut kuunnella sitä kuin hetken, niin sitten tuntuu jo kuin pään sisällä olisi jokin hirviö, joka rikkoo lasia ja ne lasin sirpaleet lentävät ympäriinsä ja saavat pään särkemään.

Yritin ensimmäiseksi Uniklubia, joka ei kyllä heviä edes ole, mutta se on hyvin erilaista, mitä normaalisti kuuntelen. Eikä se toiminut. Ja sitten Lordia. Se oli vähän parempi, mutta ei toiminut tarpeeksi hyvin. Se ei ollut tarpeeksi tuskallista. Sitten kokeilin Iron Maidenia, mutta se toimi ehkä kaikkein huonoiten. Sitten oli jäljellä Nightwish ja se toimi edes hieman. Ja kun rääkkäsin sillä aivojani hetken aikaa, se ei tuntunut enää niin pahalta. Sitten oloni alkoi tuntua vähemmän hermoromahtaneelta. Se oli hänen musiikkiaan. NN:n musiikkia. Hän oli luultavasti joskus kuunnellut niitä samoja kappaleita. Se tuntui lohduttavalta ajatukselta. Vähän niin kuin olisi ollut vähän vähemmän yksin.

Jälkeenpäin sitten, kun kuuntelin tuota musiikkia, vaikka en ollut hermoromahtanut, se sai minut epävarmaksi. Minusta tuntui, että se oli kauhean iso muutos verrattuna siihen, millainen olin ollut. Ja lisäksi minusta tuntui, että olin muuttunut sellaiseksi vain NN:n takia. Enkä minä halua muuttua miksikään jonkun pojan takia. Tai ehkä, jos hän olisi minun kaverini, mutta kun hän ei ole. Me emme ole oikeastaan missään tekemisissä toistemme kanssa, minä vain satun pitämään hänestä.

Se tuntuu minusta itsepetokselta. Meillä ei ole mitään yhteistä, ei varsinaisesti. Me emme ole missään tekemisissä toistemme kanssa enää. Minä en edes tunne häntä, minä tiedän hänestä paljon asioita uteliaisuuteni takia, mutta minä en tunne häntä. Hän näyttää käsittämättömän upealta, joten kun ajattelen järjellä, niin sehän sitten olisi ainoa asia, josta hänessä pitäisin. Koska mitään muuta ei ole. Ja minä en edes voi sille mitään, että pidän hänestä. Joo naurakaa vain, Amia tykkää jostain pojasta, tosi hauskaa.

Minä olen yrittänyt olla pitämättä hänestä. Yritän olla ajattelematta häntä tai jos se ei onnistu, niin vähintäänkin olla puhumatta hänestä. Tai jos sekään ei onnistu, niin ainakin puhua hänestä kuin hän olisi kuka tahansa ja kuin pitäisin hänestä vähemmän kuin oikeasti pidän. Koska minä en halua pitää hänestä. Jos minä pidän hänestä, niin sitten se on vain taas yksi pettymys. Siitä tulisi vain taas kerran se, että minun sydämeni särjetään. Koska hän ei ikinä voisi pitää minusta. Minä hoen sitä itselleni aina, koska se on fakta, mutta silti se typerä naiivi osa minusta, joka pitää hänestä, ei suostu kokonaan uskomaan sitä.

Nytkin minulla on kauhea ikävä häntä ja haluaisin, että koulu alkaisi, jotta näkisin hänet taas. Toisaalta se tuntuu kamalalta ajatukselta, koska sitten hän näkisi minut taas. Hän voisi huomata, että pidän hänestä ja että minulla on ollut ikävä häntä. Hän pitäisi minua taatusti säälittävänä. Joku minunkaltaiseni ihminen pitää hänestä. Minä en ole mitään. En yhtään mitään. Sitä sanotaan, että ei haittaa, jos on ruma, koska se sisäinen kauneus on tärkeintä, mutta minä olen ruma sekä sisältä että ulkoa. Tämä blogi kuvastaa hyvin minun sisäisiä ajatuksiani. Tämä ei ole kaunista, vaan pelkästään epämiellyttävää ja typerää. Minun sisälläni kaikki on sirpaleina ja ulkoa näytän suhteellisen kokonaiselta ja eheältä, mutta olen vain ruma. Minussa ei ole mitään, josta hän voisi pitää.

Silti minä huomaan, että usein, kun tunnen oloni yksinäiseksi, ajattelen häntä. Se saa minun oloni vähemmän yksinäiseksi ja jotenkin paremmaksi. Ja minä vihaan sitä. Se vain sitoo enemmän ja enemmän minun positiivisia ajatuksiani ja tunnetilojani häneen, ja siten se lisää sitä järkytystä ja pudotusta, kun lopulta jokainen osa minussa tajuaa, että hän ei välitä minusta tippaakaan. En tiedä, koska se päivä tulee. Kuitenkin se tulee, minä olen 100%:n varma siitä. Mitä minä sitten teen? Niin moni asia muistuttaisi hänestä ja ne harvat asiat, joista olen saanut jotain tukea pahimpiin angst-aikoihin, liittyisivät jotenkin kuitenkin häneen, eikä minulla olisi enää mitään.

Jos minä en pidä hänestä, minä en voi ikinä menettää häntä. Jos en voi ikinä menettää häntä, se ei voi olla jotain, joka järkyttää minua niin, että se sysää minut pois veitsen terältä.

[/suora lainaus ajatusten moottoritieltä]

Minä nukuin viime yönä yksitoista tuntia. Ihan kiva, mutta koska minun pääni ei pidä myöhään nukkumisesta, niin olo on aika epämiellyttävä juuri nyt. Tuli itkettyä eilen illalla taas vaihteeksi oikein kunnolla. Tuntui siltä, että minä en ikinä löydä tietä pois tästä angstista. Että on vain ajan kysymys, koska en joko jaksa enää tai sitten asiat muuttuvat yhtäkkiä huonompaan suuntaan. Ja minua pelottaa kuolla. Kuulostaa todella tyhmältä, kun kerran olen harkinnut itsekin aiheuttavani itselleni kuoleman, mutta minä silti pelkään sitä. Ei minua huoleta mikään kuolemanjälkeinen (koska en usko, että sellaista on), vaan se itse kuoleminen. Että teen jotain peruuttamatonta, mitä ei voi ottaa takaisin.

Kai on väärin sanoa, että minä pelkään kuolemista, koska ei se ihan niinkään ole. Minä pelkään vain sitä oloa, joka on niin paha, että tuska ja kuoleminen näyttävät sen rinnalla unelmien täyttymykseltä.

Lisäksi minulla on myös kauhean huono omatunto. Minä tunnen näin, enkä voi sille mitään, mutta en voi olla ajattelematta, että olen kauhean itsekäs, koska en pidä tätä kaikkea vain oman pääni sisällä. Jos vain antaisin kaikkien ymmärtää, että minulla on kaikki hyvin, niin kenenkään ei tarvitsisi olla huolissaan minusta. Kenenkään ei tarvitsisi ajatella "jos minä vain olisin yhtään parempi, niin hän tuntisi olonsa paremmaksi". Minä olen itse kokenut tämän toisen osapuolen tunneskaalan silloin, kun olin Thesin kaveri. Se oli sietämätöntä katsoa, miten toinen voi huonosti, mutta ei ollut mitään, mitä olisi voinut sille tehdä.

Nyt sitten olen itse se, joka Thes oli. Aina en pysty hallitsemaan sanojani, mutta silloinkin, kun hallitsen ne, en pysty antamaan muille mitään muuta kuin surua tai kärsimystä. Minussa ei ole mitään, mikä saisi ihmiset ajattelemaan positiivisesti ja se sattuu joskus. Se saa ajattelemaan, että onko itsekästä, että yritän pysyä elossa. Jos olen elossa, ihmiset näkevät, miten minä kärsin elämän ja kuoleman rajamailla. Jos kuolisin, ihmisiä sattuisi hetki enemmän, mutta sitten se olisi ohi. Sitten en voisi enää ikinä satuttaa heitä uudestaan.

En näe itselleni tulevaisuutta, eikä menneisyyskään ole hyvä, ja nykyisyys on useimmiten tuskaa. Silti minä olen vielä täällä. Elän hyvin kehittyneessä maassa ja minulla on käytettävissä kaikenlaisia korkealuokkaisia viihdykkeitä, kuten tietokone, telkkari, suihku, sähkölämmitys... Syön joka päivä yleensä jotain, samaan aikaan ihmisiä kuolee jossain nälkään. Jos kaikki maailman ihmiset eläisivät kuin minä, tarvittaisiin kaksi ja puoli maapalloa. Vaikka en tekisi mitään, olisin vain ja voisin näin huonosti, minä olisin vain taakka kaikille ihmisille ja vielä maapallollekin.

Varmaan pitäisi nyt sanoa tähän loppuun jotain hienoa, joka tekisi tästä kirjoituksesta edes hieman eheämmän kokonaisuuden, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä voisin sanoa. Jotenkin kurja olo. Pitäisi tehdä niin paljon kaikkea, mutta minua huvittaa vain ryömiä takaisin peiton alle nukkumaan. Ei tästä puolijärkevästäkään lopetuksesta tule mitään. Väsyttää liikaa.