Olen niin väsynyt että en halua mennä nukkumaan. Ja olin väsynyt tänään jo muutenkin koko päivän. En tiedä miten jaksan vielä kaksi päivää töitä ennen kuin minulla on taas yksi päivä vapaana. En ole tällä viikolla tehnyt edes erityisen paljon töitä, vain 31 tuntia, minkä lisäksi olen lintsannut yliopistoltakin puolet niistä kahdeksasta tunnista jotka minulla viikoittain on. Enkä pessyt tukkaani tänään vaikka piti, koska lykkäsin sitä jatkuvasti ajatellen, että sitten kun saan hiukset pestyä, pitääkin yrittää mennä jo nukkumaan, jotta jaksan herätä huomenna töihin. Koska ilmeisesti se hiustenpesun lykkääminen satumaisesti omassa mielessäni korjaa kaiken. Joten aamulla joudun heräämään aikaisemmin, koska minun pitää pestä tukka ennen kuin menen töihin.

En tehnyt tänään kalenteriini merkittyä latinan käännös / kirjatentti -opiskelusessiotakaan, koska lykkäsin sitä, koska sitten kun se on tehty, niin kaikki päivän jutut on tehty ja pitää mennä nukkumaan, jotta jaksaa herätä aamulla töihin. Osa mielestäni miettii taas, että minun pitäisi vain tappaa itseni niin ei tarvitsisi mennä töihin huomenna.

Mietin juuri, että tuntuu että tämä on jotenkin yhdistävä synkkä teema viime ajan kirjoituksissani, mutta kai kirjoitan tänne kun menee huonosti ja tuntuu pahalta. Luulisi että kävisin sitä läpi terapiassa, mutta näköjään minun on vaikea puhua siitä. Niin kuin silloin marraskuussa kun näin siellä Pariisissa sen unen, jossa löysin oman ruumiini sen jälkeen kun olin tappanut itseni, niin kun kerroin siitä unesta terapiassa, jätin sen siihen, että sanoin löytäneeni oman ruumiini. Kävimme sitä läpi varmaan kymmenen minuuttia, jonka aikana mietin että pitäisi varmaan sanoa, että siinä unessa olin tappanut itseni ja olin tuntenut kuollessani suurempaa onnellisuutta kuin muistin koskaan kokeneeni oikeassa elämässä. Sitten sen kymmenen minuutin jälkeen terapeuttini kysyy kesken jonkun selityksen, että miten minä muuten kuolin siinä unessa. Ja vaikka tuo tilaisuus mainita se tuli vähän niin kuin tarjottimella, niin muistan, miten vaikeaa se silti oli. Naurahdin ikään kuin se olisi ollut jotenkin hauskakin juttu ja sanoin että no itse asiassa olin tappanut itseni.

No, viime terapiakäynnillä oli puhetta isästäni ja sovittiin, että nyt yli neljän vuoden terapian jälkeen voitaisiin käydä vähän sitä puolta läpi. Kun ajattelen loogisesti, niin varmaan se on fiksua, ja terapeuttinikin sanoo, että se olisi varmaan hyväksi minulle, kun olen niin monta vuotta olosuhteiden pakosta joutunut patoamaan kaiken siihen liittyvän "sammioon". Mutta heti kun mietinkin asiaa, niin aivoissa menee joku automaatti päälle, joka sulkee kaiken ja en pysty ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että no en minä halua. Minä olen ratkaissut tämän asian, minun oli pakko tehdä joku ratkaisu silloin 13-vuotiaana kun se väkivalta alkoi käymään niin pahaksi. Lopetin puhumisen hänelle ja samalla hän lakkasi oikeastaan olemasta olemassa minulle. Kun mietin asiaa nyt 15 vuotta jälkeenpäin, olen edelleen sitä mieltä, että se oli hyvä ratkaisu. En koe tätä asiaa ongelmana, joten kai siksi en ole pitänyt niin tärkeänä että sitä puitaisiin läpi. Eihän niitä hänen tekemiään asioita saa tekemättömiksikään. En pidä hänestä, enkä haluakaan pitää hänestä. Vaikka yleensä pyrin näkemään asioissa harmaan eri sävyt, niin tämä on ehdottoman mustavalkoinen asia minulle. Hän on vain äärettömän paha, ei oikeastaan edes ihminen, enkä halua miettiä asioita hänen näkökulmastaan, en halua miettiä mahdollisia motiiveja hänen teoilleen, haluan vain, että hän kuolisi jo, jotta muun maailman todellisuus vastaisi sitä missä minä olen elänyt siitä saakka kun hän lakkasi olemasta olemassa.

Se helpottaa hieman, että terapeuttini ilmaisi olevansa "puolellani", kun hän vastasi noihin mietteisiini sanomalla, että miten minä olisinkaan voinut päätyä mihinkään muuhun ratkaisuun, miten minulla voisi ylipäätään olla mitään välejä ihmiseen, joka ei koskaan hakenut itselleen apua, ei pyytänyt anteeksi eikä ikinä tehnyt mitään korjatakseen tilannetta. Ja että asian läpikäyminen ei tarkoita sitä, että tätä pyrittäisiin jotenkin muuttamaan tai etsimään oikeutusta hänen teoilleen, koska sellaista ei ole. Mutta koko juttu tuntuu jotenkin epämiellyttävältä. Aivoni lyövät itsekseen jarrut päälle, eikä minulla ole aavistustakaan mitä sieltä löytyisi jos tähän liittyviä tuntemuksia alettaisiin kaivaa esiin. Jo kun kirjoitan näitä lauseita, tuntuu että aivoissa alkaa soida joku hälytys ja turvaovet jysähtelevät kiinni. En tiedä edes miltä se tuntuu, koska kaikki menee lukkoon. Tuntuu epämiellyttävältä. En tiedä onko se "epämiellyttävä" ehkä vihaa vai surua vai pelkoa tai jotain ihan muuta, koska en saa siitä kiinni ja aivoni sanovat, että en haluakaan saada, tehdään nyt jotain muuta, mietitään nyt jotain ihan muuta eikä ikinä ajatella tätä enää.

No, huomenna menen vähän myöhemmin töihin, mikä on lyhyt lohtu, sillä se tarkoittaa sitä että sunnuntain ja maanantain työvuorojen väliin jää alle 12 tunnin väli. Se ei paperilla kuulosta niin raskaalta mutta se on. Etenkin kun maanantaina viiden tunnin töiden jälkeen on vielä neljä tuntia yliopistolla - ja kaikki ilman lounasta, koska eihän viiden tunnin työpäivä ole niin pitkä että sen aikana lounasta syötäisiin.

Ärsyttää myös, että lähikaupassani ei ole ananaskirsikoita. Nyt kun keltaisten kiiwien aika on mennyt ohi, olen lopen ihastunut noihin ananaskirsikoihin. Toki appelsiinien aika on nyt myös, mutta nuo ananaskirsikat ovat jotenkin täydellisiä. Ehkä menen nyt nukkumaan.