Olen katsonut taas paljon Everwoodia. Ja minua ärsyttää oma itseni. Tai siis, Everwoodissahan on se tyttö, Amy Abbot. Minun mielestäni hän on törkeän kaunis ja laiha ja kaikkea. Hän on pitkä myös, niin sentään on olemassa joku tähti, joka on pitkä mutta näyttää hyvältä. Sitten yhdessä jaksossa (toinen tuotantokausi, kun Amy katoaa) kerrottiin hänen pituutensa ja painonsa. Minä tietysti pausetin heti ja menin laskemaan hänen painoindeksinsä. Hän on alipainoinen. Ja hän näyttää niin hienolta. Jos minä haluaisin näyttää ruumiinrakenteeltani samalta kuin hän, minunkin täytyisi olla alipainoinen. Mutta en vain ole. En tiedä paljonko painan, mutta kun katselen itseäni, minua inhottaa. Jos olisin edes laiha, niin olisi sekin jotain. Ei se tekisi minua kauniiksi tai mitään, mutta sentään tekisin jotain muuttaakseni itseäni.

Ja tärkeintähän olisi kai, että minä itse olisin tyytyväinen itseeni. Jos minä haluaisin olla laiha – vaikka alipainoinenkin, jos sinne asti pääsisin – niin eikö minun pitäisi sitten yrittää saavuttaa se? Olen normaalipainoinen nykyään ja se on kai terveellistä, mutta eikö sanota, että jos on joitain haaveita, ne pitäisi yrittää saavuttaa, välittämättä muiden sanomisista tai sellaisesta?

Olen leikkinyt taas digikameran videotoiminnollakin. Enkä pidä lainkaan siitä, mitä näen tai kuulen. Haluaisin olla laiha ja kaunis ja puhua selkeästi ja sulavasti ja hienolla äänellä, mutta ei. En voi tehdä paljon puheelleni tai äänelleni tai yleiselle ulkonäölleni, mutta voin laihduttaa. Se olisi edes jotain.

Olen kesän ja syksyn aikana tehnyt sitä, että olen mitannut itseäni puntarin puuttuessa ja listannut kerran kuussa kaikki tärkeät mitat word-tiedostoon. 25.7., 15.8. ja 17.9. Huomaatteko jotain noissa päivämäärissä? Lokakuu puuttuu kokonaan. Koska minä en uskalla mitata itseäni. Koska tiedän, että olen syönyt aika paljon viime aikoina, enkä tehnyt mitään sen eteen, että se hienosti laskeva numeroiden suora jatkaisi laskuaan. Ja se tuntuisi pahalta. Ihan hirveältä. Se lista on sentään antanut jotain lohtua, kun olen ajatellut sitä, millainen olen. Olen voinut vertailla omia lukemiani joidenkin supermallien lukemiin ja ajatella, että enää sen verran, niin sitten minulla on sama luku kuin keskimäärin. Koko ajan menee alemmas, koko ajan lähestyy... Tai jopa joidenkin lukujen suhteen, että hei, nyt tuo luku on sama, mitä sillä yhdellä supermallilla, vaikka sillä kyllä olikin paljon korkeampi luku kuin muilla.

Todella vaatimattomat tavoitteet minullakin.

Mutta se vaivaa minua. Minua vaivaa painoni ja se, miten paljon mittanauha näyttää, kun mittaan itsestäni kohdan x. Sitten vielä häiritsee sekin, että minä en tee mitään muuttaaksenikaan asiaa! En pysty paastoamaan tai yliliikkumaan tai mitään, koska olen niin uupunut. Joskus syömättömyys onnistuu monta päivää peräkkäin ihan tuosta vain, mutta joskus en kestä päivääkään ilman ruokaa. Ja sitten minulle tulee nälkä ja vaikka miten yritän sietää sitä, niin ennemmin tai myöhemmin syön jotain. Ja sitten tuntuu pahalta. Vaikka on typerää ajatella, että yhden päivän syöminen/syömättömyys vaikuttaisi yhtään mitenkään ulkonäköön, niin minusta näytän aina ainakin hieman hienommalta ja kauniimmalta kun olen jättänyt kokonaan syömättä.

Ja minä haluaisin, että voisin katsoa itseäni ja olla vihaamatta näkemääni kovin paljon. Haluaisin, että voisin mennä puntariin ja sanoa, että okei, painan sen ja sen verran ja se on hyvä paino, olen tyytyväinen itseeni. Tai siis, minä häpeän painoani niin paljon, että en pysty kertomaan sitä edes täällä blogissani, vaikka kerron yksityiskohtaisesti melkein kaikesta. Paino menee kuitenkin aina viitteellisinä numeroina, eikä niistä voi päätellä, miten paljon oikeasti painan. Voin kertoa pituuteni ja kaikki koepistemäärät, olivat ne miten huonoja tahansa, mutta paino on jotain sellaista, joka on minun mielestäni niin kuvottavaa, että en pysty kertomaan sitä. En edes haluaisi, koska tietäisin, että vaikka olisin miten laiha tahansa, niin silti olisi aina joku, joka painaisi minua vähemmän. Ja jos kertoisin tarkan painoni, ihmiset olisivat heti arvostelemassa ja kertomassa, miten minun tulisi syödä ja liikkua ja ylipäänsä elää elämääni. Tai ilkkumassa, että hepäs painavat vähemmän kuin minä. Heidän on hankalampi tehdä sitä, jos he eivät tiedä, miten paljon painan. He eivät voi tietää todellista tilannetta, eivätkä he siksi voi sanoa oikein mitään.

En edes tiedä, mitä haluaisin ihmisten sanovan, jos he tietäisivät. Haluaisinko heidän kertovan, mikä auttaa minua saamaan painon alas, vai ärsyyntymään siitä, että edes haluan laihduttaa, vai mitä. En koskaan tiedä, mitä haluaisin ihmisten sanovan minulle. Pääasiassa ei tule mitään ongelmiakaan sen suhteen, koska en ainakaan IRL koskaan kerro kauheasti asioita, joilla olisi oikeasti väliä.

Ei sillä, varmaan minuunkin toimisi se klisee, että tuollaisessa tilanteessa minulle sanottaisiin, että kelpaan tällaisena kuin olen nyt, ja että voisin olla kaunis, vaikka en olisikaan alipainoinen tai ruumiinrakenteelta kuin supermallit. Ei sillä, varmaan niin on ehkä sanottukin minulle joskus, en muista. Ja minä en muista siitä syystä, että en itse kykene uskomaan siihen. En pysty uskomaan siihen, että yhtään kukaan voisi pitää minua kauniina sellaisena kuin olen nyt. Tai jos pitäisivätkin, niin ajattelisin vain, että he eivät tajuaisi, että he eivät olisi samaa mieltä kauneudesta kuin minä. Ja tietysti myös, että heille kelpaisi mikä tahansa ja kuka tahansa olisi heidän mielestään kaunis, ja siten heidän mielipiteellään ei olisi oikeasti väliä.

En tiedä, mistä tulee tämä pakkomielteeni olla kaunis. Jostain se on vain tullut ja se pysyy lujasti.

Joskus kun en tee mitään, vaan pelkästään vaikka makaan sängyssä ennen nukahtamista, mietin, että mitä NN ajatteli minusta. Millaisena hän piti minun ulkonäköäni? Kun mietin sitä, minua lähinnä nolottaa.  Pystyn näkemään sieluni silmin itseni ja NN:n. NN oli törkeän hyvännäköinen. Minä en koskaan värjännyt hiuksiani enkä meikannut, enkä mitään, ja suurimman osan ajasta tukkani on muutenkin ihan sekaisin. Minulla on omituiset toispuoleiset kasvotkin.

Sitten kun se ajattelu pääsee tuohon pisteeseen, minua nolottaa niin paljon, että ikinä pyysinkään häntä ulos. Mitä minä muka kuvittelin? Että hän olisi kiinnostunut jostain yksinäisestä kummajaisesta, joka vielä näyttää siltä kuin minä? Se tuntuu pahalta. Joskus vuosi sitten ajattelin, että hän pitäisi minusta. Siis oikeasti pitäisipitäisi. Se tuntui mahtavalta. Hieman pelottavaltakin, mutta siltäkin, että jos hän piti minusta, niin minun täytyi olla edes jotenkin erityinen, minun täytyi näyttää ainakin hänen mielestään kauniilta. Sillä kaikki, joista minä olen pitänyt sillä lailla, ovat näyttäneet mielestäni mahtavilta. Jälkeenpäin sitten, kun tunteet hiipuivat ja heidät näki sitten, en oikein enää käsittänyt, miksi olin pitänyt heitä niin hyvännäköisinä. Mutta jos pidin heistä, he näyttivät kerrassaan upeilta.

Mutta kukaan ei ole koskaan pitänyt minusta. Ei edes NN. Luulin, että hän olisi pitänyt, mutta olin väärässä. Hän vain yllättyi kaikesta. Sillä lailla kun yllätytään, kun ensin kyllä huomataan ihminen ja sekin, että tämä silmäilee hieman tavallista useammin, mutta ei sitä tietenkään ajatella minään erityisenä, koska jos joku näyttää siltä miltä se silmäilijä, niin miten sellainen voisi muka kuvitella, että sillä olisi mitään mahiksia.

Ja jos NN olisi ajatellut, että minä olin kaunis, niin kai hän olisi antanut edes mahdollisuuden? Olen 19-vuotias, alle puoli vuotta, niin täytän 20. Kukaan IRL-ihminen ei ole koskaan tullut sanomaan minulle pitävänsä minusta. Kukaan ei ole ikinä pyytänyt minua ulos. Kukaan IRL-ihminen (eri sukupuolta oleva) ei ole sanonut, että näyttäisin jotenkin kauniilta tai edes sievältä. Nanillekin on tapahtunut kaikkea poikien kanssa! Ja jo ennenkin yksi poika kertoi hänelle pitävänsä hänestä. Ja nyt Nanilla on poikaystävä. Hän oli 17-vuotias, kun sai ensimmäisen poikaystävänsä. Monilla on ollut jo useampia. Jopa tietokoneisiin ja pänttäämiseen keskittyvällä T. Toukalla on ollut kaksi tyttöystävää!

Ei sillä, en minä erityisesti olekaan sitä tyyppiä, että välttämättä haluaisin itselleni jostain poikaystävän, mutta tuntuu silti jotenkin musertavalta, että kukaan ei ole ollut koskaan kiinnostunut minusta. Minä olen ollut kiinnostunut useammista pojista ja kahdelle pojalle olen tehnyt jopa jonkinlaisen aloitteen. Ja molempien reaktio oli suunnilleen samanlainen: hämmentynyt/järkyttynyt, sanaton ja – ennen kaikkea – kielteinen.

Joskus yritän miettiä mahdollisimman objektiivisesti, että miksi ei, miksi kukaan poika ei ole koskaan osoittanut kiinnostustaan minulle. Joko näytän vain niin järkyttävän epämiellyttävältä tai minussa on muuten jotain vikaa. Ajattelin, että ehkä jokin muuttuisi, kun aloitan yliopiston täällä, mutta ei. Olen ollut täällä kaksi kuukautta ja jo nyt tilanne on melkein sama kuin lukiossa: minut on pyyhitty Oikeiden Ihmisten olemassaololuettelosta pois.

Okei, ehkä täällä asiat on hieman paremmin, kun kaikilla ei ole sentään sellaisia ennakkoluuloja minua kohtaan, mutta esimerkiksi tuutoriryhmäläiseni eivät sano minulle koskaan mitään. Siis ikinä. Jos kävelen käytävällä vastaan, he katsovat ohitseni tai lävitseni ja ovat kuin minua ei olisikaan. Jos jossain luennolla istun jonkun heistä viereen olosuhteiden pakosta tai joku heistä istuu minun viereeni, jälleen saan osakseni ignoorausta.

Meidän tuutoriryhmässä ne kaikki, jotka eivät tunteneet täältä ketään etukäteen, ryhtyivät toistensa kavereiksi. Heillä on nyt sellainen rypäs, jossa he liikkuvat koko ajan. He istuvat luennoillakin aina vierekkäin samassa kohtaa takarivissä. Ne muut tuutoriryhmästä, jotka tunsivat jo joitain, hengaavat sitten näiden tuntemiensa kanssa. Minä sen sijaan jumitan itsekseni tai jos vaihdankin pari sanaa joidenkin kanssa, ne ovat sellaisia henkilöitä, jotka eivät tiedä minusta mitään.

Jos jo näin lyhyessä ajassa tuutoriryhmä on päättänyt, että Amia on pohjasakkaa, sille ei tarvitse puhua, sen olemassaoloa ei tarvitse tiedostaa, niin miten muut sitten voisivat ajatella toisin? En koe, että tekisin mitään erityistä, mutta minulla ei ole vain mitään tarvetta olla jossain tiiviissä porukassa kaikkea aikaa. En haluaisikaan siihen tuutoriryhmän porukkaan, mutta olisi silti kiva, jos he vaikka tervehtisivät käytävällä tai edes katsoisivat minuun joskus tai jotenkin tiedostaisivat sen, että olen myös olemassa.

Yöllä sataa ehkä lunta. Tänään piti sataa räntää, mutta satoi kuitenkin pelkkää vettä. Minä tykkään lumesta kamalasti. Ei sillä, sitten jos on lunta, on myös pakkasta ja tiet menee jäähän. Olen jo aikaisemminkin pelännyt pariin otteeseen, että yhdessä kaarteessa on mustaa jäätä ja että pyörä lähtee siinä alta. Se on ihan alamäen lopuksi ja siinä on uutta asfalttia, niin minun kokemukseni mukaan sellainen on todella liukas, kun tulee kylmä. Saa nähdä sitten miten hyvin Kuopio hiekoittaa tiet ja miten monta luuta ehdin murtaa tämän talven aikana.

Kotonakin olen kaatunut pariin kertaan talvella aika pahasti. Eikä meillä ole edes mitään mäkiä koulumatkalla, vaan ihan tasaista. Siis ihan tasaista, ei mitään nyppylöitäkään eikä mitään, jos alikulkutunnelia ei lasketa. Yläasteella mentiin Merryn kanssa toista kautta ja sitä kautta mentäessä tuli yksi iso mäki ja myös alamäki. Se alamäki oli vähän ei-niin yleinen tie, joten sitä oli harvoin hiekoitettu. Välillä muistan kaatuneeni, kun yritin taluttaa pyörää alas. Tosi hauskaa. Jos tiet on täälläkin samassa kunnossa, niin huonosti käy minulle.

En tykkää ajaa pyörällä liukkaalla. Olen pari kertaa kaatunut aika pahasti (viimeksi joskus pari talvea sitten, kun kaaduin kotitielle kääntyessäni ja hanskoista huolimatta molemmat kädet auki ja samoin toinen polvi) ja minulla on aina liukkaalla sellainen pelko, että nyt kaadun, nyt kuitenkin kaadun. Sitten kun ajattelen noin, niin minusta tuntuu, että sitten ainakin kaadun, jos en muuten. Mutta kotona ei ole autoteitä. Täällä ei olisi kiva kaatua, kun autoja kaahaa parin metrin päässä. Mutta no, eipähän sitten tarvitsisi enää stressata yliopistosta. Tai mistään muustakaan.

Ei koskaan ole hyvä, kuten huomaatte. Onneksi tänään on vasta lauantai.