Nyt kun kaikki miettivät, että mitähän hittoa tuo otsikkokin meinaa, niin voin pitää teitä vielä hetken jännityksessä. Heh.

Ensinnäkin: katsoin eilen Brokeback Mountainin, joka oli todella hieno leffa. En tiedä, olisinko antanut sille ihan sitä viittä tähteä, mitä lehden arvostelussa, mutta todella hieno leffa kuitenkin. No, leffa loppui puoli yhdeltä, joten koska olen netistä lukenut yleisiä rauhoittaville tarkoitettuja ohjeita ja vinkkejä nukahtamiseen, sanotaan, että sellaista ei pitäisi ottaa enää puolenyön jälkeen. Ajattelin sitten, että kokeillaanpas, että miten se sujuisi ilman tuota lääkettä.

Valvoin koko yön. Saattaa olla, että nukuin tunnin joskus aamuyöstä, mutta puoli kuudelta olin jo täysin hereillä ja myös pysyin hereillä siihen asti, että nousin puoli kahdeksan aikoihin ylös. Olin hyperaktiivinen ja kuljeskelin ympäri taloa ja tein vähän sitä sun tätä. Sitten kun muu perhe alkoi heräillä, niin autoin veljeä raaputtamaan Veikkauksen joulukalenterin tähän päivään asti ja äidin kanssa pestiin rottahäkki, kun en ollut jaksanut pestä sitä siellä Kuopiossa.

Sitten oli ruoka, puuroa, ja minä jopa söin. Sen jälkeen oli vähän kipeä olo, joten ajattelin, että olisi hyvä aika mennä nukkumaan. No niin. Nyt päästään siihen aiheeseen, johon tuo otsikkokin liittyy.

Nukahdin jossain vaiheessa, minulla ei ole oikein käsitystäkään siitä, että koska, mutta todennäköisesti joskus kahdentoista ja yhden välillä. Näin paljon unia. Painajaisia. Pahoja painajaisia, joista en kyennyt heräämään.

Ensimmäinen uni oli ihan tyhmä: olimme menossa serkkuni häihin (tulossa oikeasti tammikuun viimeisenä) ja riitelin äitini kanssa. Hän pilkkasi minua siitä, että en lukiossa päässyt siitä viimeisestä kurssista, kertauskurssista lainkaan läpi. Minä sitten siitä tietysti suutuin. Äiti sitten pysäytti auton ja sanoi, että ei me mennä lainkaan, koska minä kiukuttelin. Ajattelin sitten lähteä yksikseni. Eikä se tuntunut yhtään kivalta.

Jossain vaiheessa uni vaihtui hitaasti ja varovasti. Se oli jotenkin linkittynyt siihen edelliseen uneen, muistan jotain välivaiheita hämärästi, mutta en kuitenkaan pysty palauttamaan mieleeni sitä, miten seuraavaan uneen (tai seuraavaan unen vaiheeseen, ihan miten asian haluaa nähdä) päästiin.

Olin kotona ja pihalla oli kolme kohdetta. Kolme pientä käärmettä. Ne olivat vähän kuin sellaisia näyttelykohteita. Ajattelin, että varmasti tilanne olisi hallittu ja minä voisin vihdoinkin päästä eroon käärmepelostani. Menin katsomaan. Käärmeet olivat erilaisia ja ihan kivan kokoisia. Eivät liian isoja ja eivätkä liian pieniä. Sanoin ääneen, että nehän ovat juuri kivan kokoisia.

No, sitten minua alettiin esitellä niille käärmeille. Ensimmäinen käärme oli outo, sellaista ei ole oikeasti. Sen käytöstä havainnollistettiin linnun avulla. Se yleensä kuulemma söi lintuja (en tiedä, kuka minulle sitä selitti), mutta että tämä käärme olisi ystävällinen. Niin se olikin. Aluksi. Sitten se alkoi huojua sillä lailla kobramaisesti ja nousi pystyyn. Lintu tiesi, että nyt sen henki oli löysässä ja pyrki olemaan näyttämättä pelkoaan (älkää kysykö, mistä minä tuollaistakin muka tiesin). Se tuijotti kaverikäärmettään kuten aina ennenkin, mutta minä saatoin nähdä, miten hikihelmi kimmelsi sen otsalla. Sitten se valui nokkaa pitkin sen höyheniin. Se onnistui kuitenkin pakenemaan.

Käärme kuitenkin suuttui siitä ihan kauheasti. Minä makasin siinä käärmeen vieressä ja minun vieressäni oli se sininen koiran juoksunaru, mitä meillä on vieläkin pihalla. Se oli kuitenkin maassa. Käärme hyökkäsi sen kimppuun. Naru oli ihan vieressäni ja käärme iski siihen uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. En uskaltanut liikahtaakaan, koska pelkäsin, että se reagoisi liikkeeseeni ja kävisi sitten minun kimppuuni. Käärme lopetti kuitenkin viimein ja luikerteli pois. Minä olin hiestä märkä ja pelkäsin käärmeitä entistä enemmän.

Päätin jättää muihin käärmeisiin tutustumisen väliin ja mennä vain sisään. Mennessäni sisään, näin kuitenkin, että käärmeitä oli kaikkialla. Erilaisia, eri kokoisia, eri värisiä... Satoja tai tuhansia. En uskaltanut pysyä lainkaan paikoillani, sillä pelkäsin niiden saavan jalastani otteen. Juoksin nurmikolle pakoon, koska käärmeet olivat pääasiassa kivetyksellä. Kun pääsin nurmikolle, tajusin kuitenkin, että siellä oli vielä enemmän käärmeitä. Niitä oli ihan kaikkialla.

Päätin juosta sisälle taloon, koska siellä ei ainakaan olisi käärmeitä. Lähestyin ovea ja kuulin samalla päässäni naisen äänen, joka selosti käärmeistä. En ollut varma, mikä se ääni oli, ehkä se oli vain joku muisto jostain luonto-ohjelmasta, jonka olen nähnyt. Näin pienehkön käärmeen luikertelevan räystäälle. Mietin, olisiko se myrkyllinen, kun naisen ääni päässäni sanoi, että maailman myrkyllisin käärme oli musta ja pieni käärme, joka näytti ihan harmittomalta. Tajusin, että se oli juuri se käärme, jonka olin äsken nähnyt räystäällä.

Kiiruhdin nopeammin kohti ovea ja kaivoin avaimeni esiin. Oven ympärillä oli kirkkaanvärinen kuningaskäärme ja se naisen ääni päässäni selitti siitä, miten se oli maailman toiseksi myrkyllisin käärme. En tiedä oikeasti, onko se, mutta myrkyllinen ainakin. Se näytti lepäävän, joten rohkaistuin yrittämään päästä ovesta sisään. Kuitenkin kun avasin oven, ovi osui käärmeeseen ja se säpsähti. Peräännyin nopeasti ja ovi meni uudestaan lukkoon. Käärme näytti vielä hieman uneliaalta, joten hivuttauduin varovasti uudestaan ovelle, avasin lukon kädet täristen ja syöksyin sisään. Ajattelin, että olen vihdoinkin turvassa.

No niin. Nyt päästään itse otsikon lainaukseen. Kun nojasin selkä ulko-ovea vasten hengästyneenä ja huojentuneena, kuulin pienen äänen laulavan: ”Oletko varma? Oletko varma, ett’ ovi on tiivis? Katso: täs olen! Katso: täs olen...” Tajusin, että se käärme yritti tulla oven välistä. Ovi oli tiivis, mutta en tiennyt lainkaan, olisiko se tarpeeksi tiivis. Lopulta tajusin, että ei ollut. Järkeilin, että jos avaisin oven nopeasti hetkeksi ja sulkisin sen heti uudestaan, käärme todennäköisesti murskaantuisi sinne väliin. Päätin kokeilla. Parempi sekin kuin antaa käärmeen vain tulla sisään.

Tein sitten niin ja käärme hämmentyi hetkeksi. Se ei kuitenkaan murskautunut. Se ei kuollut. Ovi irtosi saranoiltaan ja jouduin torjumaan käärmeen hyökkäyksiä pelkästään irtonaisella ja painavalla ovella. Se puhui koko ajan. Lopulta se sanoi: ”Mutta jos siirryn ylävasemmalle, et pysty enää torjumaan minua, koska et jaksa nostaa ovea...” Sitten kurkistin hieman, jotta näkisin, missä se käärme menee, jotta pystyisin torjumaan sen seuraavan iskun. Se oli korkealla seinällä, enkä ehtinyt tehdä mitään, paitsi tajuta sen, että se käärme sanoi ”peekaboo!” ja iski minua kasvoihin. Minulla pimeni silmissä. Todennäköisesti pyörryin.

Kun tulin tajuihini, olin talon sisällä. Äitini ja veljeni olivat siellä myös. Selitin äidille ihan paniikissa, että piha oli täynnä käärmeitä. Hän sanoi, että minä höpsin taas vain ja että ei ulkona mitään ollut. Menimme sitten katsomaan. Totesin, että ei siellä tosiaan näkynyt käärmeen käärmettä. Mietin, että olinko nähnyt vain unta. Sitten huomasin yhden käärmeen ja huomautin siitä äidille. Sitten tajusin, että niitä käärmeitä oli enemmänkin, niitä ei ollut vain näkynyt. Ne olivat nyt kaikki boa-käärmeitä.

Yksi käärmeistä luikerteli minun kimppuuni. Se kiertyi minun ympärilleni ja yritti kuristaa minua. Se ei ollut kylmä, millaisiksi kuvittelin käärmeet, vaan sellainen pehmeä ja lämmin. Ällöttävä. Sain tartuttua sitä niskasta kiinni ja huusin äitiäni apuun. Hän tuli ja auttoi minua repimään käärmeen irti. Sitten ne käärmeet kaikkosivat. Äiti sanoi, että ne taisivat kaikki jo mennä. Sitten tuli talon nurkan takaa valtava boa. Se oli sellainen epäluonnollisen iso: valtavan männyn paksuinen ja kymmenien metrien pitkä. Sellainen kauhuleffa-ainesta. Me katsottiin, miten se luikersi pihan poikki.

Sitten aioimme mennä sisään, kun yhtäkkiä jossain kaukana näkyi valtavan dinosauruksen kaula. Me katsottiin sitä kauhuissamme ja pelättiin, että se tulee ja tallaa meidän talon päälle. Sanoin äidille, että meidän pitäisi mennä sisään, ettei se näkisi meitä ja tulisi uteliaaksi ja tulisi katsomaan. Ovi oli kuitenkin mennyt lukkoon meidän selkiemme takana, kun olimme tulleet ulos. Veli oli sisällä, mutta en ollut varma, osaisiko hän avata oven. Huusin lasin läpi ohjeita.

Silloin näkyviin ilmestyi suuri Uruk-hai –armeija. Veli sai oven auki ja me päästiin äidin kanssa sisään. Uruk-hait murtautuivat yhteen puutaloon ja söivät sen asukkaat elävältä. Dinosaurus meni poispäin ja katosi lopulta näkyvistä. Uruk-hait tyytyivät tuhoamaan muutaman talon, koska ilta pimeni ja ne tekivät nuotion erään tiilitalon edustalle. Yksi Urukeista kysyi johtajalta: ”Miksi me ollaan tässä, kun noissa taloissa on vielä ihmisiä sisällä? Häh? Miksi me annetaan niiden olla?” Niiden johtaja vastasi: ”Typerys! Kato noi talot on tiiltä, niin niitä ei voi rikkoa. Mutta me odotetaan tässä. Odotetaan niin kauan että niiden on pakko tulla ulos.”

Sitten näköpiiriin ilmestyi toinen dinosaurus, sellainen oikein iso. Huusin äidille ja veljelle, että pysyisivät poissa ikkunoista (etteivät Uruk-hait tulisi) ja että menisin itse katsomaan läntisestä ikkunasta, että dinosaurus ei suuntaisi meidän talon suuntaan. Äiti huusi sitten, että mistä läntisestä ikkunasta – meidän talossa ei ole lännen puolella yhtään ikkunaa. Keittiön ikkuna on talon läntisin ikkuna ja osoittaa suunnilleen lounaaseen. Yritin kurkkia siitä, mihin dinosaurus menisi. Se suuntasi suoraan meidän talon suuntaan, mutta kun se tuli lähemmäksi, sitä oli yhä vaikeampi nähdä, koska se tuli väärästä kulmasta.

Huusin äidille, että hän ja veli menisivät takaovelle valmiiksi. Örkit olivat linnoittautuneet talon etupihan puolelle. Eivät meidän etupihalle, mutta vähän kauemmas. Minä kurkistin kuitenkin etuovesta, jotta näkisin, mihin dinosaurus kulki. Ajattelin, että sen liikkeet olisivat niin hitaat, että voisin katsoa, astuisiko se meidän talon päälle ja varoittaa äitiä ja veljeä etukäteen, että lähtisivät ulos. Aikaisemmin ei kannattaisi mennä, örkit olivat ulkona ja ties mitä muuta.

Dinosaurus lähestyi ja lähestyi suoraan meidän taloa. Olin kauhean peloissani ja toivoin vain, että se kääntyisi viime hetkellä pois. Ei se kääntynyt. Kun se oli jo ihan lähellä, tajusin, että olin arvioinut väärin. Se otti askelia niin nopeasti, että en ehtisi varmasti sanoa, astuisiko se talon päälle vai ei. Tajusin sen kuitenkin liian myöhään, enkä ehtinyt huutaa äidille ja veljelle, että menisivät varmuuden vuoksi ulos. Dinosaurus astui kuitenkin ohi. Ihan muutamalla metrillä, mutta ohi kuitenkin. Suljin oven ja palasin sisään.

Seuraavaksi tulee taas kohta, joka on hieman pimennossa. En muista siitä paljon. Muistan sen, että pitelin leipäveistä ja mietin, saisiko sillä surmattua veljeni ja äidin. Lopulta kuitenkin päädyin ampumaan heidät haulikolla. En tiedä, miten haulikko toimii, mutta tuli mieleen juuri, että tuskin siinä luoteja kuitenkaan on. No, unessa haulikossa oli kuitenkin luoteja, mutta niitä oli vain kaksi, joten pystyin surmaamaan vain veljeni ja äitini.

Ei, en surmannut heitä hulluuksissani tai mitään, vaan siksi, että halusin säästää heidät siltä kammottavalta ja tuskalliselta kuolemalta, joka heitä muuten odottaisi. Minulle ei jäänyt luotia. Minä jouduin jäämään henkiin. Örkit veivät minut. Niitä oli paljon ja samoin vankeja oli paljon. Kaikkialla paloi, talot olivat tulessa. Osa ihmisistä oli kuolleita, puoliksi syötyjä. Osa tallaantui kuoliaaksi. Örkit johdattivat meitä jonnekin, en tiedä minne. Kaikki me kuitenkin tiesimme, että tulisimme kuolemaan. Ihmiset eivät tunteneet toisiaan kohtaan mitään myötätuntoa, vaan moni mies töni lapsia örkkien suuntaan pelastaakseen oman nahkansa, kun örkit näyttivät siltä, että kaipasivat jotain välipalaa.

Sitten tapahtui jotain, joka muutti kaiken. Pakko ottaa lainauksella. Näin se meni.

Äiti: ”Kulta, olisi jo aika herätä. Jaksatko nousta jo ylös?”
Amia: *avaa silmät eikä tajua mitään* ”Anna mun nukkua vielä hetki.”
Äiti: ”Selvä.” *tekee eleen lähteäkseen*
Amia: *miettii, muistaa unen ja alkaa tajuta nukkuneensa* ”Hei odota!”
Äiti: *odottaa*
Amia: ”Mikä päivä tänään on?”
Äiti: ”Tänään on lauantai. Silakkalaatikko on valmista, sun pitäisi yrittää syödä edes vähän.”

Maailman kliseemäisin herätys. Mutta ihan miellyttävä kuitenkin. En oikein herää painajaisistani enää itsekseen, vaan nukun ja nukun ja painajaiset kestävät ikuisuuksia. Ja kun herään, olen ihan tokkurassa, enkä tajua mistään mitään. Mietin tuossa päivää kysyessäni sitä, että oliko lauantai-ilta vai sunnuntaiaamu. Aluksi ajattelin, että olisi sunnuntai, mutta ei sitten ollutkaan.

Ja minä söin silakkalaatikkoa! Ihan vähän, mutta söin kuitenkin. Oikein kaksi ruokaa vuorokaudessa. Edellisen kerran näin oli varmaan silloin kun olin täällä syyslomalla. Mutta sitten tuli katsottua telkkaria äidin kanssa ja nyt otin rauhoittavan lääkkeenkin ja pitäisi hyvin pian mennä nukkumaan. Tulipahan kuitenkin selitettyä tuosta unesta yksityiskohtaisesti. Minua jäävät unet kauhean usein vaivaamaan, jos en saa kerrottua niitä kenellekään.

Maa on ihan musta taas, ei ole lainkaan lunta. Säätiedotuksen mukaan pitäisi sataa huomenna räntää. Pahus. Tulisi nyt edes lumena, tulisi nyt edes lumena.