En tiedä mitä kirjoittaisin. Olo on jotenkin ristiriitainen. Tänään oli se porukkahengaus ja tuntui, että se meni ihan hyvin. Oli paljon kivempaa kuin viimeksi. Kaikki Kovaäänistätyyppiä ja Thoria lukuunottamatta tulivat ja minä ehdin vaihtaa kuulumisia kaikkien kanssa - paitsi Lesterin. Viimeisen parin viikon aikana olen huomannut, että olen suhtautunut Lesteriin taas hieman erilailla. Jotenkin vähän... välinpitämättömämmin? Ei sillä, enhän ole nähnyt häntä, niin konkreettisestihan se ei ole vaikuttanut mihinkään, mutta pääni sisällä muutos on ollut jotenkin huomattava. Se tuntuu jotenkin ristiriitaiselta: toisaalta se on osittain helpotus, koska välillä Lester on tuntunut tyyliin elämää suuremmalta asialta ja kaikella hänen käytöksellään on ollut ihan järjettömän suuri vaikutus minuun. Toisaalta sitten jotenkin harmittaa, koska tuntuu, että en voi luottaa itseeni, en voi luottaa tunteisiini, koska ilman mitään syytä ne voivat ailahtaa ihan toiseen suuntaan.

Tänäänkin kun käytiin sillä porukalla syömässä, minä ja Lester istuttiin käytännössä pöydän eri päissä. En kuullut mitään, mistä se toinen puoli puhui, vain pöydän keskiosion ja se minun päätyni asiat, joten siinä ei tullut kauheasti vuorovaikutettua. Sen jälkeen mentiin baariin ja me istuttiin kyllä vähän niin kuin vierekkäin siellä, mutta koska Arrow ja André olivat toisella puolella ja vähän niin kuin loukussa siellä puolella, joten päädyin juttelemaan sitten heidän kanssaan. Ja kun he molemmat ovat töissä samassa firmassa kuin minä, niin meillä oli paljon juteltavaa siitä.

Sitten jossain kohtaa suuri osa ihmisistä lähtikin kotiin - Lester myös - joten meitä jäi vain minä, Arrow, Ramona ja Jyn. Heidänkin kanssaan oli tosin kivaa, mutta harmitti, että en puhunut Lesterin kanssa mitään.

En tiedä. Mietin kyllä häntä illan aikana, mutta koska olen ollut enemmän välinpitämätön hänen suhteensa viime aikoina, sen sijaan, että olisin ehdoin tahdoin yrittänyt järjestää tilanteen, jossa pääsisin juttelemaan hänen kanssaan, ajattelin vain, että ihan sama ja juttelin niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa juttelu tuntui luonnollisimmalta. Mutta tietysti mietin edelleen, mitä Lester ajattelee minusta.

Alkuvaiheessa iltaa, kun tajusin sen, että ollaan pöydän eri päissä ja että ainakaan syömisen aikana mitään keskustelua meidän välillä ei tule olemaan, ajattelin jo, että se on ihan hyvä olla sinkkuna, että jos nyt antaa koko Lester-jutun vain olla. Mutta se, mikä tuli selväksi tuon illan aikana, kun kuitenkin pidin silmällä sitä, mitä Lester tekee, oli että hän käyttäytyy minun seurassani selkeästi erilailla kuin muiden. Olen miettinyt sitä aikaisemminkin, mutta se ei ole ollut mielessäni kovin varmaa, koska olen aina keksinyt muita tekijöitä, jotka ovat voineet vaikuttaa siihen: ehkä hän ei vain ole tottunut juttelemaan naisten kanssa yleisesti, ehkä tilanne, jossa me oltiin, oli vain outo, jne. Mutta nyt näin, miten hän käyttäytyy ihan "normaalisti" siis ihmismäisesti, inhimillisesti ja vaikuttaa suht rennolta ja hauskalta, vaikka tilanne olisi vähän epätavallinen ja vaikka Jyn istui hänen vieressään.

En tiedä mitä ajatella siitäkään. Paitsi sen, että olisi kiva oppia tuntemaan se Lester, eikä sitä, mikä hän on minun seurassani. Kun minun seurassani hän on aina jotenkin jännittyneen oloinen. Hän on jännittynyt, eikä sano hauskoja asioita, eikä elehdi, eikä näytä minkäänlaisia tunteita. En tiedä miksi. Toisaalta sen voisi kai tulkita monella eri tavalla, mutta nyt tuntuu, että en edes jaksa miettiä asiaa. Kun fakta on se, että hän käyttäytyy erilailla minun seurassani ja vaikuttaa silloin jotenkin tylsemmältä ja yksitoikkoisemmalta ihmiseltä kuin silloin kun näen hänet muiden seurassa.

Eikä hänkään yrittänyt keskustella minun kanssani siellä tänään. Ei sillä, ei kai kovin moni muukaan, paitsi Anni ja Ramona. Muilta minä sitten kyselin asioita oma-aloitteisesti. Joten saattaa olla, että olen puolueeton tässäkin suhteessa ja jostain syystä haluan tulkita nyt kaiken vain Lesteriä vastaan. Tosin kun hän ja ne muut olivat lähdössä, hän katsoi minua... En tiedä, kai se oli ihan normaali katse, mutta ylitulkitsin taas omaan tapaani. Kun eihän katseesta voi oikeasti mitään tulkita, ainakaan kovin luotettavasti.

Ja tässä välissä käytin pienen ikuisuuden löytääkseni jonkun gif-kuvan, joka selittäisi asian paremmin kuin itse osaan. Gif ei ole kovin hyvä, mutta kai tyhjää parempi.

This will display an animated GIF

Joo, mutta siis tuo nyt oli ainut järkevä, jonka löysin ja siis se ei ole ihan kuvaava. Paitsi että nyt kun katson tuota ekan Thor-leffan Lokia, niin kyllähän hän ja Lester näyttävät aika samalta. Mutta anyway, Lester katsoi minuun tosin hieman pitempään ja sen sijaan, että hän olisi katsonut normaaliin tapaansa minuun päin, tällä kertaa hän katsoi suoraan minua silmiin. Mutta se oli vähän tuollainen... ei nyt outo, mutta ei sellainen tyypillinen tapa, jolla toista ihmistä katsotaan. Sellainen, että hänen päänsä oli suunnattu vähän alaspäin ja sitten sen sijaan, että hän olisi kääntänyt päätään katsoakseen minuun, hän käänsi vain silmiään. Vähän niin kuin katsoisi jotakuta puoliksi salaa tai muuten vain jotenkin ylivarovaisesti. Eikä hän hymyillyt, kaikki muut lähtijät hymyilivät ja toistivat ne perusfraasit ("oli kivaa nähdä!" "pitää ottaa uudestaan joku kerta!"), mutta Lester vain seisoi siinä hiljaa ja jotenkin aika ilmeettömänä ja vain katsoi lattiaan kun muut kävivät läpi niitä fraaseja ja sitten hän katsoi hetken minuun ja sitten taas lattiaan.

Pelkäsikö hän, että tuppautuisin hänen mukaansa? Halusiko hän, että olisin lähtenyt heidän kanssaan? Oliko hän vain kiinnostunut, että olenko lähdössä? Oliko hän helpottunut siitä, että me ei liiemmin puhuttu illan aikana? Oliko hän harmissaan siitä, että me ei puhuttu illan aikana? Oliko hän yllättynyt siitä, että me ei puhuttu illan aikana? Tai ehkä hän vain katsoo aina muita ihmisiä tuollaisessa semi-kiusallisessa odottelutilanteessa noin? Ei, hän ei katsonut ketään muuta noin kuin minua. Ja niin kuin tänään näin, muita kohtaan hän käyttäytyy ihan normaalisti.

Ihan sama. Mutta siis Ramonan, Jynin ja Arrown kanssa puhuttiin sitten nelistään siellä baarissa kaikista feministijutuista. Mikä oli ihan kiva, koska olen miettinyt sitä viime aikoina, koska välillä tuntuu siltä, että olen juuri sellainen "hankala nainen", josta monet miehet puhuvat, että "tasa-arvo menee liian pitkälle", jne. Kun en minä halua olla vaikea, en halua olla mikään radikaali edelläkävijä tai ärsyttävä, mutta kun nämä asiat ovat minulle vain tärkeitä. Tai kun on se Lester-kurssin essee, niin yksi mahdollisista aiheista on sukupuolittunut kielenkäyttö, niin osittain minusta tuntuu, että minun ei pitäisi valita sitä, koska sitten olisin juuri sellainen ärsyttävä ja hankala nainen, jollainen ei pitäisi olla. Kun se meidän opettaja siellä tunnilla vähän vähätteli tuota ja sitten vielä vähän uhriutui siitä, että kohta ei uskalla käyttää enää mitään sanoja, kun muuten joku sukupuolivähemmistö loukkaantuu. Ja kun siellä tunnilla tuli esille myös termi "gamergate" ja minä olin ilmeisesti paitsi ainut joka tiesi, mitä se tarkoittaa, niin myös kai ainut, jolle asialla oli mitään väliä.

Ja kun terapiassa ollaan puhuttu nyt tällä viikolla isästäni, kaikki vanhat asiat on taas nousseet pintaan ja erityisesti sen hänen suosikkifraasinsa: "Mun silmillehän ei ämmät hypi!" Ja kaikki oletukset koulussa ja kaikkialla, että kaikki tytöt laitetaan automaattisesti tekstiilityöhön ja pojat puukäsityöhän, vaikka paljon mieluummin olisin tehnyt puutöitä kuin ompelukoneella jotain. Ja pitäisi olla naisellinen ja käyttää mekkoja paitsi jos on töissä ja haluaa tulla otetuksi yhtään vakavasti, niin sitten ei ainakaan saa käyttää mitään naisellista. Ja pitäisi olla hiljaa, jos mitään ei kysytä ja pitäisi olla laiha ja jos ei ole laiha, niin pitäisi ainakin olla häpeissään siitä, ettei ole laiha.

Tällaisia olen miettinyt viime aikoina. Ja ehkä Lester tulee siinä mukaan kuvioon. Kun aina kun puhutaan jostain naisten epätasa-arvoon liittyvästä asiasta, nostetaan esille se, että miehillä on paljon pahempi, kun miesten pitää käydä armeija. Mutta minä ainakin olen ehdottomasti sitä mieltä, että sekä naiset että miehet pitäisi kutsua kutsuntoihin ja jos koko ikäluokkaa ei ole järkevää kouluttaa maanpuolustukseen, heistä pitäisi valita asepalvelukseen sopivimmat (sukupuolesta riippumatta) ja muut voisivat suorittaa esim. siviilipalveluksen. Mutta ei, eihän naisia voi ottaa armeijaan, tarpeeksi paha, että niitä on siellä jo nyt vapaaehtoisina!

Kun me puhuttiin tästä Lesterin kanssa silloin yli vuosi sitten. Hän oli sitä mieltä, että ei ole järkevää pitää yhteisiä kutsuntoja miehille ja naisille, ja kun väiteltiin siitä, niin hän kyllä sanoi, että naiset voi osallistua maanpuolustukseen jollain toisella tavalla ja että voihan jo nyt vapaaehtoisena suorittaa asepalveluksen, niin miksi tätä systeemiä pitäisi muuttaa. Kun sitten selitin omaa kokemusta siitä, että kun harkitsin armeijaan hakeutumista, kaikki siihen liittyvä oli jotenkin vaikeaa ja tuntui siltä, että se on tehty turhan vaikeaksi, niin silti Lester pysyi kannassaan, että nykysysteemi on ihan hyvä ja että ei se, että naiset tekevät jotain muuta kuin taistelevat rintamalla tarkoita, että se olisi yhtään vähemmän tärkeää.

Kauheasti haluaisin kunnioittaa hänen mielipidettään, mutta kun hän selitti tuota näkemystään, siitä tuli kovasti sellainen väheksyvä sävy. Sellainen melkein holhoava, ihan kuin naiset tarvitsisivat erityisesti jotain miehistä suojelua. Ja se, miten Lester välillä käyttäytyy... siitä tulee välillä sellainen fiilis, että näkeekö hän minut tasa-arvoisena. Kun jos selitin hänelle silloin samalla kerralla sitä, miten en vain saa sitä Bohemian Rhapsodyn yhtä kohtaa menemään, niin sitten hän alkoi selittää minulle, että kuule, harjoittele vain monta kertaa sitä samaa kohtaa. Tai niin kuin tänä syksynä vastaava, kun selitin miten minua stressasi joku gradudeadline, niin Lester sanoi vain, että no sun täytyy vain tehdä se. Tai sitten sekin, kun siellä edellisessä hengauksessa sanoin sen tyhmän asian siitä musiikin monimutkaistumisesta ja Harjoittelupaikkarohmu kommentoi sen kommenttini tyhmyyttä, niin Lester sitten puolustaa minua selittämällä, että on Amia kuule ihan ymmärrettävää ajatella, että musiikki on tullut monimutkaisemmaksi, syistä X ja Y, jne. Ja kun mietin sitä niin hyvältä tuntunutta keskustelua siellä baarissa hänen bändinsä keikan jälkeen, niin sekin näyttäytyi vähän eri valossa: selitin, miten oli kiva nähdä heidän soittavan, kun se on aina niin eri asia vain kuunnella musiikkia ja kuvitella mielessään se, mitä kukin soitin tekee, kuin nähdä se kaikki. Hän sitten kommentoi siihen, että niin, hän pystyy kyllä varmaan aika hyvin kuvittelemaan vain musiikkia kuuntelemalla, mitä pianolla tehdään. Ei se ihan noin ollut, mutta joka tapauksessa se hänen pointtinsa oli enemmän sellainen hänen taitojaan korostava, kun taas minun pointtini oli se, että sitä kaikkea EI pysty kuvittelemaan - tai ainakaan minä en pysty, en edes pianobiisien kohdalla, vaan kun katson, kun joku soittaa jonkun kuuntelemani biisin, siitä löytyy aina jotain uutta, jokin on aina jotenkin toisella tavoin kuin oletin.

Joten onko Lester sittenkin toksisen maskuliinisuuden mies? Onko hän sellainen mies, jolle minä olisin sellainen ärsyttävä aina kitisevä femakko, jolle mikään ei ole tarpeeksi? Vai miksi hän jatkuvasti tuntuu korostavan itseään sanoillaan ja jotenkin pitävän minua jonain avuttomana tai yksinkertaisena oliona, jota täytyy auttaa ja suojella ja jolle täytyy selittää itsestäänselviä asioita niin kuin idiootille? Ja kun siinä on taas se, että hän ei tunnu tekevän samaa muille, joten kai sen täytyy sitten liittyä jotenkin minuun.

Tai ehkä vain haluan sabotoida kaiken, koska silloin joulukuussa Lester laittoi minulle sen viestin, jossa kysyi siitä kurssin viimeisestä luennosta, vaikka hänen ei olisi varmaan tarvinnut. Ja hän kysyi siitä gradun palautuspäivästä yleisessä ryhmässä. Ja hän varasi graduopettajatapaamiseen juuri sen ainoan ajan, joka mahdollisti sen, että me nähtiin toisemme siellä. Joten ehkä olisi mahdollisuus, että jokin olisi liikkumassa johonkin suuntaan, niin jos juuri siinä tilanteessa koen pakottavaa tarvetta ottaa etäisyyttä koko jutusta, niin... Niin. Tai ehkä haluan vain jotain mitä en voi saada ja jos Lester yhtäkkiä alkaa näyttää saavutettavissa olevalta tavoitteelta, minua ei kiinnostakaan enää? Mutta pointti on, että en voi luottaa itseeni ja tunteisiini. Miksi minun pitäisikään yrittää kehittää mitään jonkun miehen kanssa, jos on hyvin mahdollista, että sitten seuraavana päivänä en tunnekaan enää mitään häntä kohtaan?

En tiedä. Mietin kyllä, että kun ensi viikolla on taas graduseminaaria, voisin hyvän tilaisuuden sattuessa sanoa Lesterille, että hei en päässytkään vaihtamaan hänen kanssaan kuulumisia silloin hengauksessa ja kysyisin, että miten joululoma on mennyt, tms. En tiedä. Ei sellaista tilannetta varmaan tule. Lester tulee usein aika myöhään ja luonnollisesti lähtee luokasta kuin ravihevonen laput silmillä. Ihan sama. Kai.

Mutta tämän viikon terapiat olivat ilmeisesti aika raskaita ja herättivät mielessäni taas jotain, koska tänään ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan heräsin painajaiseen ja olen melko varma, että huusin unissani. Muistan sen unenkin. Olin lapsuudenkodissani ja kolme miestä murtautui sisään. Yksi heistä oli joku vain, toinen oli Dave Bautista ja kolmas oli joku jonka tunnistin - todennäköisesti joku Hollywood-tähti, mutta en muista kuka. Sen kuitenkin muistan erittäin selvästi, että minä tunnistin hänet. He pitivät minua vankina siellä lapsuudenkodissani samalla kun asettuivat taloksi, mutta sanoivat, että eivät satuta minua, jos tottelen heitä ja käyttäydyn hyvin. Suostuin siihen, mutta salaa mietin koko ajan, miten pääsisin pakenemaan. Kun he kaikki lähtivät huoneesta jossain kohtaa, otin esiin työradiopuhelimen (jollaista minulla ei tietenkään oikeasti ole) ja sain jonkun langanpäähän. Selitin, että talossani oli joku ja että tarvitsin apua ja kun kuulin, että miehet olivat tulossa takaisin, sanoin radiopuhelimeen, että he tulevat, tarvitsen apua. Sitten suljin radiopuhelimen ja näyttelin viatonta.

Apua ei tullut. Kului ainakin vuorokausi ja minua harmitti, koska se tarkoitti, että minun tarvitsi keksiä jotain uutta. Samaan aikaan yritin käyttätyä "nätisti" ja miehet kohtelivat minua edelleen ihan hyvin. Välillä he tosin huusivat ja oli selvää, että jos en tekisi kaikkea juuri niin kuin he käskisivät, he todennäköisesti alkaisivat väkivaltaisiksi. Eivät he vaatineet mitään ällöttävää, vaan tein vain kaikenlaisia kotitöitä. Yhtenä iltana maalasin isolla maalipensselillä sängyn lakanaa suoraksi (koska jostain syystä se kävi unessa järkeen), kun miehet tulivat saunasta. Se kolmas mies (se, jonka tunnistin) katsoi minua oudosti. Muut miehet näkivät sen ja kiusoittelivat tätä kolmatta miestä kysymällä, että pitikö hän minusta, ja sanoivat, että minähän olin vain taas yksi kohde, miksi olisin jotenkin erilainen kuin ne kaikki muut. Minä kuuntelin sitä, mutta näyttelin, että en kuullut. Pelkäsin, että joutuisin tekemään muitakin kuin kotitöitä. Ja samalla minulla oli syyllinen olo, koska kai minäkin tunsin jonkinlaista vetoa tätä kolmatta miestä kohtaan. Eihän sen niin pidä mennä. Ei kukaan miehistä kuitenkaan käskenyt minua tekemään mitään.

Yhtenä päivänä miehet sanoivat minulle, että he ovat olleet siellä talossa jo niin pitkään, että ruoka alkoi loppua, joten meidän pitäisi mennä kauppaan. Minun täytyisi tulla myös, koska luonnollisesti se olisi osa kotitöitä ja minä tietysti maksaisin ruoat ja he tulisivat mukaan vahtimaan, että en karkaisi. Lähdimme bussilla (jostain syystä) ja bussissa minä sanoin, että olinkin unohtanut rahani kotiin ja että minulla oli vain bussikortti ja kännykkä. He suuttuivat, mutta eivät tietenkään voineet näyttää sitä kovin avoimesti niin julkisella paikalla. Kun poistuimme bussista, näpyttelin salaa viestin äidilleni, jossa pyysin häntä soittamaan. Kun hän soitti, vastasin puheluun tyynesti. Kun äiti kuuli miesten äänet taustalla, hän kysyi, keitä kanssani oli. Harkitsin hetken, että vain sanoisin suoraan, että minua pidetään vankina, soita poliisit, mutta kaikki kolme miestä katsoivat minua niin tiiviisti ja uhkaavasti, että päätin luopua ideasta. Sanoin olevani meidän opiskelijaporukan kanssa liikenteessä ja että minun pitäisi lopettaa. Toivoin, että hän tajuaisi, että jotain oli pielessä.

Emme menneet kauppaan, vaan miehet veivät minut johonkin puistoon, joka oli täynnä piknikillä olevia ihmisiä. Kesken kävelyn pysähdyin hetkeksi katsomaan jotain, jolloin yksi miehistä tarttui minuun aika kovakouraisesti ja nykäisi liikkeelle. Jotenkin vaistomaisesti yritin rimpuilla itseäni irti. Miehen ote lipesi hieman ja hänellä oli pian ote vain puseroni hihasta, jota hän yritti käyttää vetääkseen minut luokseen. Jostain syystä kiljaisin. Mies päästi irti puserostani, mutta nyt he kaikki katsoivat minua raivon partaalla. Tiesin, että olin mokannut ja että mikään ei enää pelastaisi minua, vaikka nyt alkaisinkin taas totella ja lähtisin heidän mukaansa. Ainut jäljellä oleva vaihtoehto oli yrittää päästä pakoon heti. En ollut lainkaan varma että se onnistuisi, en pitänyt siitä, miltä tilanne näytti. Muutakaan vaihtoehtoa ei ollut, joten kiljuin lisää. Kurkkuni ei ihan toiminut, mutta tein kaikkeni saadakseni edes jonkinmoisen huudon aikaiseksi. Ilmeisesti se toimi, sillä joitain piknikillä olevia ihmisiä kääntyi katsomaan. Huusin, että nämä miehet ovat siepanneet minut ja pyysin apua ja aloin perääntymään heistä poispäin. Kaikki miehet näyttivät vihaisilta. Kolmas mies oli ehkä kaikkein vihaisin, mutta hänen ilmeessään oli muutakin - hän näytti siltä kuin olisin tehnyt jonkun kauhean petoksen.

Yritin juosta pakoon, päästä puiden luo, tai aidan luo. Pääasia, että saisin jotain itseni ja kolmannen miehen väliin, koska hän olisi minua nopeampi ja vahvempi. Ja hän oli lähtenyt perääni. Muut miehet olivat paikoillaan. He eivät kai halunneet avoimesti jahdata minua, jotta kukaan ei soittaisi poliisille. Minä yritin jatkaa huutamista, mutta kurkkuni toimi edelleen huonosti. Toistin lähes kuulumattomalla, työläällä äänellä: "Apua, apua, apua, apua..." Se kuulosti oudolta, ihan kuin en olisi osannut puhua, mutta halusin saada jotain kurkustani ulos. Piknikläiset eivät vaikuttaneet hätääntyvän, vaan välttivät katsomasta minuun ja siirtyivät pois, jos kävelin heihin päin. Yritin jatkaa huutamista ja avun pyytämistä samalla kun yritin päästä pakoon ja piiloon. Pelkäsin, että kukaan ei auttaisi minua, mutta sitten järkeilin, että he eivät varmasti vain halunneet eskaloida tilannetta ja että varmasti poliisille oli soitettu ja he kurvaisivat puistoon hetkenä minä hyvänsä.

Yhdessä vaiheessa kolmas mies sai minut melkein kiinni, jolloin minä huitaisin häntä veitsellä (joka minulla yhtäkkiä oli) reiteen. En lyönyt häntä veitsellä, vaan sivalsin ja hänen reiteensä tuli vain haava. Kaikesta huolimatta en halunnut satuttaa kolmatta miestä liian pahasti. Mielessäni kaikui melkein kuin jokin kertojaääni, joka selitti, että varmasti joku jänne on nyt katkennut, joten se saattaa vaikuttaa kolmannen miehen kykyyn hypätä aidan yli. Juoksin siis heti sen valkoisen aidan luo, joka reunusti puistoa ja hyppäsin sen yli. Kolmas mies seurasi heti perässä, joten hyppäsin takaisin. Näin, miten Dave Bautista lähestyi viimein meitä. Pelkäsin, että he saisivat minut saarretuksi ennen kuin poliisit ehtisivät paikalle, joten päätin kiivetä puuhun. Kolmas mies seurasi minua, mutta minä olin nopeampi kiipeämään. Olin tosin huolissani siitä, miten korkealle voisin kiivetä, sillä latvan oksat olivat niin hentoja, että eivät kantaisi minua. Dave Bautista vaikutti yhtäkkiä olevan sokea ja suunnistavan vain äänen perusteella. Kolmas mies huusi hänelle ohjeita ja pikku hiljaa Dave Bautista tuli lähemmäs puita. Samalla kolmas mies kiipesi korkeammalle.

Yhdessä vaiheessa tosin huomasin, että hänen tarkkaavaisuutensa herpaantui, eikä hän hetkeen pitänyt silmällä sitä, missä minä kuljin. Pelkäsin, että en pääsisi pakoon, joten päätin käydä hyökkäykseen. Pudottauduin mahdollisimman huomaamattomasti samalle oksalle kolmannen miehen kanssa ja hyppäsin hänen selkäänsä. Kiedoin käsivarteni nopeasti hänen kaulansa ympärille ja aloin kuristaa häntä (nopean googlauksen perusteella tekniikkani nimi oli ilmeisesti "takakuristus"). Dave Bautista pyysi kolmannelta mieheltä lisää ohjeita, sillä hän ei löytänyt meitä. Hän oli melkein meidän allamme, joten pidin kuristusotteeni tiukkana. Kolmas mies yritti rimpuilla, mutta ilmeisesti olin saanut otteellani estettyä ilman kulkemisen, joten hän ei voinut huutaa Dave Bautistalle. Pelkäsin, että tappaisin kolmannen miehen, sillä pidin häntä kuristusotteessa todella pitkään, sillä Dave Bautista viivytteli paikoillaan yrittäen kuulla jonkinlaisen äänen, joka olisi kertonyt hänelle, mihin suuntaan pitäisi mennä. Tunsin oloni hirveäksi, koska en edelleenkään halunnut satuttaa kolmatta miestä - kai tunsin jotain outoa häntä kohtaan - ja harkitsin sitä, että antaisin hänen haukata välillä ilmaa, jotta hän ei kuolisi. En kuitenkaan tehnyt sitä, koska tiesin, että heti jos löysäisin otettani, hän huutaisi Bautistalle, hän löytäisi meidät ja he saisivat yhdessä retuutettua minut pois paikalta kidutettavaksi tai tapettavaksi ennen kuin poliisit tulisivat - jos kukaan oli ylipäätään soittanut heille.

Yhtäkkiä havahduin siihen, että olin hereillä omassa sängyssäni. Se kaikki oli tuntunut niin todelliselta ja olen aika varma, että kun unessa huusin niitä työläitä ja tukahdutettuja huutoja ja kiljaisuja ja "apua apua apua" -hokemisia, ne tapahtuivat oikeasti, koska 99% kerroista kun herään omaan huutooni, se tapahtuu juuri vastaavassa tilanteessa: yritän unessa huutaa, mutta ääni tuntuu olevan jumissa.

Mutta ei kai tuollakaan väliä ole. Unet ovat vain unia. Vaikka tuntuu, että tuo uni oli todella symbolinen. Toisaalta se heijasti selkeästi niitä traumojani: olihan siinä ihan suoraan lapsuudenkotini ja sitten se, että minua ei satuteta, jos olen "nätisti", sekä sitten se yleinen ilmapiiri, joka sai minut varomaan ja miettimään pakokeinoja. Ja sitten tietysti olivat ne muut ihmiset, jotka eivät auttaneet minua. Paitsi että he eivät auttaneet minua, radiopuhelinmies jätti pyyntöni huomiotta eivät piknikläiset edes katsoneet minuun, vaan välttelivät minuun katsomista, jotta heidän ei tarvitsisi tehdä mitään. Mutta se kolmas mies. Se oli ihan uusi juttu. En ole ikinä missään unessa tuntenut minkäänlaista vetoa ketään uhkaavaa henkilöä kohtaan, joten se oli outo ja aika kiusallinenkin juttu. Ei se unen mies ollut Lester, olen ihan varma, että kolmas mies oli Lesteriä pitempi ja minulla oli ihan sellainen kuva, että se oli joku leffatähti. Mutta ehkä hän kuvastaa kuitenkin Lesteriä? Tai yleisesti sitä, miten minä ehkä koen miehet uhkana? Että vaikka he pitäisivät minusta, se ei estäisi heitä satuttamasta minua? Mutta kylmän loogisesti päätin unessa ottaa sen riskin, että tapan sen miehen, jota kohtaan tunsin jotain, kuin että antaisin hänelle pienenkään tilaisuuden tehdä jotain, joka vahingoittaisi minua.

Koko skenaario tuntuu jotenkin sairaalta, enkä haluaisi ajatella sitä, mutta nyt kun minua alkaa väsyttää ja kellokin on jo vaikka mitä, tuntuu, että en vain voi olla ajattelematta sitä. Ja minua pelottaa, että jos nyt nukahdan, palaan tuohon samaan painajaiseen.

Pakko lopettaa tämä teksti nyt tähän, eihän tästä tule muuten mitään.