Joo, vaihteeksi yritän kirjoittaa jotain. Uskokaa tai älkää, mutta veikkaan, että tämä kirjoittamisenikin tässä lähiaikoina alkaa hieman taas palata entiselleen ja muuttua tasaisemmaksi, vaikka ei siltä ihan heti vaikuttaisikaan.

Joo, en ole kirjoittanut melkein kahteen viikkoon, aika säälittävää. Yksi niistä harvoista asioista, joka on vieläkin säälittävämpää, on se, että minulla ei ole kerrottavana mitään kauhean ihmeellistä. Aikani menee yhä pääasiassa siihen, että katson DVD:itä ja pelaan tietokoneella The Sims 2:sta. Mutta hieman minun käytökseni on muuttunut ja se on mielestäni yhä pikkuhiljaa muuttumassa takaisin vähän parempaan suuntaan.

Mutta ensin siitä megalomaanisesta viikolopustani avecina! Enhän tietenkään voi olla mainitsematta siitä! Kaikki sujui ihan hyvin. En ollut mitenkään erityisen stressaantunut, mutta en erityisen rentokaan. Se niiden uusien ihmisten tapaaminen sujui mielestäni ihan hyvin. Koko reissu kannatti aivan ehdottomasti ja minulla oli kivaa. Lisäksi siitä oli muutakin hieman yllättävääkin hyötyä.

Olen nyt nämä kaksi hiljaista viikkoa nukkunut aika huonosti. Tuo viikonloppu tuntui väsyttävän minua ihan järjettömästi ja vaikka nukuinkin siellä suunnilleen yhdeksän tuntia yössä, en kertaakaan herännyt pirteänä ja kun jouduin sunnuntaiaamuna viettämään nelisen tuntia yksin, se kului jotenkin automaattisesti siihen, että torkuin istualtaan sohvalla koko ajan. Nuo torkut varmaan olivat ainoa syy siihen, että jaksoin maanantaihin asti ilman suurempia väsymyskohtauksia.

Maanantaina äitini nappasi minut sitten kyytiinsä vietyään veljeni takaisin opistolle. Minun oli tarkoitus ajaa myös välillä, mutta melkein heti nukahdin ja nukuin koko matkan, nelisen tuntia tai siihen suuntaan.

Seuraavana päivänä osastolla nukuin melkein koko päivän. Livahdin pois ennen kuvataideterapiaakin, koska tuntui, että pääni oli ihan tyhjä, enkä tiennyt lainkaan, mitä voisin piirtää, koska ei tuntunut oikein miltään. Väsymys valtasi alaa ehkä pääasiassa siksi, että uneni ei ollut yhtenäkään yönä hyvänlaatuista.

Tajusin tuon unen hyvälaatuisuusjutun vasta tänä keskiviikkona fysioterapiassa. Se fysioterapeutti kysyi, että näenkö painajaisia ja nukunko siksi huonosti. Vastasin, että kyllä, monta kertaa viikossa - ehkä kahdesta viiteen kertaan - heräsin yöllä siihen, että huusin ääneen ihan oikeasti, enkä pelkästään unessa. Välillä noin tapahtui monta kertaa samana yönäkin. Sitten fysioterapeutti kysyi, että onko minulla joitain toistuvia aiheita painajaisissa, mutta vastasin että ei. Kaikki painajaiset tuntuivat hulluilta ja epämääräisiltä ja typeriltä.

Myöhemmin sen päivän aikana tajusin, että unissani oli kuin olikin toistuva teema. Itse asiassa niinkin toistuva, että varmaan 90% painajaisista liittyi siihen teemaan jollain lailla. Olen nähnyt nimittäin ihan uudenlaisia painajaisia. Tai ei ihan uudenlaisia, olen niitä vuoden aikana nähnyt muutaman yksittäisen kerran, mutta vasta nyt siitä on tullut toistumo.

Olen uneksinut ties kuinka kauan siitä, että olenkin yhtäkkiä takaisin koulussa. Ehkä lukiossa tai sitten yliopistossa tai muualla, mutta ihmiset ovat ainakin tuttuja lukiosta. Nyt kuitenkaan ne muut ihmiset eivät ole pääroolissa, vaan minä itse olen. Joskus kouluaikoinakin näin joskus unia, että myöhästyn koulusta tai kokeesta tai kirjoituksista tai jostain, ja se teema on siirtynyt myös näihin hieman erilaisiinkin uniin. Yleensä minun pitäisi mennä kouluun tai siirtyä toiseen luokkaan, mutta kello kulkee liian nopeasti, tai sitten reppuni painaa niin paljon, että sen kantaminen vie järjettömästi aikaa, tai sitten olen ehkä hukannut takkini, tai en muuten vain tiedä, missä seuraavan aineen luokka on tai mitä seuraavaksi on, tai sitten olen vain niin loputtoman väsynyt, että en jaksa, enkä tajua oppitunneista mitään ja se reppu kirjoineen painaa... se painaa niin paljon ja tutut ihmiset kulkevat ohi ja minä vain toivon, että he menisivät vain pois, eivätkä näkisi minua ponnistelemassa, jotta voisin harkita, että luovuttaisin siltä päivältä ja lähtisin kotiin.

Tai sitten voi olla, että olen matkalla kouluun, mutta jos vaikka ajan autolla, ajankin ojaan ja joku tuttu näkee (tuossa täsmällisessä unessa se oli herra M(P)) ja sitten olen niin nolostunut, että minusta tuntuu, että en voi enää ikinä mennä kouluun, kun kaikki nauraisivat tai katsoisivat minua sillä tavalla. Tai sitten voi olla, että olen lähdössä kotiin ja törmään Naniin, joka on myös lähdössä kotiin, mutta en voikaan lähteä nyt heti, koska olen tosiaan unohtanut, minkä luokan eteen olen jättänyt takkini. Ja sitten tuossa unessa kävi myös niin, että Nanin kanssa lähdimme sillä lukion pienellä hissillä alempaan kerrokseen, mutta hissi meni liian alas ja kun ovi aukesi, se meidän kerros näkyi vain 20 sentin raosta sieltä oviaukon yläosasta. Ja sitten näin vain jalkoja ja ahdistuin, kun mietin, että mahtuisinko luikahtamaan siitä raosta ulos. Ja reppu painaa ja hissi on jumissa ja takkini on hukassa.

Stressaan pääsykokeista ja ensisyksystä aikalailla kauheasti. Nyt kun olen tiedostanut sen ja puhunut siitä ääneen ja järkeillyt, että 99%:sti ne uneni eivät käy ollenkaan järkeen, ne painajaiset ovat vähentyneet huomattavasti ja olen nukkunut paljon paremmin. Tuona keskiviikkona olin kuitenkin niin väsynyt, että pyysin äitiäni heittämään minut ruokatunnillaan kotiin, koska en vain jaksanut mitään. Sinä päivänä menin sitten nukkumaan suunnilleen kello 16:00. Otin suunnilleen kolminkertaisen annoksen Ketipinoria ja aina herätessäni nappasin 50mg lisää, ja siten sain nukuttua sitä univelkaani pois ja heräsin kunnolla vasta seuraavana aamuna kello kuudelta.

Ei, en minä normaalina aamuna herää kuudelta, mutta tuona torstaina minun piti viedä äitini keskussairaalaan leikkaukseen kello seitsemäksi. Joskus aikaisemmin puhuin siitä, että äidillä saattaisi olla syöpä kohdussa tai munasarjoissa tai jossain, ja nyt tässä leikkauksessa sitten "vuoltiin" pois suurin osa epäilyttävästä kudoksesta ja se lähetettiin vielä tutkittavaksi, josta tulokset tulevat joskus ikuisuuden kuluttua. Leikkaus meni ihan hyvin vaikka äiti joutuukin olemaan nyt jonkin aikaa sairauslomalla.

Olen myös lopultakin saanut Kelalta päätöksen siitä, että minulle myönnetään sairauseläkettä elokuun loppuun asti. Siis rahatilanne on nyt järjestyksessä. Ja kunhan saan kuvautettua itseni jossain passikuva-automaatissa, niin saan haettua VR:ltä määräaikaisen eläkeläiskortin, jolla saan 50% alennusta kaikista junalipuista.

Nukkumisenikin on nyt aika lailla kunnossa, enkä valvo enää järjettömän myöhään. Syömisenikin on normalisoitumassa - ainakin luulen niin. Olen alkanut vähentää sitä hemmetin Lyricaa ja nyt kun olen vähentänyt illasta 150mg:stä 75mg:hen, olen alkanut huomata, että minulla ei ole oikeastaan enää tarvetta syödä niin järjettömän paljon. Tänään on ensimmäinen päivä varmaan kahteen kuukauteen, kun minusta tuntuu, että syömiseni ja nälän- ja kylläisyydentunteeni ovat olleet jotakuinkin normaaleja.

Näettekö? Monet asiat ovat jollain lailla hieman järjestyneet, joten uskon todellakin, että tämä järjetön väsyneisyyteni ja passiivisuuteni on ehkä pikkuhiljaa lopultakin väistymässä. Olen kolmen viime päivän aikana opettanut pieniäpieniäkin oikein antaumuksella. Olen nimittäin alkanut totuttaa niitä liikkumiseen olohuoneessa lattialla! Ennen ne ovat kyllä päässeet sohvalle, mutta eivät sitten muualle. Ja tuossa on oikeasti totuttamista, jotta se pysyy edes jokseenkin hallinnassani, sillä Tinelli ja Consu ovat oikeasti niin nopeita, että ne pystyvät halutessaan pyrähtämään silmänräpäyksen aikana vaikka kuinka monen metrin päähän.

Olen siis totuttanut niitä "henkisesti rajatulla" alueella. Siis tietyn kohdan yli ei mennä. Ja tällä pienehköllä alueella totutan niitä lattiaan ja huonekaluihin ja sopiviin turvapaikkoihin (esim. lattialla pysyvästi oleva pahvilaatikko), jotta ne eivät pelästyessään pyrähtäisi mihinkään sopimattomaan paikkaan. Siis esimerkkinä mainiten vaikka tv-tason sisuksen, sohvan sisuksen ja kaikki muut tuollaiset ihanteelliset pienet ja ahtaat koloset, joista niitä saisi vain äärettömän kovalla työllä pois.

Olen myös totuttanut niitä siihen ykkössääntööni, joka minulla oli jo Tolstoin ja Dostojevskin pentuaikana - molemmat voivat muuten todella hyvin, kiitos kysymästä. Tämä säännön olen lukenut joskus netistä jo ennen rottien hankkimista. Se sääntö koski juuri rottien käsittelyä: jos niiden antaa päästä toistuvasti joissain tilanteissa päästä karkuun tai irti otteesta, niin sitten ne oppivat siihen. Minä olen pyrkinyt opittamaan kaikille rotilleni, että oli tilanne mikä tahansa ja menivät ne minne tahansa, niin minua ne eivät pääse pakoon. Vaikka joku niistä juoksisi varastetun herkun kanssa sohvan läpi kirjahyllyn alle piiloon (köhköhTolstoiköh), niin minä kaivan sen sieltä.

Nämä uudet pienet ovat olleet aluksi todella arkoja kiinniottamisen suhteen tuolla lattia-alueella, mutta nyt ne alkavat pikkuhiljaa tottua, että vaikka kuuluisi jotain pelottavaa kovaa ääntä, niin niiden kuuluu antaa minun ottaa ne kiinni. Oikeastaanhan se on kaikkein tärkeintä tuollaisissa tapauksissa. Kyllä ne pikkuhiljaa tuntuvat oppivan, yllättävän nopeastikin. Ne ovat myös oppineet jo melkein täydellisesti kutsunaksutuksen. Tuo melkein tulee siitä, että jos ne ovat löytäneet jotain todella mielenkiintoista lattia-alueella, ne ovat kuin eivät kuulisikaan. Häkin sisällä käsky toimii ihan täydellisesti, mutta ulkopuolella se on siin ja näin.

Pääsykokeisiin en ole kauheasti lukenut, mutta olen päättänyt olla stressaamatta niistä ja ehdin vielä lukea, kunhan kyen pystyväni siihen henkisesti ja olevani valmis, mutta jos se fiilis ei tule, niin sitten se ei tule ja menen kokeisiin niine taitoineni joita minulla silloin on. Piste. Minulla on hyvät alkupisteet ja olen harjoitellut sanoja ja idioomeja ja minulla on itseopiskelumateriaali, joka tiivistää aika paljon ja harjoituspääsykoe ja sen jälkeen vielä kertaus, niin pakostakin opin jotain, vaikka en enää kertaakaan avaisi pääsykoekirjojani. Niin.

Tuo on mantra, jota hoen ja jonka pitäisi pitää (siis joka pitää, koska uskon siihen!!!) painajaiset poissa. Ja kunhan painajaiset pysyvät edes osittain poissa, niin muutkin asiat järjestyvät melkein kuin itsestään.

Niin joo, ja olen aloittanut juoksemisen taas. Tällä kertaa ihan uudella tavalla kylläkin. Käyn 3-4 kertaa viikossa juoksemassa sellaisen ihan lyhyen, suunnilleen viisi minuuttia kestävän matkan, jolla nyt aloitan tämän juoksemisen taas. Sitten pikkuhiljaa pidennän sitä ja kehitän itseäni ja kuntoani.

Joten tänään tuntuu siltä, että kaikki on itse asiassa jopa aika hyvin. Sain kirjoitettua ja tuntuu hyvältä ja nyt voin hyvällä omatunnolla mennä kehittämään Marc Fitzgaraldin ihmissuhde-elämää. Joo, The Sims...