Tämä on liikaa. Tämä on ihan liikaa. Tämä kaikki. Olen niin väsynyt. Olen liian väsynyt. Olen halunnut melkein joka päivä kirjoittaa tänne, koska kaikenlaista sellaista on tapahtunut, josta olisi ollut kauhea hinku kirjoittaa. Näin Nanin, kävin Helsingissä Kylä-miitissä, sain osastolla pahan ahdistus&outo-kohtauksen, olin stailattavana... Ja mitähän muuta? Vaikka mitä.

Aina kun olen tullut kotiin ja ajatellut, että vihdoinkin voi hengähtää hetken, niin olen ollut ihan liian väsynyt kirjoittaakseni. En tiedä, miten pitkään jaksan tällaista kidutusta, kun tarvitsisin jokaisen vapaan hetken lepäämiseen.

Se uusi haava, jonka viilsin edellisessä kirjoituksessa... Se on ollut paaaljon pahempi kuin se sitä edellinen, se joka vuosi paljon verta. Tämä turposi ihan järkyttävästi, vuoti vain hieman verta, mutta tahrasi tietysti lakanan yöllä. En pysty vieläkään kunnolla käyttämään sitä, koska tietyt liikkeet sattuvat niin järjettömästi.

Niin, se ahdistus&outo-kohtaus... En osaa oikein selittää sitä. Se oli sellainen epätodellinen olo, sellainen, että nukkuisi vain. Omahoitajani kuvaili sitä ”irralliseksi” oloksi. Kai se sitten se oli. Se oli keskiviikkona sen jälkeen, kun me oltiin syöty sitä thai-ruokaa. Kaikki pöydässäni olevat puhuivat vain ruotsia, enkä minä pysynyt perässä. Olin hieman omissa ajatuksissani ja minusta tuntui kauhean selkeästi, että en vain ollut lainkaan läsnä. Nukuin, näin unta, jossa istuin pöydässä, jossa uni-ihmiset keskustelivat ruotsiksi, enkä minä ymmärtänyt mitään.

Nousin ja aloin kävellä edestakaisin käytävällä. Olin hermoheikko ja hätkähtelin kaikenlaisia ääniä. Omahoitajani tuli kysymään, että ahdistiko minua ja että haluaisinko jutella. Sanoin, että joo. Menimme yhteen huoneeseen, mutta kesti hetken ennen kuin pystyin istuutumaan. Sen jälkeen tutisin tuolissani ja silmäilin äärimmäisen ahdistuneena huoneen seiniä ja kattoa. Mieli tuntui käskyttävän voimakkaasti: ”Pakoon, pakoon, pakoon!” Tuntui siltä, että kohta seinät ja katto alkaisivat varmaan tulla lähemmäs – niitä pitäisi pitää silmällä.

En oikein muista, mitä me siinä juttelimme. Yritin selittää miltä minusta tuntui. Se omahoitajani sanoi aina jotain niihin väleihin ja kyseli jotain. Esimerkiksi taas vaihteeksi sitä, että kuulenko ääniä, kuulenko joskus vaikka äänen, joka toruisi minua. Sanoin, että en. Jossain vaiheessa aloin itkeä, enkä pystynyt lopettamaan. Itkin ja itkin ja itkin. Sanoin, että en voinut kertoa Nanille, koska en halunnut, että hän huolestuisi, sillä tiesin, että jos hän vain tietäisi yhtään siitä, missä kunnossa oikeasti olen, hän huolestuisi ja ehkä syystäkin. Olen saanut osaston kuulostavan vain hauskalta hassutukselta, jossa ihmiset juttelevat keskenään ja tehdään kaikkea kivaa.

Itkin ja selitin, että en halunnut, että minusta tulisi Nanille taakka. Että minusta tulisi painolasti hänen elämäänsä. Että minusta tulisi hänelle sellainen, mitä Thes oli muinoin minulle. Minä en halua sitä kenellekään ikinä! Itkin sitten sitäkin, että mietin koko ajan, että olenko minä nyt sitten hullu, kun kerran käyn siellä osastolla ja olen surullinen ja viiltelen ja tunnen välillä oloni epätodelliseksi.

Sitten itku vähitellen loppui ja lähdin kotiin.

Miitissä tuli myös hieman tuollainen epätodellinen olo. Luulin unohtaneeni opiskelijakortin äidin käsilaukkuun (koska siellä se oli ollut, kun olimme TSH-sinfoniassa, koska en halunnut raahata pelkästään sen takia laukkua mukanani), mutta jälkeenpäin huomasin, että se olikin kukkarossani, mutta eri paikassa kuin normaalisti.

Tuntui oudolta mennä junalla miittiin, monen sadan kilometrin päähän. Päätäni särki ja poskia kuumotti. Oli epätodellinen ja väsynyt olo. Tuntui myös ensimmäistä kertaa siltä, että ajattelin miitin eri tavalla kuin aikaisemmin. Ennen olin ajatellut, että se on tapahtuma, jossa vieraat ihmiset tapaavat toisensa, mutta nyt ajattelin sen niin, että sehän on vähän kuin ystävysten yhteinen iltapäivä: pelataan vähän jotain yhdessä ja käydään syömässä. Jotenkin outoa ajatella noin, mutta jotenkin mukavaakin. Vaikka ahdistikin aika paljon, niin pystyin sanomaan silti aina jotain.

Kun tulin kotiin kymmenen tienoilla, olin ihan poikki, ihan käsittämättömän uupunut ja tunsin oloni kipeäksi. Kolmen aikaan yöllä heräsin huonoon oloon ja säntäsin oksentamaan. En jaksanut edes järkyttyä siitä. Lämmitin vain kaurapussin vatsalleni ja menin takaisin nukkumaan.

Näin outoa unta siitä, miten minulle yhtäkkiä ilmoitettiin, että oli juuri huomattu, että minä olinkin ala-asteella neljännellä luokalla reputtanut yhden matikankokeen, ja että minun pitäisi uusia se. Jos en saisi sitä läpi, minun peruskoulun päättötodistukseni mitätöitäisiin. Olin liian väsynyt käydäkseni tunneilla tai laskeakseni. Yritin selittää, että olen sairauslomalla, mutta kukaan ei kuunnellut. Kaikki vain valittivat, että minun pitäisi ”ottaa itseäni niskasta kiinni”.

Sitten sanoin, että olen yliopistossakin suorittanut yhden kurssin matikkaa. Sitten he alkoivat miettiä, että riittäisiköhän se korvaamaan sen kurssin, jonka olinkin reputtanut (ja olin kuulemma reputtanut sen lunttaamisen takia). Minun piti lähettää sähköpostilla sen kurssin tiedot lukion matikanopettajalleni, joka päättäisi lopulta asiasta. Siihen uni sitten loppui.

Heräsin puoli kahden aikoihin. Ihan uupuneena vieläkin. Olen koko päivän ollut uupunut. Rotat ovat jostain saaneet päähänsä alkaa järsiä pöytää ja sen lisäksi vielä iki-ihanaa TSH:tani, joka on tietokonepöydällä! Tuska. Ja niitä pitäisi jaksaa aktivoida ja kaikkea. Ja juuri äsken Dostojevski pissasi yhden pääsykoekirjani päälle. Voi luoja. Liikaa.

Näin Naninkin siis joskus... Olikohan se torstai? Juteltiin kaikenlaista ja yritin selittää hänelle sitä, mitä olin selittänyt sille omahoitajallenikin edeltävänä päivänä. Olisin jotenkin halunnut kertoa Nanille, miltä minusta tuntui, mutta en osannut. Nan ymmärsi hieman väärin ja sanoi, että vaikka aluksi hän oli hieman järkyttynyt kertomastani, ihan aluksialuksi, niin nyt hän ei ollut huolestunut, tai ajatellut, että olisin hullu. Tuon kai pitäisi olla huojentavaa, mutta tuntuu vain ahdistavalta, koska Nan ei tiedä mitään! Olen ajatellut, että kun saan sen kopion siitä lääkärin kirjoittamasta sairauspäivärahaperuste-paperista, näytän sitä Nanille. Siis jos se ei ole ihan kauhea.

Ja huomenna pitäisi mennä taas kahdeksaksi osastolle. Käteen sattuu, minulla on hieman lämpöä ja kurkku on kipeä. Ja väsyttää ja tuntuu siltä, että tunnit valuvat käsistäni, eikä aika ikinä riitä. Huomenna määräaikainen talletukseni erääntyy pankissa, niin pitäisi mennä sinnekin keksimään, mitä haluan osalla rahoistani tehdä. Ja sitten pian on Nanin lakkiaisetkin, niin pitäisi saada hänelle joku lahja.

Mutta ei jaksa. Olen liian väsynyt. Liian uupunut. Kaikki on liikaa. Ihan kaikki! Koko ajan tuntuu siltä, että annan enemmän kuin minulla on varaa ja jään ”velkaa”. Joskus se sitten kostautuu. Luultavasti pian. Toivottavasti kostautuukin sitten oikein kunnolla kerralla, jotta siitä ei pysty silloin mitenkään selviämään, jottei tulisi huono omatunto siitä, että miten se jää niin pienestä kiinni sitten kun tulee taas(!!!) totaalinen uupumus.

Kaikki on vain liikaa, en käsitä, miten kukaan voi odottaa minun jaksavan tätä päivästä toiseen ja viikosta toiseen. Kokeilkaa vaikka huviksenne katsoa, miten monta kirjoitusta olen täälläkin aloittanut jollain ”Liian väsy” –tyyppisellä lausahduksella! En vain jaksa enää! Minun pitäisi muka parantua, mutta tuntuu, että taas mennään ihan väärään suuntaan! Itkettää, koska olo on niin väsynyt, että ei jaksa. Itkettää, koska aina välillä tuntuu siltä, että jokainen ruumiinosa painaa tuhat kiloa ja että pelkästään sängystä ylösnouseminen veisi enemmän voimia kuin olisi varattu yhteensä koko päivälle.

Tämä ei ole yhtään reilua.