Tänään tuli taas muu perhe kotiin ja minä olen ollut törkeän ärtyisä. Heti kun äiti tuli kotiin, hän tarkisti jääkaapin ja tuli sitten valittamaan minulle, miksen minä ollut syönyt taaskaan sitä ja tätä ja tuota. Minä tietysti pimahdin heti. Minä en yleensä pimahda, paitsi silloin kun puhutaan jostain yli-inhottavasta asiasta, kuten syömisestä. Se on vain niin inhottavaa. Aina kun äiti tulee kotiin, hän kysyy minulta mitä minä olen syönyt ja miten paljon, ja valittaa sitten siitä. Ja kun hän soittaa kysyäkseen onko kaikki hyvin, hän sanoo aina "olethan muistanut syödä ja juoda tarpeeksi". Miten sitä voisi edes järjellisesti unohtaa? Syömättä voi jättää, mutta ei sitä kyllä unohtamaan kovin helposti pysty.

Ja sitten kun olin siitä äreä pitkään, niin äiti ajatteli "piristää" minua ja sanoi, että on enää vain kolme oikeaa koulupäivää jäljellä. Silloin pimahdin vielä totaalisemmin. Minä en voi ajatella kesälomaa, koska minä vihaan sitä että koulu loppuu. Minä vihaan lomia, etenkin kesälomaa, koska sitten en näe taaskaan ketään. En puhu pelkästään NN:stä, vaan kaikista muistakin. Vaikka en puhukaan oikeastaan kenellekään muulle kuin Nanille koskaan, niin minusta tuntuu turvallisemmalta, kun lähellä on ihmisiä. Luokkakin tuntuu paljon turvallisemmalta paikalta kuin koti. No, se luultavasti onkin, kun siellä ei ole ihmistä, joka käy kimppuun eikä koiraa, joka raatelee kaikkea mikä tulee vastaan.

Minä näin taas painajaisia yöllä. Aika montakin, yleensä näen vain yhden, mutta nyt näin kolme. Yksi oli sellainen, että olin Titanicilla, kun se upposi. Sitten kun se toinen laiva (mikälie olikaan) tuli pelastamaan, minä pääsin sinne. Sitten se laiva eksyi. Kaikki pelkäsivät, koska tajuttiin, että koska Titanicin matkustajista osa oli laivalla, pelastusveneissä ei riittäisi paikkoja kaikille. Laiva ajautui jonnekin rämeelle. Kaikki vesikasvit tukkivat potkurin ja laiva pysähtyi. Minä lähdin sitten etsimään jotakuta, joka saattaisi auttaa. Siellä rämeellä oli puita ja joitain puunhakkaajia. Hyppäsin veteen ja sitä oli vyötäisiin asti. Pohja upotti inhottavasti.

Myöhemmin sitten uni vaihtui sellaiseksi, että pakenin isääni. Hän oli tulossa tappamaan minut ja minun oli pakko päästä piiloon, koska hän oli nopeampi juoksemaan kuin minä. Minä piilouduin jääkaappiin, ylimpään lokeroon (O_o) ja sitten alkoi euroviisulähetys, jota isäni jäi katsomaan. Sen aikana hivuttauduin pois jääkaapista. Kun olin päässyt pois sieltä ja olin taas lattialla, sanoin äidilleni, että en voinut käsittää, miten isäni oli niin tyhmä, ettei huomannut minua. Hän sanoi sitten yhtäkkiä katse yhä televisiossa, että ei hänkään. Sitten hän kääntyi ja katsoi suoraan minuun ja silloin Qaro juoksi nurkan takaa ja kävi minun kimppuuni ja puri minua käteen. Tosi hauska yö taas.

No, palatakseni nykyaikaan, rakentava käytökseni saavutti huippunsa, kun en löytänyt yhtä lehtiötä, johon tapaan harjoitella matikanlaskuja. Kysyin äidiltäni, että oliko hän nähnyt sitä missään. Hän sanoi sitten, että oli laittanut sen laatikkoon, koska minä hukkasin sen aina. Eikä se sitten ollutkaan siellä. Siihen äitini totesi, että minä olin taas näköjään hukannut sen - eikä se mikään ihme ollut, kun minä hukkasin kaiken aina. Pimahdin taas. Pimahdin tänään oikein monen viikon edestä. Marssin sitten tänne tietokonehuoneeseen ja vedin kaikki monisteet ja vihkot tuolilta lattialle. Sitten kävin irtonuottien kimppuun, joita on aina ihan järkytön kasa tuossa pianon vieressä - ja levitin kaikki ympäri huonetta.

Huone näyttää vieläkin siltä samalta, koska minua ei ole huvittanut laittaa tavaroita enää paikalleen. Ja löysin sen lehtiön. Se oli tietokoneen päällä ainoana tavarana karvanoppien lisäksi, mutta minä en tietenkään ollut huomannut katsoa siitä. Ei varmaan tarvitse sanoa että ärsytti.

Täytyy kyllä myöntää, että tavaroiden rikkominen ja paikkojen sotkeminen on tajuttoman rentouttava keino pimahtaa. Tulee vain jotenkin niin ilkeän tyytyväinen olo, kun näkee, miten kaikki paperit leviävät ympäri lattiaa ja vihkot kolahtelevat lattialle. Ennen minä heittelin paljon painavampia tavaroita ja sen näkee kyllä hyvin selvästi huoneeni ovesta ja siinä sisäpuolella olevasta Aragorn-julisteesta, jossa on reikiä. Potterit oli suosikkiheittoesineitä. Se oli jotenkin vain niin mahtavaa, kun saattoi napata lähimmän kirjan (joka niihin aikoihin oli aina jokin Potter) ja viskata sen suoraan oveen, että TUMP vain. Sitten myöhemmin huomasin, että siitä tulee aika kauheita koloja siihen oveen, Pottereista nyt sitten puhumattakaan.

Kukaan meidän koulussamme ei taatusti uskoisi, että minä olen ovien paukuttelija ja tavaroiden heittelijä. En minä koskaan ole rikkonut mitään, mutta suunnilleen jokainen kirja on tullut heitetyksi ainakin kertaalleen (myös koulukirjat, varsinkin matikankirjat). Mökillä meillä on laitettu kahden puun väliin naru, josta roikkuu narusta punotussa pussissa supertele-pallo. Se on yksi peli, salkopallo. Idea on se, että pelaajilla on jokin salko (meillä käytössä on irtonaiset ja hiekkapaperilla siloitetut haravanvarret). Salosta pidetään kiinni keskeltä, jotta toiseen pelaajaan osuminen ei olisi niin todennäköistä. Pallo pyritään lyömään niin, että toinen ei osu siihen ennen kuin se tulee taas rajan toiselle puolelle (siis keskellä on raja) tai sitten niin, että se pallo osuu toiseen pelaajaan.

Me pelataan tuota veljeni kanssa aina kesäisin, mutta se on jotenkin tylsää, kun veljeni ei ole siinä kauhean hyvä. Sitten joskus kun olen ihan umpiraivostunut, menen itsekseni mätkimään sitä palloa. Joskus lyön sitä salolla ja joskus huidon käsin. Se on rentouttavaa, vaikka äiti on sanonut että ei saa kiljua. Hmph. Naapurit on kyllä varmaan jo tottuneet siihen, että aina kun kuuluu äänekästä hampaidenkiristelyä ja kauheaa mätkimistä, niin se olen vain minä, joka siellä puran raivoani.

Se on ihan kivaa, ongelma on vain se, että koska se pallo on siinä narussa, se pääsee niin kauas ennen kuin sen kimppuun saa käytyä uudestaan. Se minun touhuni näyttää ulkopuolisen silmin varmaan ihan mielipuoliselta. Murisen itsekseni ja juoksen tosissani narussa killuvan pallon perässä ja hakkaan sitä kuin viimeistä päivää kunnes olen ihan läkähdyksissä tai kunnes naru katkeaa tai pallo kohtaa loppunsa. Joskus olen ajatellut, että ehkä nyrkkeilysäkki olisi loistohankinta, mutta sitten ajattelin, että ei se kestäisi kuin yhden kunnollisen raivostumisen. Sitten siitä olisi jäljellä enää hiekkakasa lattialla ja joitain kangassuikaleita. Mitä ideaa on muka vihan purkamiseen tarkoitetuista tavaroista, jos niitä ei ei riko? Sellaiset tavarat, joihin ei saa mitään pienintäkään säröä tai lommoa tai mitään, saavat olon vain vielä raivostuneemmaksi. Hmph. Joo, kyllä minäkin teen pimahtaessa muutakin kuin auon päätäni. En tietenkään julkisesti, mutta joskus kuitenkin.

Pitäisi varmaan taas leikata hiuksia kun kesäloma alkaa. Vaikka nyt ei olekaan vielä kauhean lämmin, niin ne alkavat tuntua ajoittain melko tukalilta, kun aurinko paahtaa ja niskassa on iso kasa hiuksia. No, koulussa ei tätäkään ongelmaa ole, kun tungen hiukseni aina hyperomituisesti niin, että ne ulottuvat niskaan vain juuri ja juuri. Se kampaus ei kyllä pidä tuulesta. Siis yhtään. Minä kyllä tykkään pitää hiuksia niin. Silloin se hiusten paksuin osa on tiiviillä kiemuralla takaraivossa ja vain ne vaaleimmat ja kevyimmät osat ovat näkyvissä ja hiukset tuntuvat paljon kevyemmiltä. Ja kun kihartaa hiukset ja sitten vähän pörröttää, niin se näyttää paljon enemmän minulta kuin joku tikkusuora aukinaisena hapsottava pehko. Eikä suunnilleen kukaan muu pidä hiuksiaan niin, joten se on myös yksi keino erottua massasta. Ja se pitää hiukset pois silmiltä ja suusta.

Pitäisi varmaan taas integroida jotain tai muuta vastaavaa.