Uuden vuoden aatto. Olen vähän kahden vaiheilla sen suhteen, että olenko sitä mieltä, että vuosikymmen vaihtuu nyt vai vasta vuoden päästä. Matemaattisestihan se vaihtuu vasta vuoden päästä, mutta arkielämän ja itse asiassa lingvistiikan mukaan se vaihtuisi nyt. Ja onhan se nyt järkevämpää, kun vaikka teoreettisestihan vuosien laskeminen alkaa vuodesta 1, niin kun eihän se silloin ollut "vuosi 1", vaan se keksittiin vasta myöhemmin, niin on ihan sama, aloitettiinko tuo laskeminen ykkösestä vai nollasta, kun se on sattumanvarainen joka tapauksessa.

Mutta kai haluaisin, että vuosikymmenen vaihtuessa tekisin jotain kivaa. Tai että en olisi yksin. Mutta toisaalta onko sillä väliä? Kauheasti mietin, mitä muut ajattelevat, enkä niinkään sitä, mitä itse ajattelen. Tai siis, toisaalta olisin voinut mennä sinne Saksaan sinne konferenssiin, koska se olisi ainakin kuulostanut muille siltä, että minulla on hieno ja aktiivinen elämä. Mutta en tehnyt sitäkään, koska en halunnut osallistua mihinkään uskonnolliseen juttuun, koska vaikka selkeästi välitän liikaa siitä, mitä muut minusta ajattelevat, en näköjään ole kuitenkaan valmis menemään niin pitkälle, että tinkisin omista arvoistani vain antaakseni muille jotenkin ruusuisemman kuvan elämästäni.

Että kai olen jotenkin jumissa tuossa välissä, kun kumpikaan ei tunnu hyvältä ratkaisulta. Olen tehnyt nyt viimeiset päivät töitä ja nukkunut todella huonosti, koska olen ollut liian väsynyt. Toissayön yöunet jäivät ehkä noin neljään tuntiin, joten ajattelin, että olisin eilen saanut paremmin unta, mutta kun menin nukkumaan, olin niin väsynyt että silmiä pisteli, mutta väsymys aiheutti myös jotenkin todella jännittyneen ja stressaantuneen olon, enkä saanut rentouduttua ollenkaan, jotta olisin saanut nukahdettua. Lopulta laitoin sitten jonkun vanhan pelistriimin pyörimään taustalle ja lopulta havahduin siihen, että oli jo aamu. En muista olleeni yhtään unelias, vaan jossain vaiheessa vain "sammuin" pelkästä väsymyksestä. Mutta muutamaa tuntia enempää en saanut unta. Luulisi, että aamulla olisi ollut vaikea herätä, mutta ei ollut. Otin lounaan sijaan puolen tunnin nokoset (en tosin nukkunut varmaan muutamaa minuuttia enempää) ja ehkä tunti sitten nukutti todella paljon, mutta nyt se alkaa mennä taas ohi.

Mutta olen lukenut kaikenlaista, kun kerran en ole saanut nukuttua, myös persoonallisuushäiriöistä. Erityisesti siitä epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, josta se yksi lääkäri puhui minulle silloin ja sanoi, että epäilee, että minulla olisi se. Olen lukenut siitä enemmän ja kyllähän siinä on paljon piirteitä jotka sopivat minuun. Ja kun luin siitä, niin jossain kohtaa oli myös maininta, että jotkut ammattilaiset ovat sitä mieltä, että epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsiville voisi olla parempi jos heidän diagnoosikseen laitettaisiin ennemmin traumaperäinen stressihäiriö, koska ne ovat niin samanlaisia, mutta traumaperäinen stressihäiriö ei kanna diagnoosina sellaista stigmaa kuin persoonallisuushäiriö. Ja ilmeisesti vaikka epävakaa persoonallisuushäiriö on kai sinänsä melko vakava mielenterveydellinen häiriö, jota on vaikea hoitaa, niin viimeaikaiset tutkimukset ovat tulleet tulokseen, että ihmisillä, jotka kärsivät epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, on kuitenkin todella hyvä ennuste parantua.

Tai en tiedä, onko "parantua" oikea termi, mutta niissä jutuissa joita olen lukenut, on käytetty termiä "remissio". Ja on sanottu, että ennuste on parempi kuin vaikka tavallisesta masennuksesta kärsivillä, kunhan hoito on kohdallaan. Ja hoidolla tarkoitetaan psykoterapiaa ja vanhoista haitallisista ajatusmalleista luopumista, sekä tunteiden tunnistamista ja hyväksymistä. Jotenkin kun luin tuota kaikkea, niin se ei tuntunut niin pahalta. Suomenkieliset tietopläjäykset aiheesta tuntuvat antavan tästä häiriöstä todella ikävän kuvan ja monissa kohdissa puhutaan jopa siitä, että kyseessä on pysyvä persoonallisuuden muoto. Mikä toki saattaa olla teoreettisesti oikea, mutta jos sen saa ehkä jopa pysyvästi remissioon, niin onko se sitten pysyvä? Jos syövän joskus nuorena sairastanut ihminen paranee, niin onko hän kuitenkin aina syöpäpotilas?

Toisaalta tuntuu, että osittain tuo epävakaa persoonallisuushäiriö ei kuitenkaan sovi minuun. Puhuttiin tästä asiasta joskus terapiassa, ihan hiljattainkin, mutta terapeuttini vain sanoo, ettei sillä ole väliä, onko kyseessä minun tapauksessani traumaperäinen stressihäiriö vai epävakaa persoonallisuushäiriö, koska etenkin jos tuon epävakaan persoonallisuushäiriön taustalla on lapsuusajan trauma, ne ovat hyvin pitkälti samankaltaisia. Joten varmaan jos joku kysyy, niin sanon jatkossakin, että se on se traumaperäinen stressihäiriö, jota minulla hoidetaan, koska vaikka nyt kohta ollaan jo 2020-luvulla, niin persoonallisuushäiriön stigma on ja pysyy.

Luin siitäkin eilen ja se oli todella ankeaa. Toisaalta minusta tuntuu, että olen joko onnekas tai epätyypillinen tapaus, jos minulla on tuo epävakaa persoonallisuushäiriö, koska kun olen lukenut niitä oireita, monet tuntuvat sopivan minuun erinomaisesti:

  • Hylätyksi tulemisen pelko: mitättömältäkin tuntuvat asiat voivat laukaista voimakkaan pelon hylätyksi tulemisesta
     
  • Epävakaat ihmissuhteet: ihmissuhteet saattavat olla intensiivisiä ja lyhytikäisiä, tähän saattaa liittyä äkillinen rakastuminen ja sen jälkeen nopea pettyminen, sekä taipumus nähdä ihmissuhteet joko täydellisinä tai pelkkinä katastrofeina
     
  • Epäselvä tai vaihtuva käsitys itsestä: joskus itseään voi pitää ihan hyvänä, mutta jonain toisena hetkenä vihata tai jopa kokea olevansa paha ihminen, mikä kaikki johtaa siihen, että elämän pitkäaikaisemmat tavoitteet voivat olla epäselviä tai muuttua nopeaan tahtiin, mikä voi esiintyä mm. ystävien, työpaikan, parisuhteen, arvojen tai uskonnollisen vakaumuksen tiheänä vaihtumisena
     
  • Impulsiivinen, itsetuhoinen käytös: häiriöön saattaa liittyä haitallinen, elämyshakuinen käytös, esimerkiksi rahan impulsiivinen tuhlaaminen, ahmiminen, rämäpäinen liikennekäyttäytyminen, varastelu, riskialtis seksuaalinen kanssakäyminen tai alkoholin tai huumeiden liikakäyttö
     
  • Itsensä vahingoittaminen: itsemurha-altis käyttäytyminen ja tarkoituksellinen itsensä vahingoittaminen ovat yleisiä tässä häiriössä
     
  • Äärimmäiset tunnetilojen vaihtelut: voimakkaat epävakaat tunteet ja tunnetilat ovat häiriössä yleisiä, mikä saattaa ilmetä niin, että hyvä mieliala suistuu syöksyyn jonkin pienen asian johdosta - tämä ei kuitenkaan kestä kuin muutamasta minuutista muutamaan tuntiin, toisin kuin esimerkiksi kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä
     
  • Krooninen tyhjyyden tunne: häiriöstä kärsivät ihmiset mainitsevat usein tyhjyyden tunteen, joka voi äärimmillään tuntua siltä, ettei ole mitään eikä kukaan
     
  • Räjähtävä viha: häiriöstä kärsivät saattavat olla lyhytpinnaisia ja heillä saattaa olla ongelmia voimakkaan vihan kanssa, jota heidän saattaa olla vaikea hillitä - aina viha ei kohdistu kuitenkaan ulospäin, vaan voi kohdistua myös itseen
     
  • Epätodellisuuden tunteet: häiriöön saattaa liittyä paranoiaa tai epäilyä muiden ihmisten motiiveista, ja stressi voi johtaa dissosiaatioon

Itse olen vertaillut eri sivuja ja noita samoja oireita ja niiden selityksiä, mutta nämä olivat jotenkin järkevimmät - tai ehkä järkevimmillä tarkoitan, että ne tuntuivat sopivan minuun parhaiten, joten saattaa olla, että olen ollut puolueellinen näitä valitessani. Mutta näistä minuun sopii kuusi, ainakin noin jotenkuten: kaikki paitsi epävakaat ihmissuhteet, impulsiivinen käytös ja räjähtävä viha. Mutta itsehän on välillä vähän vaikea nähdä omaa käytöstään, niin en tiedä.

Mutta jos miettii ihmissuhteita, niin tuntuu, että olen päinvastoin aika vakaa ihmissuhteissa ja koen kaverustuvani uusien ihmisten kanssa aika hitaasti, mutta sitten kun kaverustun, niin jos mitään ihmeellistä ei tapahdu, niin en yleensä koe mitään tarvetta lopettaa sitä ystävyyttä. Ja olen äärettömän epä-impulsiivinen ihminen. Kun sanoin tämän silloin sille lääkärille, joka ensimmäisellä tapaamisella yritti kertoa minulle, että oikeasti olen sisimmässä äärettömän epävakaa, vaikka se ei ilmenisikään mitenkään. Vaikka tuon jälkeen olen sinänsä kai vähän oppinut edes harkitsemaan, että hän olisi voinut olla oikeassa, olen edelleen sitä mieltä, että minä en todellakaan ole millään tasolla impulsiivinen. Se pätee toisaalta myös tuohon epäselvään tai vaihtuvaan kuvaan itsestä: vaikka se pitää kyllä paikkansa, että välillä minulla on hyvä olo itsestäni ja siitä kuka olen, niin välillä se menee ihan sinne synkimpään ääripäähän, enkä koe että se on ihan normaalin rajoissa. Mutta siitä huolimatta en vaihda kavereita tai parisuhdetta tai työpaikkaa tai uskonto ihan lennosta. Siis todellakaan. Kun vaikka minulla olisikin välillä epäselvä käsitys itsestäni, en tee impulsiivisia päätöksiä sen perusteella, koska en vain ole yhtään impulsiivinen.

Sama pätee myös siihen vihaan. Tavallaan. Tämä oli jotakuinkin ainoa artikkeli, jossa puhuttiin siitä, että viha voi kohdistua myös itseen, mikä on tuossa oireessa ainoa puoli, johon voin samaistua. Toisaalta tiedän, että voin suuttua ihan totaalisesti, mutta siitä on varmaan... vähintään 10 vuotta, kun olen suuttunut viimeksi oikein kunnolla. Lapsena ja teininä tilanne oli pahempi, ja minun ja äitini välillä tehdyssä "kuukausirahasopimuksessa" lukikin kaikkien hyvien kouluarvosanalisien lisäksi myös kohta, että Amian "raivareista" puolestaan rokotetaan tietty summa / kpl. Muistan sen tunteen äärettömän hyvin ja se muisto on erittäin hyvä kannuste siihen, että pyrin välttämään hermojeni menettämistä. Ihan pienenä purin ihmisiä jatkuvasti ja vähän vanhempanakin todella suuttuessani tunsin melkein täriseväni ja koin pakottavaa tarvetta rikkoa jotain tai satuttaa jotakuta. En tiedä onko se normaalia, mutta vihasin sitä tunnetta. Kai se jossain vaiheessa sitten teininä kääntyi itseä kohtaan, koska silloin kun suutuin, halusin edelleen satuttaa jotakuta, mutta siinä vaiheessa enää itseäni.

Edelleen huomaan, että tietyissä asioissa menetän hermoni: kun soitan pianoa ja se ei mene juuri täydellisesti, tunnen, miten suutun ihan hirveästi. Siinä vaiheessa vain lopetan soittamisen ja teen jotain muuta. Välillä kokeilen uudestaan, mutta vihaisena on paha soittaa, joten yleensä se menee vain huonommin. Yleensä pyrin hillitsemään itseni, mutta pianonsoitto on selkeästi yksi sellainen asia, joka saa minut raivon partaalle. Sanoinko siitä täällä, kun siitä vanhasta pianostani katkesi se yksi kosketin? Virallinen tarina oli, että soitin oli vain niin vanha, että jonkun fortissimon kohdalla se vain katkesi, mutta se ei ollut ihan totta. Totuus oli se, että Bohemian Rhapsodyssa jotain meni pieleen ja minä hermostuin siitä niin, että hakkasin pianoa käsilläni raivona niin että yksi kosketin katkesi. Sen jälkeen oli tosi hirveä fiilis ja olen tuon jälkeen yrittänyt tehdä kaikkeni ollakseni kohtelematta pianoani huonosti.

Joten en sinänsä tiedä, pitäisikö minun laskea tuo räjähtävä viha mukaan vai ei. Mutta ainakin torjutuksi tulemisen pelko, äärimmäiset tunnetilojen vaihtelut, krooninen tyhjyyden tunne ja epätodellisuuden tunteet osuvat juuri kohdalleen. En tosin jotenkin yhdistänyt tuota dissosiaatiota siihen, että välillä epäilen muiden tarkoitusperiä. Tai siis, jos käyttää termiä "paranoia" tai sanoo epäilevänsä toisten motiiveja, siitä tulee hyvinkin sekopäinen viba ihan kättelyssä, mutta hyvänä esimerkkinä on vaikka Arrow ja se, miten jo kesällä, mutta etenkin kesän jälkeen olen pyöritellyt mielessäni sitä, että ehkä hän vihaakin minua ja oli töissä ystävällinen vain sen takia koska oli ihan pakko, jne. Eli siis pahimmillankaan en koe, että ihmiset olisivat jotenkin "out to get me", vaan että heidän ystävällisyytensä on feikkausta, koska he eivät halua olla ikäviä ketään toista ihmistä kohtaan.

Mutta joo, pitäydyn kuitenkin siinä, että se on nyt se traumaperäinen stressihäiriö, koska ihan sama. En halua mitään stigmaa. Tai siis, mitä nyt luin tuota epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, niin sen lisäksi, että sen yleisiä oireita ovat dissosiaatio (mikä tietysti helposti koetaan niin, että henkilön käsitys todellisuudesta on epäluotettava, vaikka psykoottiset oireet ovat ihan eri asia) ja riskialtis seksuaalinen käyttäytyminen (koska seksihän on äärettömän paha ongelma esim. huumeisiin verrattuna?), niin sen lisäksi jotkut ovat vain päättäneet spekuloida, että okei, nämä häiriöstä kärsivät varmaan valehtelevat normaalia enemmän (mitä on tutkittu ja mistä ei ole todisteita) ja ovat vaarallisia muille (vaikka häiriöön ei kuulu alttius muiden vahingoittamiseen).

Lisäksi yksi kohta oli erittäin mielenkiintoinen, kun mietin sitä omaa kohtaamistani sen lääkärin kanssa, joka tosiaan ensitapaamisella sanoi, että sut on diagnosoitu väärin, jos olet terapiassa, niin siitä ei varmaan ole hyötyä, jos siinä keskitytään traumaan, ai jaa et koe olevasi impulsiivinen, mutta minulla on kuule lääkärin koulutus, niin enköhän minä osaa sanoa paremmin. Koska tämä blogi ei ole yliopistotehtävä eikä tieteellinen julkaisu, niin viittaan suoraan (englanninkieliseen) Wikipediaan, koska en jaksa kaivaa sitä alkuperäistä lähdettä: "Epävakaan persoonallisuushäiriön diagnosointi kertoo usein enemmän lääkärin negatiivisesta reaktiosta potilaaseen kuin itse potilaasta, jolloin se toimii tekosyynä empatiattomuuteen lääkärin ja potilaan välillä." Ja ilmeisesti jotkut mielenterveyden ammattilaiset (edelleen Wikipedian mukaan) ovat usein kieltäytyneet tarjoamasta palveluja potilaille, joilla on epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosi. Toisaalta siinä selitetään myös, että tällaisen potilaan hoitaminen on usein todella vaikeaa ja vaatii korkeaa taito- ja koulutustasoa.

Mutta olen todella tyytyväinen terapeuttiini. Hän on upea ja äärettömän ammattitaitoinen. Ja jos minulla onkin tuo epävakaa persoonallisuushäiriö, niin ilmeisesti se sopii kuitenkin ihan hyvin yhteen sen kanssa, että terapeuttini on traumoihin erikoistunut psykiatri. Ja hän sanoo, että olen päässyt kyllä paljon eteenpäin, mutta välillä turhauttaa, kun nykyään jo sentään huomaan sen, että reagoin välillä erittäin herkästi kaikenlaisiin asioihin ja osaan nähdä sen, että se vaikuttaa mielialaani ja jaksamiseeni äärettömän negatiivisesti.

Ehkä pikkuhiljaa kuitenkin menen parempaan suuntaan. Pitää vain jatkaa yrittämistä. Ja pitää muistaa yhdistää siihen yrittämiseen myös itsestä huolehtiminen, niin kuin syöminen, nukkuminen ja oman jaksamisen rajojen kunnioittaminen.

Mutta uneliaisuus ei ole tullut vielä takaisin, niin ehkä vaihdan vaatteet takaisin päälle ja menen puolilta öin sittenkin ulos katsomaan raketteja.

Hyvää uutta vuotta kaikille!