En ole itkenyt vielä tänään. On ollut lähellä, mutta yritän tehdä kaikkeni, että en itkisi. En tiedä pitäisikö vain itkeä vai tehdä näin. Jotenkin vain kyllästyttää, kun olen itkenyt kohta kolme viikkoa joka päivä. Terapeutin kanssa nähdään nyt sitten kolme kertaa viikossa ainakin parin viikon ajan. Vaikka muuten pystyisin pitämään itseni suht kasassa, niin sitten kun menen terapiaan ja istun siihen tuoliin ja terapeuttini kysyy sen kysymyksensä: "No, mitäs on tänään mielessä?", niin sitten vain alan itkeä. Ei tarvitse olla edes mitään erityistä mielessä, alan vain itkeä.

Juttelin eilen Natalian kanssa. Hänen kanssaan on kiva jutella. Hän on todella positiivinen, välillä tuntuu että vähän liiaksikin. Mutta hän on ollut tukenani. Muuten pidin itseni kasassa puhelun ajan, mutta kun hän kertoi, että hänellä on nyt yksi kaveri kolme viikkoa kämppiksenä kun tällä on joku harjoittelujuttu samassa kaupungissa kuin Natalia asuu, niin Natalia sitten sanoi, että se on ollut tosi kivaa, kun tulee töistä ja kotona on joku, ja että vaikka hän ei ole ajatellut sitä ennen, niin se on tosi kivaa, että kai se on joku ihmisen perustarve. Joo. Siitä tuli kurja fiilis, kun kyllähän minä tiedän että se varmasti on kivaa, mutta niin kuin sanoin Natalialle, että kyllä itsekin huomaan nyt tämän eron jälkeen että kämppäni tuntuu jotenkin tyhjältä ja isommalta, ja että kämppistä ei oikein ehkä tähän kämppään voisi ottaa, mutta jos muuttaisi yhteen jonkun kanssa niin sitten... Mutta että nyt sitten pitää katsoa jos sellaista ihmistä ylipäätään tulee vastaan joskus.

Ja tänään näin jonkun Facebook-kaverin seinällä typerän kuvalinkkauksen. Jotenkin kaikki tuollaiset hömppäjutut joita jotkut ihmiset postaavat nettiin lämpimikseen joka päivä tuntuvat kauhean henkilökohtaisilta. Tuossakin kuvalinkkauksessa oli lopussa lainaus C.S. Lewisiltä: "To love at all is to be vulnerable." Ja niinhän se on, mutta nyt minusta tuntuu nyt siltä, että jos joskus seuraavan kerran alan suhteeseen yhtään kenenkään kanssa - saati sitten Jaskan kanssa - haluan varmistaa sen, että näin ei käy enää ikinä. Niin kuin sanoin joskus aikaisemmin, se on ihan kauhea tunne, kun on tunteita jotakuta kohtaan ja siinä asettaa itsensä alttiiksi, ja sitten jos siinä sattuu, niin se on ihan hirveää. Silloin tuntuu siltä, että ei halua enää ikinä asettaa itseään alttiiksi samanlaiselle mahdollisuudelle tulla satutetuksi.

Mutta kuten terapeuttini silloin sanoi, ja kuten tuo typerä kuvasarjakin osoittaa, se ei vain ole mahdollista, koska jos rakastaa ja välittää, niin siinä tulee mukana, vakiovarusteena, se alttius sille että sattuu. Mutta nyt vain tuntuu, että en halua päästää ketään ikinä enää niin lähelle kuin päästin Jaskan. Ja olen miettinyt vihaisena, että tekisi mieli sanoa Jaskalle, että toivottavasti hän itse joskus rakastuu johonkuhun ja toivottavasti se nainen tekee hänelle saman kuin hän minulle, jotta hän saisi kärsiä myös. Tai sanoa, että tulet katumaan tätä eroa, koska kukaan ei koskaan tule välittämään sinusta niin kuin minä.

Mietin vain, että mitä pitäisi tehdä, miten minun pitäisi asennoitua. Olen varmaan hokenut tuota terapiassa ja täälläkin ne kaikki viimeiset kolme viikkoa. Mietin, että kun ensimmäistä kertaa ihastuin todella todella (kohteena lukion NN), vain antauduin sille tunteelle ja pidin siitä kiinni ja ajattelin, että jossain kohtaisimme taas ja sitten meidän välille tulisi jotain. Ja niin, vielä neljä vuotta sen jälkeen kun olin viimeksi nähnyt hänet, piirsin hänen kuvansa kuvaamaan itseäni kuvataideterapiassa, kerta toisensa jälkeen. Ja sitten tuli Thomas, joka vei jalat altani, mutta kun hän sitten vain mitään sanomatta leikkasi minut elämästään, ja ylipäätään sen perusteella mitä olin hänestä oppinut, tiesin, että olisi parempi vain unohtaa hänet, koska hän ei ollut hyvä ihminen. En tarkoita, että hän olisi ollut paha ihminen, tarkoittanut pahaa, mutta jotain siltä väliltä. Ajattelematon muiden tunteita kohtaan.

Mutta nyt on Jaska ja kerran jo palattiin yhteen, joten tulevaisuus ei näytä lupaavalta, mutta en silti tiedä, mitä minun pitäisi ajatella, miten minun pitäisi suhtautua. Voisin antautua tunteelle ja vain odottaa sitä hetkeä että palaisimme yhteen, uskoa siihen, että niin kävisi. Mutta toisaalta mietin, että me yritettiin jo, ja että tämä ei vain ole minun käsissäni enää, Jaskasta kaikki on ollut kiinni. Ja miksi jäisin odottamaan jotakuta, joka tuntee minut kyllä, mutta ei halua minua? Mutta sitten jos mietin sitä, että unohtaisin hänet kokonaan, päättäisin, että vaikka hän muuttaisi mieltänsäkin, niin en vain suostuisi palaamaan hänen luokseen enää, ei ystäviksi eikä miksikään, "polttaisin sillat" takanani, tekisin aktiivisesti töitä että pyrkisin siihen, että en tunne mitään häntä kohtaan enää. Mutta kumpikaan noista ei tunnu realistiselta vaihtoehdolta. Jaska on kuitenkin hyvä ihminen, vaikka viime aikoina olen ollut hänelle aika vihainen välillä. Hän on hyvä ihminen, mutta vain hukassa ja eksyksissä, ja hänen pitää itse löytää itsensä. Ja mitä sen jälkeen? Never say never, kuuluu sanonta, mutta minä olen itse henkilökohtaisesti toiminut kyllä sitä vastaan. Pikemminkin tuntuisi vaikealta esimerkiksi tässä tilanteessa jättää avonaisia vaihtoehtoja, enemmän kuin yksi, epävarmuutta.

Mutta jatkan eteenpäin. Keskityn nyt muihin asioihin, enkä päätä mitään (niin vaikeaa kuin se onkin). Ehkä ajan myötä Jaskan muisto pikkuhiljaa haalenee, tai ehkä tapaan jonkun uuden. Tai ehkä Jaska palaa yhteyksiin joskus tulevaisuudessa ja jos palaa, niin varmaan minun pitää katsoa sitä tilannetta sitten silloin.

Tuo kuulostaa suunnitelmalta ja siihen olen tehnyt valmistelujakin: otin enemmän kursseja nyt syksyksi ja mietin että aloittaisin käymään uimassa tai kuntosalilla taas. Ongelma vain on, että vaikka järjellisesti ajattelen noin, niin tunteeni eivät kulje samaa rataa. En halua lähteä asunnostani mihinkään, vähän väliä aamuisin herään tunteja ennen kellonsoittoa yksinkertaisesti vain pahaan oloon, ja tunne-minä sanoo tällä hetkellä, että ei enää ikinä uudestaan, ei enää ikinä, en enää ikinä halua välittää kenestäkään noin, en vain suostu. Ja sitten on myös ikävä ja yksinäisyys. Sain katsottua NCIS-rikostutkijatkin loppuun, niin nyt aloitan varmaan katsomaan taas Xenaa alusta. Se sopii tähän mielentilaani.

Terapeuttini sanoikin, että internet ja tietokoneet ovat sinänsä pahasta, kun kaikki on saatavilla vuorokauden ympäri, eikä mistään synny rutiineja, jotka helpottaisivat. Tiedän, että rutiinit auttaisivat, mutta uusien rutiinien aloittaminenkin tuntuu jo vaikealta. Ainoa "rutiini" johon olen tähän mennessä pystynyt on se, että katson arkipäivisin Sinkkuelämää telkkarista, kun se tulee (yleensä yhdeksältä). Aikaisemmin katselin telkkarista vaikka mitä, mutta nyt tuntuisi liialta lisätä yksikin ohjelma tuohon Sinkkuelämää-rutiiniin. Joten en katso enää Lentoturmatutkintaa tai Prismaa tai Avaraa Luontoa tai Family Guyta. Siinä olisi liikaa rutiinia.

Toivoisin, että voisin ottaa Naniin yhteyttä, mutta minulla ei ole hänen puhelinnumeroaan, kun hän hankki virolaisen liittymän joskus muuttonsa aikaan. Varmaan hän ottaa joskus yhteyttä, mutta tuntuu vähän kurjalta, kun ei voi laittaa viestiä vaikka että miten muutto ja koulun aloittaminen on sujuneet.

Mutta joo, nyt Xenaa, kunnes Sinkkuelämää tulee taas.