Tästä piti tulla Alf-myönteinen kirjoitus, koska eilen sovittiin ja Alf selitti, miten oli sinä riitapäivänä ollut kauhean surullinen ja pyöritellyt negatiivisia ajatuksia mielessään (koulukiusaamisaikoja, vuosia sitten kuolleita sukulaisia, jne.). Ja hän oli vieläkin surullinen, joten sopimisen jälkeen minä kuuntelin ja lohdutin. Sitten Alf pyysi vielä uudelleen anteeksi. Hän sanoi, että jos voitaisiin vain olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja unohtaa koko juttu. Sanoin, että ei voitaisi, mutta että sen ei tarvitsisi antaa häiritä liikaa, ja että varmasti se kuitenkin opetti meille molemmille jotain. Kun lähdin nukkumaan, olin uskossa, että olimme eronneet hyvissä väleissä.

Niin ei ilmeisesti kuitenkaan ollut. Alf tuli osastolle ja aiheutti hämmennystä hoitajissa olemalla melko yhteistyöhaluton. Lopulta myöhään iltapäivällä hän tuli viimein olohuoneeseen, jossa minä olin yksikseni. Kyselin, millainen olo hänellä oli ja kaikkea sellaista. Sitten hän yhtäkkiä sanoi, että ehkä pitäisi puhua vielä tiistaisesta. Minä ihmettelin, että mitä hittoa, hänhän oli ollut se, joka oli halunnut, että koko juttu unohdettaisiin.

Hän sitten sanoi, että oli jutellut omahoitajansa kanssa (joka on edelleen sama kuin minun) ja että tämä oli ollut sitä mieltä, että osoittihan hän vähän välittämistä, sanoessaan ylipäänsä jotain. Sitten hän sanoi, että minun olisi pitänyt ottaa huomioon myös se, että hänellä olisi saattanut olla huono olla. Minä olin ihan valmis korottamaan ääntäni huutaakseni hänelle vähän, mutta juuri silloin Tsärstin tuli huoneeseen ja sanoi minulle, että sinne keskustaan pitäisi lähteä nyt heti (mentiin porukalla sinne, mutta Alf ei tullut, koska hänellä oli perhekeskustelu). Juttu jäi siis auki.

Ja minä olen vain väsynyt ja ärtynyt, eikä kauheasti huvita sanoa enää mitään sympatisoivaa Alfista. Hän oli viillellyt oikein kunnolla. Sekin oli minun vikani. Se näytti aika karmivalta. Jos kuvittelette, että piirtäisitte kuulakärkikynällä sellaisia lyhyitä viivoja pitkäksi jonoksi sormeen. Suunnilleen kymmenen vaakasuoraa viivaa. Sitten ajatelkaa, että tekisitte sen molempien käsien kaikille sormille. Onko jotain kuvaa mielessä? No, yrittäkää nyt vaihtaa ne kuulakärkikynän jäljet verinaarmuiksi ja miettikää, miltä se näyttäisi.

Minulle tuli fyysisesti huono olo, kun näin sen. En sanonut mitään, koska minä tiedän, että tuntuu pahalta, jos joku suhtautuu kauhean tuomitsevasti viiltelyyn. Ja sitten se tunne muuttui vihaksi, kun hän väitti, että minun olisi jotenkin pitänyt ottaa huomioon se, että vaikka hän ei ollut sanonut tai muutenkaan ilmaissut sitä mitenkään, hänellä saattoi olla paha mieli. Joten minun ei olisi pitänyt syyttää häntä siitä, että hän ei välittänyt minun tunteistani, koska sehän oli ihan väärin häntä kohtaan, koska hän oli surullinen, eikä kyennyt toimimaan niin kuin piti. Ja sen sijaan, että hän olisi sanonut sen heti silloin, hän viittasikin siihen ensimmäisen kerran vasta vuorokautta myöhemmin!

Minun siis pitäisi lukea hänen ajatuksensa pään sisältä ja ajoittaa oma elämäni niin, että en tarvitsisi tukea koskaan silloin kun hän on surullinen, tai että ymmärtäisin ainakin täydellisesti sen, että jos pyydänkin tukea niin en sitä saa. Ja että se olisi minun elämäni sääntö. Koska hän on joskus surullinen, niin minun pitäisi huomioida se kaikessa. Minun pitäisi huomioida se vaikka siitä ei olisi mitään merkkiä, vaikka hän ei sanoisi mitään, ja vaikka hän alkaisi selittää jotain leivänpaahtimista.

Olo tuntuu tuskalliselta. Olen nuokkunut oikeastaan koko päivän. Välillä olen nukkunutkin. Aamulla en ollut päästä sängystä ylös, koska olin niin väsynyt ja voimaton. Osastolla vietin melkein koko päivän sohvalla viltin alla. Kaikki kyselivät, että olenko nukkunut huonosti tai liian vähän. En ole, olen nukkunut oikein hyvin, reilut seitsemän tuntia. Ei minun pitäisi olla näin väsynyt.

Olen lähdössä ihan piakkoin Nanille. Vihdoinkin saan kertoa jollekin oikealle ihmiselle, mitä on tapahtunut ja saada jonkinmoisen "oikean" mielipiteen. Toki netti-ihmisiltäkin on saanut tukea, mutta jotenkin on eri asia selittää sitä Nanille, joka on tavannut Alfin ja joka pyrkii aina näkemään asiat mahdollisimman objektiivisesti. Hänkin muuttaa ensi viikon jälkeen Tampereelle. Sitten onkin vähän pitempi matka.

Tukka on kaameassa kunnossa, kun olen nukkunut pitkin päivää sekä tänään että eilen. Ja olo on vieläkin niin väsynyt, että tekee mieli huutaa, että en minä jaksa!

Enkä minä jaksa. Koskaan ei ole torstaina tuntunut siltä, että viikonloppu on vielä niin kaukana kuin se nyt tuntuu olevan. Ja Alfin käytös rasittaa ja koko suhdekriisi kyllästyttää. Mutta nyt pois. Ehkä ehdin ottaa vielä pienet nokoset ennen kuin lähden Nanille...