No niin, nyt on toinen kesätyöpäivä takana. Jalkoja särkee taas, mutta tekisi mieleni sanoa, että ei ihan niin paljon kuin eilen. Ihan tarpeeksi kuitenkin. Eikä työnteko ollut tänään lainkaan niin raskasta kuin eilen. Ja käytin istumistilaisuuksia myös paremmin.

Ne talonmiehen apuna olevat pojat olivat taas samassa paikassa kuin minäkin. Paitsi että heitä oli enää kaksi. Se kaikkein söpöin puuttui. Sitten se siivooja selitti toiselle siivoojalle, että se yksi poika oli ollut kuulemma suorittamassa rästijälki-istuntoja, jotta saisi peruskoulun päättötodistuksen, koska hänellä oli niitä kahdeksan tunnin (!!!) verran istumatta. Nyt näemme taas Ami-tutkan toiminnassaan: jos Amian mielestä joku on söpö, tämä on joko a) pahis tai b) pahis tai c) pahis. Ihan selkeää. Minulle ei tulisi kyllä mieleenikään lähetellä mitään rakkauskirjeitä joillekin murhaajille vankilaan, kuten jotkut tärähtäneet naiset kuulemma tekevät. No joo, mutta pointti on se, että se tyyppi ei tule sinne enää. Hmph.

No, jouduin sitten työskentelemään liikunta/juhlasalissa, jossa ne kaksi jäljellä olevaa poikaakin työskentelivät. Tai pikemminkin "työskentelivät". Suunnilleen 75% ajasta he istuivat/makasivat lavalla ja tuijottivat, kun minä kiipeän puolapuita pitkin ja yritän siivota niitä puolia: minulla oli sellainen karhunkieli, jota ei saanut millään puristettua tarpeeksi kuivaksi, joten kun puhdistin puolia, se vesi valui minun kättäni pitkin. Ja kipeät jalat tietysti tykkäsivät ja kramppasivat, jos astuin väärin puolalle. Niin ja kädetkin tykkäsivät, kun jouduin roikkumaan yhdellä kädellä kiinni ja pyyhkimään toisella. Ja jotkut neropatit olivat tunkeneet purkkaa sinne puolapuihin, niin sellaista irrotellessa meni aina jokunen tovi. Joten minä puursin hiki hatussa, kun ne pojat makasivat toimettomina lavalla. Tosi reilua.

Lisäksi alkaa pikkuhiljaa tympiä jo se, että siellä soi kaikista kaiuttimista aina Radio Nova, josta soitatetaan suunnilleen kolme kertaa tunnissa maailman tyhmin mainos "Veikon kone", joka ärsytti minua heti alusta asti. Ja biisinä, joka tulee suunnilleen kaksi kertaa tunnin aikana, on Ari Koivusen "On the Top of the World", joka alkaa myös pikkuhiljaa ottaa päähän. Onneksi Queensin "I want it all" on tullut sekä eilen että tänään kerran. Siitä tulee aina mieleen Kristian Meurman, kun hän lauloi sen Idolsissa. <3 Niin joo, ja Hanna Pakarisen euroviisubiisikin tulee törkeän usein. Tulee varmaan paljon muitakin samoja, mutta kun minä en tunnista niitä, niin paha sanoa. Tänään tuli kuitenkin "I will survive", ja oli aika lailla tuskaista, kun sitä ei voinut soittaa.

Olen miettynyt sitä. Siis sitä soittamisjuttua. Minä en erityisemmin pitänyt "I will survive" -biisistä ennen kuin soitimme sitä musiikintunnilla. Nyt se on mahtava ja joudun taistelemaan itseäni vastaan, jotta en soittaisi ilmabassoa/kitaraa/syntikkaa/rumpuja kun se tulee. Samoin rakastan myös sitä "Hunting high and low" -biisiä. Ja Sentencedin "Noose" -biisiä. Ne ovat niin hyviä, että minä pidän niistä niin paljon, että kun ne kuulee, niin se sattuu, kun en voi soittaa niitä. Ei se haittaa, että Stratovarius ja Sentenced ovat heviä. Niitä oli mahtava soittaa.

Voisi kai sanoa, että olen musiikintuntien myötä alannut suhtautua heviin hieman positiivisemmin. Tai ainakin noihin kahteen biisiin, en minä muista niin tiedä. Se on vain niin mahtavaa, kun niitä soitettiin koulussa ja sitten sen näki, mikä ääni tulee mistäkin soittimesta ja miten sormet liikkuu, kun kitaralla soitetaan jotain ja mistä se perushevin päätäsärkevä epäkirkkaus tulee - siihen on muuten olemassa ihan oma laite, joku säröjuttu - ja lisäksi rumpukompit tulevat osaksi sitä kappaletta ja siitä kaikesta tulee oikeaa musiikkia!

Ja hevi on aika monimutkaista musiikkia. Me soitettiin "Levontonta tuhkimoa" ja sitten tuota "I will survivea" ja niissä ei ollut oikeastaan mitään vaikeaa. Hyvin yksikertaisia biisejä. Mutta kun siirryttiin heviin, kaikki tuli monimutkaisemmaksi. Sähkökitarat, syntikka, rummut, akustiset kitarat... kaikki. Ja kun näki, miten ne kitaristit soittivat sen korvakuulolla ja väänsivät sitä aluksi uudestaan ja uudestaan, jotta saisivat sen menemään oikein. Mahtavaa. Ja kun minä pääsin Sentencedissä rumpuihin... Käsittämättömän mahtava kokemus. Rummut ovat kappaleiden runko, niin meille sanottiin ala-asteella. Ja minä pääsin soittamaan niitä. Eikä se ollut mitään tylsää perusbiittiä, vaan se vaihteli ja se oli erilaista ja se kuulosti siistiltä.

Nyt minä vain tajuan sen entistä paremmin, miten paljon musiikki minulle merkitsee. Eikä vain musiikki, vaan se soittaminen. Oli biisi mikä hyvänsä, peruspoppibiisistä heviin tai klassiseen pianokappaleeseen, sen soittaminen on niin mahtava kokemus, että sen jälkeen minä en voi tehdä muuta kuin rakastaa sitä biisiä yli kaiken. Nyt Sentencedin "Noose" soimaan taustalle.

Joo, mutta näin siivotessani myös sen koulun rehtorin, vanhan opettajani. Hän ei sanonut mitään, en ole edes varma tunnistiko hän minua. Luulisi, että tunnisti, koska hän opetti minua kuitenkin neljä vuotta, mutta toisaalta tyylini on jotenkin muuttunut niistä ajoista. Joo, tuli mieleeni hänestä yksi tapahtuma, joka on taas hyvä osoitus siitä, että Pan's Labyrinthin sanoma "totteleminen vain tottelemisen takia" ei ole jotain, mitä minä teen. Ei kai ole koskaan ollut.

No, se oli kuudennella luokalla ja luokkamme oli uimahallissa uimassa. Jälkeenpäin kävi ilmi, että pojat olivat kurkkineet tyttöjen pukuhuoneen ikkunasta sisään. Siinä ikkunassa ei ollut edes mitään niitä suojauspöperöitä, mitä normaalisti, koska se oli niin korkealla, mutta kaksi poikaa nosti aina yhden niin, että tämä näki ikkunasta sisään. Tosi kiva. Etenkin Jes sai vinoilua osakseen (hän oli silloin, kuten aina muutenkin, poikien ykkössuosikki), joten hän, minä ja Merry kerroimme tälle opettajallemme. Ajattelimme, että pojat saisivat jälki-istuntoa tai jonkun rangaistuksen, mutta ei! He eivät saaneet mitään, eivät edes julkista nuhtelua. Turha kai mainitakaan, että se oli meidän mielestämme törkeän väärin.

Se oli itse asiassa minun ideani. Siis se kostotoimenpide. Meillä oli seuraavalla viikolla taas liikuntaa, ja minä ehdotin Merrylle ja Jesille, että nyt me voisimme antaa takaisin samalla mitalla ja mennä kurkkimaan poikien pukuhuoneen ikkunasta. No, emme me kurkkineetkurkkineet, vaan heitimme jumppapussia siihen pöperösuojattuun ikkunaan. Pojat kirkuivat niin kuin tytöt ja me - pääasiassa minä ja Jes, Merry oli liian peloissaan - nauroimme katketaksemme.

Kuten arvata saattaa, opettaja ei oikein tykännyt tästä tempauksestamme. Hän käski koko luokan julkiseen puhutteluun ja häpäisi minut, Jesin ja Merryn julkisesti, ja sanoi, että hän oli hyvin pettynyt meihin ja jos tekisimme jotain sellaista vielä, niin saisimme siitä rangaistuksen. Minua pidettiin jo silloin yleisesti hyvin hiljaisena ja vaitonaisena kilttinä tyttönä, mutta eriarvoisuus on aina ärsyttänyt minua. Minä sitten täräytin: "Miksi ihmeessä - eiväthän pojatkaan saaneet mitään." Siitä kommentista seurasi sellainen klassinen kaikuva hiljaisuus. Opettajakaan ei sanonut aluksi mitään, vaan käveli hitaasti kohti minua. Sitten hän pysähtyi ihan minun eteeni ja sanoi, että pojat saivat samanlaisen puhuttelun kuin mekin. Minä väitin vastaan ja sanoin, että koko luokka ei ollut silloin kuulemassa sitä, tosin kuin nyt. Opettaja vain tuijotti minua ja sitten hän sanoi kaikille, että voisimme lähteä kotiin.

Joo, Amia uhmaa auktoriteettien määräyksiä osa 3432/ääretön. Olen itse asiassa aika ylpeä tuosta, että sanoin kerrankin mitä ajattelin. Ne, jotka ovat olleet minulle auktoriteettejä, ovat tainneet joutua ajoittain aika koville minun kanssani. Mutta en minä nyt niin paha ole, mitä jotkut luulevat tästä ja siitä, jos ovat sattuneet tiettyinä aikoina kohtaamaan minut netissä. Minä en ole koskaan saanut edes jälki-istuntoa. Vähän kyllä harmittaa se, etten saanut. Alan nimittäin kallistua sille ajatukselle, mitä yläasteen matikanopettajamme hoki jatkuvasti: "Jokaisen pitäisi olla ainakin kerran elämänsä aikana jälki-istunnossa." Olisi varmaan ollut ihan mielenkiintoinen kokemus, harmi että onnistuin missaamaan kaikki mahdollisuudet.

No, nyt voisi katsoa, jos menisi vielä ottamaan hieman aurinkoa, kun kerran missaan jokaisena päivänä päivän aurinkoisimmat ja kuumimmat tunnit. Hmph. Eikä se auringonotto ole kivaa sen takia, että ruskettuisi (vaikka ei siitäkään haittaa ole), vaan siksi, että se on vain niin taivaallista löhötä aurinkotuolissa, kun aurinko lämmittää. Tuntuu melkein siltä, että keräisi itseensä lämpöä kuin jokin akku, ja käyttäisi sitä sitten myöhemmin. Muuten minulla on poikkeuksetta kylmä, mutta nyt olen selvinnyt jo viikon pelkästään yhdellä peitolla yöllä. Ehkä kesän jossain vaiheessa vaihdan peiton vielä kesäpeitoksikin, saa nähdä.

Nyt aurinkoon.