Piti vastata vain tuohon saamaani kommenttiin, mutta se venyikin pitkäksi ruikutukseksi ja valituslitaniaksi, joten totesin sitten, että hei – tässähän on tarpeeksi ruikutusta kokonaiseen blogikirjoitukseen!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olisi helppoa olla välittämättä äidin sanoista, jos voisin itse ajatella: "Tämä on se, mitä minä haluan tehdä. Olen varma, että haluan armeijaan." Mutta kun minä en ole. Tietysti minullakin tulee mieleen, että miten minä pärjään siellä, kun en ole mikään huippukuntoinen nyt, enkä todennäköisesti ensi vuonnakaan, vaikka miten treenaisin ja harjoittelisin. Äidillä on sinänsä ihan hyvä pointti: mitä jos minä en pärjääkään. En kykene juoksemaan Cooperissa tuota 2600 metriä nyt enkä ikinä. Minulla ei ole hyviä käsivoimia, enkä olen lihaksikas. Naiset ovat muutenkin fyysisesti heikompia, niin miten minä voisin pärjätä itsenäni armeijassa? Ja vaikka fyysinen puoli kestäisikin, niin miten kestäisi psyykkinen puoli?

 

Pelottaa vain, että jos ilmoittaudunkin sinne ja menen sinne ja olen siellä sitten minua vuotta nuorempien hyypiöiden kanssa ja kaikki näkevät, miten olen huonoin ja miten en jaksa, enkä kykene, ja miten äitini ennustus käy toteen ja minä kestän vain pari viikkoa ennen kuin annan periksi ja lähden kotiin, vaikka olin suunnitellut olevani siellä vähintään yhdeksän kuukautta. En osaa armeijaslangia, enkä tiedä lyhenteitä - en osaa edes sotilasarvoja! En tiedä mitään mistään erikoistumisesta peruskoulutuksen jälkeen tai yhtään mistään.

 

Minulla ei ole yhtään ketään, jolta voisin edes kysyä armeijasta tuntematta oloani ihan tyhmäksi. Minulla on kyllä isoveli, mutta hän ei ole koskaan käynyt armeijaa. Minun isäni on käynyt armeijan, mutta häneltä en voi tietenkään kysyä. Ei hän koskaan ole muutenkaan puhunut siitä. Paitsi kerran hän kertoi äidilleni, miten oli armeijassa ollessaan hiihtänyt parin armeijatoverin päältä, koska he olivat kaatuneet hänen eteensä.

 

Jopa Nan osaa sotilasarvot järjestyksessä ja tunnistaa ne arvomerkit, mutta minä en edes tiedä, mitä sotilasarvoja on! Minusta olisi todella mahtavaa mennä armeijaan, jos tietäisin pärjääväni siellä ja tietäisin siitä niin paljon, että tuntisin sen riittävän. Armeija tuntuu kuitenkin vain joltain salamyhkäiseltä paikalta, josta vain pojat – ja jotkut erityiset tytöt – tietävät jotain. Että se olisi kuin matikkaa: pitäisi kauhean pitkän aikaa etsiä tietoja ja ottaa selvää asioista ja perehtyä ihan kaikkeen, että voisi olla nolaamatta itseään.

 

Minusta tuntuukin, kuin minun pitäisi opetella järjetön kasa kaikkia asioita, mutta en tiedä yhtään, mistä aloittaa tai edes mistä saisin etsittyä näitä tietoja. Tuntuu vähän samalta kuin suunnittelisi lähtevänsä vaihto-oppilaaksi maahan, josta ei tiedä mitään ja jonka kieltä ei puhu. Paitsi että tuollaisessa tilanteessa sentään voisi kysyä muilta, mutta armeijassa en kyllä ala kyselemään yhtään mitään. Minut naurettaisiin pihalle, kun kaikki ajattelisivat, että olen taas yksi niitä ihmisiä, jotka tulevat tyhjäpäinä armeijaan ja "ajattelevat sen olevan joku kiva leiri".

 

Kuinka minä voisin todistaa ihmisille olevani jotain, mitä en ole? Kuinka voisin todistaa pärjääväni yhtä hyvin jossain miesten jutussa kuin joku mieskin, kun en pärjää?

 

Armeija tuntuu vähintään yhtä vaikealta kuin monet muutkin asiat. Pitäisi muuttaa omilleenkin tässä kuukauden sisällä, mutta minä en tiedä yksin asumisesta mitään. En tiedä opiskelusta mitään. En tiedä edes mitä pitää sisällään se Kuopion biotiede-höskä, johon minut on jo varmasti valittu. Haluaisin kysyä joltakin, että miten tämä ja tämä juttu toimii, kun minä en tiedä yhtään. Äitikään ei usko, että pärjään itsekseni uudella asuinpaikalla armeijasta sitten puhumattakaan.

 

Ja kuka minä olen sanomaan, että hän on väärässä? Enhän minä tähänkään mennessä ole pärjännyt elämässä yhtään hyvin, niin miten pärjäisin sitten näiden uusien asioiden kanssa, jotka ovat normaaleillekin ihmisille hieman haastavia?

 

Haluan tehdä itse kaikkea ja olla itsenäinen ja kykenevä, mutta en usko, että olen. Haluan olla vahva, mutta minä olen heikko. Haluan ajatella, että olisin kuin TSH:n sankarillinen Éowyn, mutta en ole. Minä olen vain pelokas ja yksinäinen ihminen, joka pitää typerää blogia, ja joka toivoo itseltäänkin salaa, että joskus olisi joku, joka silittäisi hiuksia rauhoittavasti ja sanoisi, että ei tarvitse itkeä, ei tarvitse pelätä.


Eikä sellaista ihmistä koskaan tule olemaan.

 

Huomenna on Kylän miittikin. Mitä minäkin siellä muka taas teen? Kuljen hiljaa muiden perässä, pelkään koko ajan, enkä sano sanaakaan kenellekään? Miten hilpeää. Olisin voinut mennä vähän myöhäisemmällä junalla, joka olisi ollut Tampereella 11:59. Sen sijaan menenkin jo junalla, joka lähtee täältä puoli seitsemän tienoilla ja on Tampereella 8:59. Koska minun täytyy olla ajoissa. Jo viimeksikin kun tulin tuolla myöhäisemmällä junalla, olin kauhean ahdistunut, kun yritin etsiä niitä muita miittaajia. Ja minulla ei ollut silloin näitä kauheita ahdistuskohtauksia, jotka iskevät nykyisin koko ajan. Jos tulisin myöhässä, tietäisin, että saisin ahdistuskohtauksen.

 

Muutenkin pelkään ihan kauheasti, että saan sellaisen kohtauksen jossain miitin vaiheessa. Kuinka voisin olla saamatta? Minä olen saanut ahdistuskohtauksen jokaisena kertana, kun olen ollut yhtään missään kodin ulkopuolella. Ennen yo-juhlia sain niitä ahdistuskohtauksia kotonakin, kun kuuntelin, miten muu perhe riiteli ja oli myöhässä ja sekaisin.

 

Ahdistuskohtaus iskee jo nytkin. Se näkymätön käsi kuristaa kurkullani, enkä saa henkeä. Ei ole mitään niin kamalaa kuin se. Päänsärkykin on siedettävä ja normaali jännitys ja pelko, mutta kun ei saa enää henkeä, tuntuu kuin kuolisi siihen paikkaan. Tuntuu kuin joku yrittäisi tappaa minut. Olisi käynyt minun kimppuuni ja kuristaisi minua niin kovaa kuin mahdollista tappaakseen minut. Mutta ketään ei ole. Silti se käsi kuristaa ja joudun haukkomaan henkeä ja lopulta yskimään, kun en saa hengitettyä.

 

Jos päätä särkee, on helppo vain kestää. Jos sydän hakkaa vähän kovempaa kuin normaalisti, on kuitenkin suhteellisen helppo olla kuin ei pelkäisi lainkaan, vaan olisi rauhallisempi kuin kukaan muu. Mutta kun ei saa henkeä... Sitä ei pysty salaamaan.

 

Se etenee aina vaiheittain. Aluksi alan itsekin huomaamatta kokeilemaan toistuvasti kaulaani ("kiristääkö paidan kaulus?"), sitten kun olen tehnyt sitä tovin ja tajuan, mitä teen, alan ahdistua lisää, koska tajuan, että se on kohtaus. Alan keskittyä hengittämiseen, enkä pysty seuraamaan ympäristöäni enää niin hyvin. Sitten tulee se, kun en kykene enää puhumaan, enkä seuraa ympäristöä lainkaan, vaan toivon, että voisin lakata olemasta, mennä johonkin yksinäiseen paikkaan, jossa voisin odottaa rauhassa, että se kohtaus menee ohi. Sitten tulee se vaihe, kun tuntuu, että olen vankina pääni sisällä. En tajua enää mitään muuta kuin sen kauhean ahdistuksen. En pysty liikkumaan, en kuuntelemaan, en puhumaan, en katsomaan ympärilleni – ainoa mihin pystyn, on yhden kohdan tuijottaminen ja vaivalloinen hengittäminen. Pää on tyhjä. En ajattele mitään, en näe mitään, en kuule mitään.

 

Pitäisi herätä niin aikaisinkin, joten pitäisi mennä nukkumaan. Nyt itse asiassa väsyttää jo vähän, kun olo on vähän rauhoittuneempi taas puoli-ahdistuskohtauksen jälkeen, niin pitäisi käyttää sitä hyväkseen. Nyt on jo itse asiassa miittipäiväkin. This'll be the day that I die?