Päivän tapaus

Amia: *imuroi vettä juhlasalin lattialta, hymyilee aurinkoisesti ja hyräilee: "Yeah, I think I'll put my head into the noose and let it all go... and so I will. Oh yeah, I will..." *

***

Tuo päivän tapaus oli aika hauska tajuta. Ylikulutin eilen sitä Sentencedin biisiä ja sitten se soi tänään sitten päässä. Kun sitten jouduin imuroimaan vettä lattialta tuntikaupalla, olin jostakin syystä kauhean hyvällä tuulella ja koska radiota ei kuulunut hurinan läpi, hyräilin sitten sitä päässäni soivaa kappaletta. Vasta kun olin tehnyt sitä jonkin aikaa, tajusin, että sen biisin sanat eivät oikein sovi siihen kaikkeen muuhun. Yksi vain hymyilee siinä kuin jakoavain ja laulaa siitä, miten aikoo tunkea päänsä hirttosilmukkaan. Jotkut voisivat varmaan pitää tuota jonkinlaisena hevimusiikin pyhäinhäväistyksenä.

Jalat on taas törkeän kipeät, jopa kipeämmät kuin maanantaina. Viimeiset kaksi tuntia meni aika tuskaisesti, kun tuntui kuin jalat palaisivat ja kramppaisivat yhtä aikaa. Nilkka ja siitä kantapäähän ja sitten kantapäästä jalkaterän puoleenväliin... Nytkin istuma-asennossa tuntuu vielä siltä kuin neuloilla pisteltäisiin. Ja äiti, joka palasi eilen työmatkalta, ilmoitti, että tänään voisin leikata vielä nurmikkoa. Äh, mitäpä siitä kieltäytymään, kun siitäkin maksetaan. Periaatteessa olen valmis raatamaan itseni suunnilleen hengiltä, kunhan siitä maksettaisiin edes jotain.

Tänäänkin töissä laskin suurpiirteisellä päässälaskulla, että miten paljon minä tienaan minuutissa. Se oli itse asiassa 4 ja 1/3 senttiä. Hah, töissähän oppii matikkaakin. Ehkä huomenna yritän laskea, paljonko tienaan sekunnissa ja sinnittelen sitten laskemalla jatkuvasti sekuntteja, jotta tajuaisin, että se kipu on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Kirjaimellisesti.

Se yksi siivoojista huomautti tänään, että ehkä heidän pitäisi tarkkailla puhumisiaan, kun minä kuulen, miten he kiroilevat jatkuvasti. Ja he todellakin kiroilevat. Ja tämä huomauttaja polttaa vielä tupakkaakin, joten minusta on tulossa hyvää vauhtia passiivinen tupakoija, koska istun hänen seuranaan pihalla, kun hän polttaa. No joo, sanoin sitten siihen kommenttiin, että ei se minua haitannut. Sitten se siivooja sanoi, että minä en varmaan kiroile koskaan, kun vaikutan niin kauhean tasaiselta ja kiltiltä tytöltä. Jotenkin ihmiset saavat minusta IRL sellaisen kuvan melkein aina, etenkin vähän vanhemmat ihmiset. No, sanoin kuitenkin, että kyllä minäkin kiroilen joskus, kotona pääasiassa. Se on hyvin totta. Minä olen kotona hyvin äärettömän paha suustani, suunnilleen samaa luokkaa, mitä jotkut häirikköpojat oli yläasteella, jos en saavuta sitäkin korkeampaa tasoa.

Ja sitten ne siivoojat pääsivät puhumaan paikkakuntalaisten suosikkiaiheesta: Missä sinun äitisi on töissä. Meni minne tahansa, niin aina kaikki kysyvät tuota. Sitten udellaan kaikkea vastaavaa. Ei heitä kiinnosta, mitä minä opiskelen tai harrastan, mutta ensiksi kysellään kaikki sukulaiset ja kaikkien sukulaisten työpaikat. Minä sitten aina sanon "joku ympäristöjuttusysteemi", kun jtoenkin tuntuu niin oudolta, että sanoisi "hallinto-oikeustuomari", mitä minun äitini virallinen nimike nykyisin on. Siitä tulee vain mieleen se puisen nuijan kolauttelija kaikissa tv-sarjoissa ja leffoissa, vaikka ei äiti ole koskaan tehnyt mitään sellaista. Nytkin hän oli työmatkalla pohtimassa sitä, voidaanko joku kanala rakentaa johonkin tiettyyn paikkaan ja onko joku suo sellainen, että turpeen ottaminen siitä on perusteltua.

Olen miettinyt viimeaikoina... Kuka minä olen? Millainen minä olen? Sanon usein, että ihmiset eivät tiedä millainen oikeasti olen, mutta millainen minä oikeasti sitten olen? Olenko minä oikeasti puhelias vai hiljainen? Olenko minä töykeä ja itsekeskeinen, vai mukava ja ystävällinen? Kuka minä olen?

Rafiki: ”Kysymys kuuluu: ’Kuka olet?’”

Simba: ”En tiedä olenko. Ehkä tiesin joskus.”

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

- -

 

Simba: ”On niin vaikea kohdata menneisyyttään, pakenin sitä niin kauan.”

Rafiki: *lyö kepillä*

Simba: ”Au! Jehna! Miksi sinä löit?”

Rafiki: ”Ei sillä väliä! Sehän on mennyttä!”

Simba: ”Niin, mutta sattuu vielä.”

Rafiki: ”Voi kyllä, menneisyys voi sattua. Mutta ainahan sitä voi joko paeta, tai… oppia siitä. Joten mitä sinä nyt teet?”

 

Viisaita sanoja. En minä pakene menneisyyttäni. En ainakaan kaikkea. Mutta viime aikoina olen paennut. Kun työt alkoivat, olen ajatellut sitä vähemmän, koska siihen on yksinkertaisesti vähemmän aikaa ja olen lisäksi paljon väsyneempi. Sen asian ajatteleminen saa minut kuitenkin surulliseksi. En minä sitä pyri ajattelemaan, mutta se tunkee aina kaikesta takaa, vaikka en edes haluaisi. Enkä minä voi edes kirjoittaa sitä tähän ja toivoa, että se siten menee ohi. No, ei kai voisi hyvällä tahdollakaan sanoa, että haluan pitää omat asiani ominani, koska olen levitellyt tässä blogissa ties mitä yksityisasioitani. Mutta kun ajattelen, että kirjoittaisin siitä, ärsyynnyn ja ajattelen, että ei kenenkään tarvitse tietää sitä, ei se ole kenenkään asia. Ei kukaan ymmärtäisi. Eikä sille mahtaisi enää mitään.

 

"Hän on väärässä! En voi mennä takaisin. Mitä se muka todistaisi, ei se mitään muuta. Ei mennyttä voi muuttaa."