En vaihteeksi ole kirjoittanut taas ikuisuuteen. Ei ole mitään kirjoitettavaa. Ja kärsin edelleen viimeviikkoisen NN&toivo -syndrooman jälkivaikutuksista. Tänäänkin näin vaihteeksi unta, että olin koulussa. En voinut uskoa sitä todeksi, mutta siellä olin. Kaikki muutkin olivat siellä ja meillä oli ensin yhteiskuntaoppia, sitten biologiaa ja sitten matikkaa. Se tuntui minusta niin turvalliselta, olin niin onnellinen. NN lintsasi yhteiskuntaopista. Kyttäsin koko ajan, että koska hän tulisi kouluun. Joo, hän oli edelleen antanut minulle pakit, mutta minä kaipasin häntä niin paljon, halusin nähdä hänet niin paljon, että halusin vain nähdä hänet. Biologian tunnin jälkeen huomasin, että hänen autonsa oli ilmestynyt pihalle. Olin ärsyyntynyt. Minulla olisi pitkää matikkaa ja hänellä lyhyttä. Eikä häntä edes näkynyt missään. Mietin, että oliko tämä joku yhden päivän koulukokeilu, mutta sitten kysyin itseltäni, että miksi meille olisi sitten tehty koko viikon lukujärjestys. Kun olin asettunut omalle paikalleni matikanluokkaan (onnellisena ja huojentuneena), minä heräsin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Periaatteessa olen kai kehittymässä lääkenarkomaaniksi. Se kodeiini, jota minulla on, on lievä opiaatti. Totesin, että ei, ei minulla ole sitä tarpeeksi oman henkeni riistämiseen, joten ajattelin sitten, että voisihan sitä hyödyntää muuten. Jos otan sitä tarpeeksi, niin tulen niin väsyneeksi, että hyvä kun jalat ei petä alta, kun silloin kävelee. Saan korjattua näet unirytmiäni. Tosi fiksua joo, leikkiä huumaavilla lääkkeillä, mutta minä en jaksa välittää. Kunhan saa vain tajun edes melkein kokonaan pois, niin hyvä. Tajuissaan/hereillä elämä on vain liian vaikeaa.

 

Olen kuunnellut vaihteeksi uutta musiikkia. Modest Mussorgskyn Näyttelykuvia. Hienoja biisejä. Meillä kuunneltiin niitä edellisellä kerralla YMT:ssä ja ne pitää osata tunnistaa siinä loppukokeessa. Olen kuullut Näyttelykuvat aikaisemminkin, siellä pianokonsertissa, jossa olin joskus syksyllä Nanin kanssa. Se ei tosin ollut kauhean mielenkiintoista, koska se tyyppi soitti ne putkeen, enkä pysynyt lainkaan perässä siinä, että mikä kappale oli menossa. Ja se tyyppi vääntelehti ja kääntelehti eikä näyttänyt lainkaan sellaiselta, että häntä olisi huvittanut katsella. Tuon linkittämäni videon tyyppi sen sijaan soittaa paljon miellyttävämmän näköisesti ja on sitä paitsi paremmannäköinenkin. Ja hän näyttää pikkuisen Mitchiltä. Kasvot ja profiili, hiusrajaa myöten, mutta tukka on erilainen.

 

Tänään olisi tarkoitus ottaa taas aurinkoa, lukea pääsykoekirjoja ja pestä mattoja äidille. Plääh. Nan lähtee maanantaina Roomaan. Vähän niin kuin NN:kin vuosi sitten. Niin yksinäinen olo. Miksi kolmantena vuonna koulun pitää loppua niin aikaisin? Voisihan sitä olla kesäkuuhun asti kuten kaikilla muillakin. Ihan tyhmää. Minulla on kauhea ikävä niitä ihmisiä. Sitä ympäristöä. Naniakaan ei näe enää. Ja niin kuin Nan sanoi, hän näkee NN:ää enemmän kuin minua. Siihen lauseeseen sisältyy kaksi asiaa, joista minä en tykkää: Nan näkee enemmän NN:ää – minä en olen häntä nähnyt suunnilleen kuukauteen, Nan ei näe minua – minä en näe Nania.

 

Varmaan pitäisi huolestua taas siitäkin, että kuulen ääniä, joita ei voi kuulla. Välillä havahdun öisin siihen, että veljeni kääntää kylkeä sängyssään ja sänky narisee niin kovaa, että se kuuluu seinän läpi. Kestää aina hetken ennen kuin tajuan, että eihän veljeni olekaan kotona, hän on opistolla. Tai sitten tässä eräänä yönä kuulin, miten Qaro ulvahteli unissaan sillä lailla, miten se aina ulvahtelee. Sitten minä tajusin taas, että eihän voinut olla, Qarohan on kuollut. Se on aika hämmentävää.

 

Tuntuu aika pahalta taas vaihteeksi.