Nan oli meillä tänään "viettämässä syntymäpäiviäni", koska ei oikeana päivänä päässyt. Oli hauska taas jutella kaikesta pitempikestoisesti kuin se vartti aina välituntisin, mitä koulussa ehtii jutella. Ei mistään erityisestä oikein puhuttu, kun Nan oli vain (tai "vain" miten sen nyt ottaa) kaksi tuntia, mutta tuli höpistyä taas koulusta ja sitten yleisesti kaikesta. Ja lisäksi sain kirjoitettua kirjallisuusesseen valmiiksi ja annettua Nanille arvosteltavaksi, sekä siivosin myös huoneeni, jotta kehtaisin päästää Nanin sinne.

Olen ollut koko päivän kalpea ja oloni on ollut jotenkin epätavallisen surullinen ja nuutunut. Nanin kanssa oli tietysti hauskaa kuten aina, mutta nyt se suru taas iskee.

Nan oli tuonut mukanaan Raamattunsa, koska halusi näyttää minulle siitä muutaman kohdan, koska kerran olin kysellyt häneltä jotain, johon hän oli löytänyt sieltä vastauksen. Olen hyvin kiinnostunut uskonnosta, ja nyt minusta tuntuu jotenkin ahdistuneelta, kun alan horjua ateismissani. Minä en halua uskoa. En vain halua. Kuitenkin joskus kun olen ollut kesäisin yksin kotona ja joku häirikkö on yrittänyt tulla sisään keskellä yötä, olen pelännyt kauheasti. Silloin olen huomannut monta kertaa aamulla, että olin pystynyt nukahtamaan vasta sitten, kun olin etsinyt rippiristini ja puristanut sitä kädessäni. Minä olen taittanut sen ketjun niin, että se käy rannekorusta ja sitten pujotan sen yöksi ranteeseen ja puristan ristiosaa kädessäni. Silloin nukahdan helpommin, mutta muuten se on kauhean vaikeaa.

Kohdat, jotka Nan minulle näytti, olivat molemmat psalmeista, mutta kun etsin niitä kohtia, huomasin äärettömän suureksi ihmeekseni, että minä olen alleviivannut omasta Raamatustani jotain. Hymyilin Nanin Raamatulle, sillä se näytti suunnilleen yhtä kuluneelta kuin minun TSH:ni. Lisäksi se oli täynnä alleviivauksia ja merkintöjä. Ja sitten kun selasin näitä lukuja etsiessäni omaa Raamattuani, löysin sen alleviivatun kohdan. En muistanut, että olisin alleviivannut koskaan mitään, koska en voi sietää kirjoihin tehtyjä merkintöjä tai alleviivauksia. Silti minä olin alleviivannut, enkä vieläkään muista, koska olen sen tehnyt ja miksi. Se tuntui vain niin oudolta, koska olen miettinyt sitä asiaa juuri vähän aikaa sitten.

Psalmi 44:21-22<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

”Jos olisimme unohtaneet sinut, Jumalamme, ja kohottaneet kätemme vieraan jumalan puoleen, sinä, Jumala, kyllä tietäisit sen, sillä sinä tunnet sydämen salaisuudet.”

 

Tämä oli ensimmäinen Nanin näyttämistä kohdista. Se tuntui vastaavan ihan hyvin kysymykseeni, mutta ei tuntunut silti mitenkään äärettömän valaisevalta. Nan sanoi vain, että se oli hänen mielestään niin loogista. Minä sanoin, että minun mielestäni se ei ollut oikeastaan ollenkaan loogista ja sitten repesimme molemmat nauramaan. Me emme väittele kovin usein, hyväksymme molemmat toistemme mielipiteet, vaikka ne olisivatkin tällaisesta vaikeasta asiasta kuin uskonto.

 

Psalmi 53:3

"Jumala katsoo taivaasta maan ihmisiin, hän tutkii, onko kellään ymmärrystä, onko ketään, joka etsii Jumalaa."

 

Tämä iski sitten vähän enemmän. Minä kirjoitin tännekin aikaisemmin siitä, että tunnen uskonnon jotenkin hankalaksi, sillä tavallaan uskon, mutta en kuitenkaan oikeasti usko. Pikemminkin ehkä haluaisin uskoa, tai toivoisin, että voisin uskoa. Joten minä etsin sitä jotain, mistä en vielä tiedä mitä se on, sillä kaikki tuntuu vain väärältä.

 

Room. 7:18-19

"Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo."

 

Tämän kohdan minä olin alleviivannut. Se on otsikon "Laki ja synti" alla ja se tuntuu jotenkin kummalliselta. Olen näköjään ennenkin huomannut tämän saman asian, tai ehkä muuten vain pitänyt tätä kohtaa erityisen hohdokkaana, kun olen lipsunut siitä tiukkislinjastani, että kirjoihin ei tehdä mitään merkintöjä. Se oli angst -aikaan. Tai ainakin luultavasti. Ripari oli jo angst -ajalla, hyvin alussa, mutta kai angst ajan voisi sanoa alkavan siitä, kun olin niin vihoissani itselleni, että viilsin kirjaston veitsellä haavan sormeeni. Olin siellä silloin tetissä. Sitten oli ripari ja kaikki.

 

Nyt sitten aina kun käyn Nanin kanssa keskusteluja uskonnosta, minut valtaa ääretön ahdistus ja suru. En tiedä miksi, mutta niin käy. Kotona en uskalla lukea Raamattua niin, että joku näkisi, sillä äiti alkaisi kysellä heti jotain. Tai jos ei alkaisi, niin se olisi vielä pahempi. Huvittavaa on myös, että minun nimeni perustuu alunperin (ei suoraan, mutta alunperin) Raamattuun. Ei äiti siitä varmaan ole ollut tietoinen, koska hän ei ole Raamattua paljon lueskellut, eikä taatusti ajatellut kaikkia nimien alkuperiä.

 

On vähän apea olo. Surettaa lisäksi Nanin puolesta, koska kun minä hänelle pari päivää sitten mainitsin, että jos minä uskoisin ja hän ei, niin minä tulisin ainakin hulluksi, koska olisin huolissani hänestä. Silloin Nan myönsi, että hän oikeasti on surullinen siitä, että minä en usko, ja sanoi vielä (hyvin epä-Nanmaisesti), että se ei tarkoittanut, ettäkö en voisi alkaa uskoa.

 

En tiedä, onko tämä olo vain surua Nanin takia, yleistä surua, surua siitä, että en usko, vai surua siitä, että pelkäänkin uskovani. Olen vain surullinen.