Tänään on ollut pitkästä aikaa taas melkein siedettävä päivä. Ei liian hyvä, eikä liian huono. Melko neutraali. Tänään en saanut yhtään ahdistus-kohtausta koulussa, mutta oloni oli koko päivän väsynyt, uupunut ja kauhean apaattinen. Mikään ei kiinnostanut, eikä hetkauttanut oloa puoleen tai toiseen. Näin SK:n, NN tuli myöhässä tunnille ja istui eteeni, kuten ennenkin. Englannin tunnilla jaettiin jopa taas joitain moniste-nippuja, joten NN antoi ne minulle taakse päin laitettavaksi.

Soittotunnilla taas oli paljon uutta asiaa, teoreettista enimmäkseen. Minun on kauhean vaikea muistaa niitä kaikkia asioita, mitä opetetaan koulussa, musiikin teoriassa ja sitten vielä soittotunnilla. En minä tiedä, mistä se johtuu. Minua ei vain kiinnosta oppia. Minua kiinnostaa osata, mutta ei oppia. Matikassakin se tuntuu taas kostautuvan. En vain jaksa keskittyä ja se ärsyttää sanoinkuvaamattoman paljon, kun tiedän, että se kostautuu sitten taas koeviikolla.

Autokoulussa oli toiseksi viimeinen teoriakerta. Ensi viikolla on viimeinen kertani ja silloin on myös viimeinen kerta, kun näen SK:n. Olen yrittänyt nyt miettiä, mitä minä ajattelen hänestä, mutta olen myös yrittänyt mahdollisimman objektiivisesti tutkailla, ajatteleeko hän jotain minusta. Jotenkin minusta tuntuu, että ei. No, ehkä on mahdollista, että minä vilkaisen hänen suuntaansa hieman useammin kuin muiden suuntaan (en usko tekeväni sitä kuitenkaan mitenkään erityisen näkyvästi), mutta hän on aina kauhean eleetön. Hän ei ole katsonut minuun yhtään ainutta kertaa. Hänessä ei ole sitä paitsi edes mitään katsomista, koska uuden hiustyylinsä ja hypervakavan ilmeen kera hän tuo minulle mieleeni vain Mika Häkkisen. Ennen hän hymyili ja näpelöi hiuksiaan jatkuvasti, mutta nykyään hän ei koskekaan hiuksiinsa.

TKK on poissa kuvioista. Se on ollut selkeä asia jo jonkin aikaa. Viimeinen silaus tuli siinä, että meillä ei ole enää yhtään ainutta yhteistä tuntia. Ja minä olen muutenkin menettänyt melkein kaiken mielenkiintoni häneen. No, toisaalta, olenhan menettänyt mielenkiintoni melkein kaikkeen ja kaikkiin, mutta Tiedät-kai-kuka ei ole enää niitä asioita, joista minä pidän kiinni hullun lailla. En ole oikeastaan edes mustasukkainen hänelle siitä, että hän tanssii toisen kanssa. Sen sijaan olen kateellinen siitä, että hän tanssii niin paljon paremmin kuin herra Friikki.

Eli näyttää siltä, että mieleni kehittämä kolmiodraama ei ole enää mikään kolmiodraama. TKK on poissa. SK tulee katoamaan taas, eikä hän ole osoittanut pienintäkään merkkiä edes pikkuruisesta uteliaisuudesta minua kohtaan. NN on taas kuten aina ennenkin. Minulla ei siis pitäisi olla mitään vaikeuksia sen kanssa, että kenestä pidän eniten. NN on vastaus. Hän on myös kolmikosta ainoana suht selkeästi osoittanut edes jonkintasoista kiinnostusta minua kohtaan. Nyt sitten kun pitäisi olla asia selvä, minua taas pelottaa. En minä taida osata tätä. Siis sitä, että pitäisin jostakusta, joka pitää minusta. Paitsi salaa, tietenkin. Eilenkin kun olin ahdistunut ja istuin sohvalla, rukoilin mielessäni, että NN ei tulisi istumaan minun viereeni. Hän ei mitenkään auta ahdistunutta oloani, vaan pahentaa sitä entisestään.

Mitä nettipsykologin kanssa taas tuli vaihdettua viestiä, niin hän selitti minulle lisää lääkkeistä. Kertoi, että tarvittaisiin koululääkäri määräämään lääkkeet ja että se ei olisi niin vaikeaa ja mahdotonta. Hän kertoi myös yhden lääkkeen nimen, jota hän epäilee lääkärin sitä minulle määräävän, jos määrää lainkaan: Fevarin. Lisäksi hän mainitsi, että voisiko olla, että jään kiinni tekojen merkitykseen, enkä itse niihin tekoihin. Tällä hän viittasi isääni, hänen tekoihinsa ja siihen, miten minä suhtauduin niihin. Ja lisäksi hän yritti hillitä ehdottomuuttani.

Minä olen äärettömän ehdoton ihminen, olen huomannut sen itsekin. Äitinikin valittaa siitä joskus. Hän sanoo, että olen kauhean ehdoton ja radikaali, joka ilmenee siinä, että käytökseni muuttuu ääripäästä toiseen ääripäähän. Esimerkkinä hän mainitsi kerran syömisen: Joskus näännytän itseäni herkuttomilla kuukausilla, jolloin en juo edes mehua. Ja sitten vastapainona joskus syön koko ajan ja kaikkein epäterveellisintä ruokaa, mitä löytyy.

Mutta ehdottomuus. Minä voisin jauhaa ehdottomuudesta iät ja ajat, mutta en ehdottomuudesta isääni kohtaan. Minä en halua puhua siitä omalta kannaltani. Olen vain aina pyrkinyt selittämään hänen tekonsa muille mahdollisimman objektiivisesti, jotta he saisivat siitä oikean kuvan. En ikinä ole kertonut kenellekään niitä kaikkia tunteita, joita niihin aikoihin liittyi. Ehkä siksi, että minä en halua myöntää, että ihminen, jota vihaan nyt niin paljon, on voinut joskus satuttaa minua. Minun tarvitsee vain ajatella tästä ehdottomuudestani luopumista, niin ahdistus iskee.

Minä en halua antaa anteeksi isälleni, enkä usko, että siihen edes pystyisin, vaikka haluaisin. Minä olen tottunut tähän käyttäytymiseen. Olen tottunut vihaamaan pelkäämään häntä, enkä muuhun uskoisi kykeneväni, vaikka haluaisinkin. Enkä minä edes halua. Olen samalla myös tottunut siihen ajatusmalliin, että kaikki pojat ja miehet ovat alempiarvoisia ja idioottimaisempia p*skiaisia.

Uskon, että - miten hullulta se sitten kuulostaakin - tämä on myös suurin syy siihen, että tulen poikien kanssa keskimääräisesti paremmin toimeen kuin tyttöjen kanssa. Tyttöjen kanssa tunnen erottuvani liikaa joukosta ja tunnen olevani kauhean paljon alempiarvoisempi ja huonompi kuin he. Mutta koska minun ajatusmallini mukaan pojat ja miehet ovat tyttöjä ja naisia huonompia, minä olen näin huononakin vähintään yhtä hyvä kuin he. Se poistaa stressiä ja tunnen oloni rennommaksi. Kuitenkin yleensä kaikki toiminta poikien kanssa jää vain muutamaan keskusteluun tms. joten mitään ongelmaa pelkoni/vihani suhteen ei synny. Mutta en usko, että kykenisin olemaan hyvä ystävä pojan kanssa. Keskustella voin, sillä ylempiarvoisena en ottaisi loukkauksia niin pahasta enkä myöskään hermoilisi. Mutta jos pitäisi keskustella vakavasti jonkun pojan kanssa ja olla hänen ystäväystävänsä, ahdistus luultavasti iskisi.

Joo, olen tietysti miettinyt vaihtoehtoja: Minun kaltaisteni henkilöiden olisi huomattavasti helpompaa bi-seksuaalina tai lesbona. Ongelma on vain se, että mitä ilmeisimmin olen aika umpihetero. Tietysti jotkut tytöt ovat kauniita ja viehättäviä, mutta en ole koskaan ajatellut ainoastakaan tytöstä romanttisella tavalla. Ajatus siitä, että suutelisin tyttöä, saa minun oloni lähinnä huonovointiseksi. Jos olisin edes jollain asteella omaa sukupuoltani kohtaan suuntautunut, olisi Thes luultavasti saanut minussa herätettyä jotakin muutakin kun vilpitöntä ystävyyttä. Hän on minun mielestäni hyvin kaunis ja sen lisäksi hän piti halailusta ja siitä, että toista otettiin jatkuvasti kädestä kiinni ja yritettiin mahdollisesti lämmittää toisen käsiä ja sitten vielä hän piti siitä, että hän sai koskea toisen hiuksiin tai että joku koski hänen hiuksiinsa. Kuulostaa näin selitettynä täydelliseltä lesboilulta, mutta minulle se ei ollut koskaan pienimmälläkään tavalla mitään muuta kuin pelkkää ystävyyttä.

Eli minun kannaltani aika huono juttu: Vihaan ja pelkään poikia, ajattelen, että he ovat ala-arvoisia haittaeläimiä, mutta silti ajoittain rakastun heihin korviani myöten ja tunnen vetoa heihin. Korjaus: Ei huono, vaan hyperäärettömän huono juttu.

En minä tiedä, miksi ajattelen vastakkaisesta sukupuolesta näin. Ehkä se on jotain täysin mihinkään liittymätöntä, mutta olen myös ajatellut, että yrittäisin jotenkin taas kostaa sitä, mitä isäni teki minulle. Minä en halua sanoa sitä, mitä seuraavaksi olen sanomassani. Minä en halua sallia itseni ajatella niin. Minun isäni mursi minun sydämeni. Pienempänä minä ihailin häntä ja halusin tehdä kaikkea poikamaista, sillä sitä isäni suostui vain tekemään. Menin hänen kanssaan kalaan, pelasin koripalloa, jalkapalloa, sählyä, jääkiekkoa... Mitä milloinkin. Mutta mitä ikinä teinkin, miten hyvä yritinkään olla, olin silti pelkkä ämmä. Niin hän aina nimitteli minua. Kun hän puhui minusta yleisestikin nimittelemättä, hän kutsui minua pikku-akaksi. Ja kun hän nimitteli, olin p*aska itserakas läski ja leveäperseinen ämmä, joka ei aiheuttanut muuta kuin harmia. Sitten hän usein puhui, miten "me pojat" mennään tekemään jotain, puhuessaan veljestäni tai koirastani. Kaikki ongelmat johtuivat vain ja ainoastaan siitä, että olin "murkku ämmä".

Minä vihaan sitä! Minä vihaan häntä ja kaikkea, mitä hän teki minulle! Miten hän löi ja nimitteli ja syrji. Minä en ikinä anna hänelle anteeksi, en ikinä. Kun vain ajattelenkin tätä, tekee mieleni särkeä tavaroita tai sitten vaihtoehtoisesti hyökätä hänen kimppuunsa ja raadella hänet kuoliaaksi. Ja hän on muka koko perheen jumala, vaikka kaikki rahat tulevat äidiltäni. Äiti matelee hänen edessään, mutta silti isäni on omahyväinen p*aska. Minä en halua olla poika. Joskus halusin, mutta nykyään en. Olen ylpeä siitä, että olen tyttö. Ja vihaan miessukupuolen edustajia, koska olen heille tyttö.

Loppuun lainaus kesällä uusintana tulleesta Sinkkuelämää -sarjasta: "Men are bullshit."