Ugh. Tämä nyt on taas näitä päiviä. Sinänsä mitään pahaa ei ole mennyt vikaan, mutta kai tämä viikko (ja edellinen viikko...) ovat olleet niin raskaita, että pienetkin asiat ärsyttävät. Terapia ei mennyt hyvin, kun tuntuu, että kun yritän kysyä jotain neuvoja tunteideni säätelyyn, terapeuttini puhuu vain, että kun olet varmaan väsynyt ja sinun pitäisi vähän höllätä tahtia. Mutta minun mielestäni kyse ei ole tässä tapauksessa siitä, vaan jostain minun kykenemättömyydestäni suhtautua johonkin tunteeseen.

Eilen, kun tein koodausharjoituksia, tuli vastaan ongelma, jonka ratkomisessa en päässyt edes alkuun, sillä en vain ymmärtänyt tehtävänantoa kunnolla, enkä myöskään osannut entuudestaan niitä menetelmiä, joita siinä piti käyttää tai edes ymmärtänyt niitä luentomateriaaleja, joissa asia selitettiin. Niin sitten noin puolentoistatunnin vääntämisen jälkeen vain aloin itkeä, koska tuntui, että en vain tajua sitä yhtään ja suututti ja turhautti. Yritin rauhoitella itseäni ja järkeillä, että voin aina kysyä opettajalta neuvoja ja että vaikka en saisikaan niitä tehtäviä ratkaistua, minun tarvitseekin saada vain se 40% niistä koko kurssin tehtävistä tehtyä (minkä olen melkein jo tehnyt, vaikka kurssista on melkein puolet vielä jäljellä). Siitä ei kuitenkaan ollut apua, se oli kuin yhtä tyhjän kanssa. Yritin kasata itseni, epäonnistuin, itkin lisää, yritin taas kasata itseni, epäonnistuin uudestaan ja sitten itkin taas lisää. Samalla kirjoitin sille opettajalle viestiä, jossa kysyin neuvoja siihen. Kun lähetin sen viestin, rauhoituin ja varmaan noin 2 minuuttia sen viestin lähettämisen jälkeen (jossa sanoin, etten ymmärrä yhtään, mitä minun pitäisi tehdä) ratkaisin sen ongelman.

Olen huomannut tuon aikaisemminkin: kun kiihdyn, on kuin aivoni lakkaisivat toimimasta kunnolla. Noissa koodausjutuissa on käynyt useamman kerran jo se, että olen laittanut neuvonpyyntöviestin, johon opettaja ei ole ehtinyt edes vastata kun olen sen jälkeen jo ratkaissut ongelman. Mutta eilen tiedostin sen jotenkin poikkeuksellisen selkeästi, miten heti sen viestin lähettämisen jälkeen rauhoituin ja samalla aivot alkoivat toimia taas ja vaikka ajattelin vain, että suljen nyt vain tuon koodausohjelman, niin sitten tuli se minun luontainen uteliaisuuteni, joka mietti, että hmm, ehkä kokeilen vielä ottaa siitä koodista tuon ja tuon kohdan kokonaan pois ja katson mitä tapahtuu.

Mutta terapeuttini on vain sitä mieltä, että olen ylirasittunut. Eikä hän tykännyt siitäkään, että peruutin maanantain terapia-ajan, koska minulla on silloin seuraavat kaksi graduhaastattelua toisella puolella Suomea, niin en mitenkään ehdi terapiaan. Pahoittelin kyllä ja sanoin, että yritän kyllä jatkossa parhaani mukaan saada järjestettyä ne haastattelut muille päiville, mutta kun minulla on joka päivä jotain, mistä minun pitää olla poissa, niin kyse ei ole siitä, että en suunnittelisi asioita huolella, vaan yksinkertaisesti siitä, että minulla on joka arkipäivä jotain, josta minun olisi oltava poissa, joten minun on valittava niistä muille ihmisille sopivista päivistä vähiten huono. Mutta ainakaan maanantaiksi ei tarvitse tehdä läksyjä, kun olen siltä yhdeltä kurssilta siis pois.

Olin odottanut tätä päivää koko viikon, kun olin varannut sen parturiajan ja ostanut leffalipun ja jo mielessäni kuvitellut, miten kivalta varmaan tuntuukaan mennä leffaan uudella tukalla. No, lähdin sinne parturiin, olin etuajassa (tapani mukaan), joten kiersin sitä korttelia varmaan vartin, minkä jälkeen menin sisään. Siellä oli joku vieras nainen, joka katsoi minuun kysyvästi, jolloin sanoin, että minulla on varattuna aika hiusten leikkuuseen. Tämä nainen sitten vain kysyi: "Ai! Tuleeko Kaisa siis tänään töihin?" Minä olin vain hiljaa, kunnes sain sanottua jotain tyyliin: "Öööö, en minä tiedä, ainakin mulla pitäisi olla aika?" Kuulemma se parturi oli sairaana ja tämä nainen selitti, että nettiajanvaraus on laitettu kiinni, niin ei sieltä ole voinut varata aikaa. Minä sitten yritin sanoa, että ainakin minä onnistuin varaamaan ajan ja sain siitä sähköpostiin vahvistuksen ja eilen vielä muistutuksenkin.

Koko homma vain ahdisti, kun se nainen puhui minulle tästä "Kaisasta" ihan niin kuin minun olisi kuulunut tuntea hänet ja tietää hänen asioistaan (olen tavannut hänet vain kerran - edellisessä hiustenleikkuussa). Sitten lopuksi hän vielä kysyi, että onhan sulla Kaisan numero ja soitathan sille, niin saat varmasti selvyyden. Lähdin vain kotiin, enkä todellakaan soittanut yhtään kenellekään - sen takiahan minä varaan ajan netistä, ettei minun tarvitsisi puhua kenenkään kanssa puhelimessa. Joten jos olen mennyt jo paikan päälle ja puhunut jonkun naisen kanssa, joka ei missään vaiheessa pahoitellut tai sympatisoinut, vaan tuntui lähinnä pitävän minua typeränä, kun en tiennyt, että eihän se minun varattu aikani nyt vain pidä paikkaansa, niin en todellakaan aio enää käydä läpi samaa asiaa uudestaan, vaan halusin vain mennä kotiin ja olla enää ikinä menemättä sinne paikkaan uudestaan.

Se Kaisa sitten soitti minulle ja puhui hyvin tuttavalliseen sävyyn ja pahoitteli ja selitti, minkä jälkeen sanoi, että toivottavasti tulen sinne hiustenleikkuuseen sitten kun hän on palannut töihin ja että hän järjestää minulle jonkun hyvityksen, koska on todella nolona, että ei ollut huomannut perua sitä aikaani. Hoin vain, että ei haittaa, ei haittaa (vaikka haittasihan se). En tiedä menenkö sinne enää, kun aikaisempikaan kokemus ei ollut niin hyvä. Hän leikkasi hiukseni kyllä tosi kivasti ja varmaan ensimmäistä kertaa ikinä parturi on tehnyt hiuksilleni juuri sen mitä halusinkin, mutta kun hän kyseli kaikkia asioita ("Onko sulla poikaystävää? Ai miksi ei? No tänään varmaan menet uudella tukalla jonkun kanssa treffeille? Ai etkö mene, mikset? Mutta varmaan sulla on joku mies, jolle voisit laittaa viestin ja ehdottaa treffejä, niin eikö se olisi hyvä idea? Tai ainakin menet baariin ja lumoat jonkun miehen tarjoamaan sulle juoman? Ai pidät taukoa miehistä, ahaa, onko mennyt liian kovaa?") ja minulle tuli fiilis, että olin kauhea pettymys hänelle. Ja nytkin, kyllä minä ymmärrän, että oli käynyt joku virhe ja hän oli sairaana, niin ymmärrän kyllä, että tällaista käy joskus, enkä tarvitse mitään hyvitystä - pelkkä pahoittelu riitti. Kivointa olisi ollut, jos olisin saanut sen paikanpäällä niin minun ei olisi tarvinnut tuntea itseäni täysin idiootiksi siellä, kun en osannut vastata sille naiselle, että "tuleeko Kaisa tänään töihin".

Kun olisi niin kiva mennä johonkin parturiin (ilman että tarvitsee puhua kenenkään kanssa puhelimessa) ja saada tukka leikkautettua niin kuin haluan sen leikattavan ilman että minulle tulee ihan paska fiilis siitä että olen a) tyhmä, b) tylsä, tai c) molempia.

Joten nyt on sitten tänään vielä ne loput vitun koodaustehtävät ja sitten se leffa, joka tuntuu nyt enemmän melkein pakolta kuin joltain kivalta, kun pitää kai pestä itse tukka ja yrittää laittaa se, kun ei tällä parin päivän pesemättömällä ja lättänällä tukalla huvita yhtään mihinkään mennä.

Että missäköhän leikkautan tukkani, jos tuo Kaisakin on kuulemma ainakin kuukauden vielä poissa? Varmaan juuri siellä samassa paikassa, koska en vain jaksa/uskalla vetää lotolla jotain uutta paikkaa, koska luottoni partureiden kykyyn/haluun leikata tukkani juuri niin kuin haluan ei ole kovin korkealla. Ja tuo on ihan hyvänhintainen ja suht lähellä ja hän on kerran todistetusti leikannut hiukseni juuuri hyvin, niin miksi vaivautua muualle? Tukkani on nyt ollut leikkaamatta puolisen vuotta, niin eiköhän kuukausi-pari mene vielä ihan hyvin tarvittaessa. Vaikka kun se on kerrostettu, niin kyllähän se vähän ylikasvaneelta näyttää.

Äh, mutta ehkä pidän kuitenkin kiinni aikaisemmasta suunnitelmastani, että laittaudun kivasti niin että on hyvä fiilis siitä miltä näytän, menen ennen leffaa ostamaan irtokarkkeja ja sitten leffaan katsomaan pitkään odottamani leffan (Parasite). Ja teen koodaustehtävät jossain välissä loppuun, jos ehdin ja jaksan, mutta jos en, niin sitten en. Pitää vain yrittää saada myytyä tämä idea itselleni, kun nyt tuntuu taas kauhean vaikealta innostua tuosta koko suunnitelmasta yhtään millään tapaa. Ehkä yritän nukkua viikonloppuna taas vähän enemmän.

***

Kävin suihkussa (lämmin suihku tuntui poikkeuksellisen ihanalta, kai olen ollut vähän kireä tällä viikolla) ja laittauduin leffaan, kävin hakemassa irtokarkit, kävin leffassa (Parasite oli hyvä!) ja sen jälkeen tulin kotiin ja tein lisää koodaustehtäviä. Jos olen laskenut oikein, olen tällä hetkellä kerännyt tasan 90% kaikista tähän asti saatavilla olleista pisteistä koodauksessa. Olen tietääkseni kämmännyt vain yhden tehtävän (vaikka se sinänsä oli oikein, mutta en testannut sitä, enkä tajunnut, että java tulkitsee symbolin "x" tarkoittamaan kymmentä ja tulostaa siis luvun 10, eikä x-arvon referenttiä), mutta jos oletan, että olen kämmännyt toisenkin tehtävän, niin sitten prosenttimääräni on 86,66..., mikä jo oikeuttaa siihen maksimiin 4 hyvityspisteeseen tentissä (sen saa jos pisteitä on kerännyt vähintään 85%). Vaikka tämä viikko oli raskas ja minulla oli ongelmia noiden koodausharjoitusten kanssa (eikä opettaja koskaan vastannut - varmaan tosin, koska näki, että olin palauttanut sen kysymäni tehtävän onnistuneesti), minulta jäi vain yksi tehtävä tekemättä.

Mutta kun kävelin kotiin leffasta, mietin sitä tämän päivän terapiaani. Kuten yleensäkin, samaistun leffoihin hirveästi, joten leffan jälkeen olo on aina vähän... sekava. Nytkin tuntui, että dissosioin vähän kun kävelin kotiin. Olo tuntui irralliselta ja mietin, että olenko seonnut vai onko se hetki vain ainoa järjellinen hetki ja kaiken muun osan ajasta olen seonneena.

Olo meni ohi, mutta se sai minut miettimään uudestaan sitä terapiakäyntiäni. Saattaa olla, että joitain ruuveja on hieman löystynyt päässäni nyt tässä stressin alla, vaikka olenkin ollut siinä uskossa, että olen pärjännyt hyvin. Minulla ei sinänsä ole ikinä ollut mitään mania-vaiheita, eikä tämäkään varmaan sellainen ole, mutta minulla on taipumusta siihen, että stressaantuneena pystyn työntämään sivuun kaikki "turhat" asiat, kuten väsymyksen, uupumuksen, jne. ja tekemään sen mitä täytyy. En siis välttämättä huomaa lainkaan sitä, että olen oikeasti todella väsynyt - ennen kuin ajan itseni loppuun ja tulee yhtäkkinen ja totaalinen stoppi.

Joten kun mietin sitä terapiakäyntiäni, niin voi olla, että se terapeuttini yritti saada minua huomaamaan sen, mutta minä vain ärsyynnyin siitä. Aloitin siis terapiakäynnin selittämällä sen saman koodausharjoitus-itkujutun minkä tämän kirjoituksen alussa ja kysyin neuvoja siihen, miten voisin hallita sen ja hypätä kriiseilyn yli, koska kyllähän se on epäkätevää kriiseillä, kun on asioita tehtävänä. Terapeuttini kysyi heti, että miten olet nukkunut, tai että oletko ehkä väsynyt, mistä minä ärsyynnyin ja sanoin, että se ei liity siihen lainkaan, minkä jälkeen selitin, että olen ollut oikein armollinen itselleni tällä viikolla.

Sillä kun sen jälkeen kun olin viikonlopun tehnyt sitä esseetä, maanantaina tein sen melkein loppuun ja tiistaina viimeistelin sen. Se meni tosin myöhään, koska minun piti tiistaina myös hioa loppuun ne keskiviikon graduhaastattelun kysymykset ja kirjoittaa ja tulostaa tallennuslupa- ja taustatietolomakkeet. Ja kun tiistaina menin nukkumaan joskus yhden aikaan sen jälkeen kun olin tulostanut esseen (joo, tuo opettaja halusi että se palautetaan tulostettuna versiona), juuri ennen nukahtamistani muistin, että Lester oli kironnut siinä meidän sen päivän keskustelussa sitä sen opettajan itsekeksimää lähdeluettelomallia. Kun minähän olin käyttänyt vain sitä yleistä tyyliä! Joten laitoin valot takaisin päälle, avasin koneen uudestaan ja siellähän se tosiaan oli - opettajan laittama erillinen tiedosto, joka listasi mitä älyttömimmän tavan merkitä lähteet lähdeluetteloon. Joten sitten korjasin ne kaikki ja jouduin etsimään kaikki lähteet jotakuinkin uudestaan (koska hänen lähtetyyppinsä vaati myös julkaisupaikkakunnan), minkä jälkeen tulostin esseen viimeiset sivut uudestaan. Meni noin tunti ennen kuin olin uudestaan asettumassa nukkumaan. Mutta eihän uni tule koskaan heti, joten jos edellisen kerran muistan katsoneeni kelloa joskus kolmen aikaan, se tarkoitti, että ehdin nukkua noin kaksi tuntia ennen kuin kello herätti vähän ennen viittä.

Junamatkalla en saanut nukuttua, koska se minun paikkani oli ihan siinä vaunun päässä ja vaikka yleensä niilläkin paikoilla sitä penkkiä saa vähän kallistumaan siirtämällä sitä eteenpäin, tämä penkki ei liikkunut pystyasennosta millin milliä. Yritin kyllä nukkua, mutta ei siitä tullut mitään, vaan sain vain niskani jumiin. Paluumatkalla - jossa minulla oli ihmeen kaupalla TAAS se päämmäisin paikka - en edes yrittänyt nukkua, mutta jossain kohtaa vain havahduin omaan raskaaseen hengitykseeni. Tarkoituksenani oli mennä vielä yliopistolle koodaamaan, jotta saisin läsnäolopisteen, mutta oloni oli ihan hirveä. Olin kuitenkin jo aamulla harjoittanut sitä "armollisuutta" pyytämällä koodausopettajalta 12 tuntia lisäaikaa siihen tehtävien palautukseen ja olin selittänyt hänelle tilanteeni (sanoen, että tiedostan kyllä, ettei se ole varsinaisesti mikään hyväksyttävä syy). Koodausopettaja vastasi sanoen, että aikatauluni vaikuttaa sen verran raskaalta, että hän jatkoi palautusaikaani 36 tunnilla.

Keskiviikkoilta meni siihen, että söin (syöminen oli jäänyt kokonaan väliin sinä päivänä) ja nukuin. Eilen sitten kävin yliopistolla, jousiampumassa ja aloitin ne koodaustehtävät. Ja tein tämän päivän läksyt.

Joten yritin selittää terapeutilleni, että olen ollut oikein armollinen itselleni. Terapeuttini sitten sanoi vain, että eikö se, että koodausopettajakin sanoo pitävänsä aikatauluani rankkana ja antaa minulle triplasti lisäaikaa pyytämääni nähden tarkoita minulle sitä, että ehkä minulla on liian raskasta? Sanoin, että kyllä minä mietin sitä hetken, mutta en oikein sen pitempään, koska mielestäni olen pärjännyt tällä viikolla hyvin. Sitten mietin ääneen, tällä viikolla olen kuitenkin miettinyt, että ehkä minä teen liikaa, kun sen perusteella mitä olen jutellut niiden graduseminaarin ihmisten kanssa, niin vaikuttaa, että siellä itse kukin alkaa vähän hajoilla.

Kun Anni kysyi niistä kursseistani ennen tämän viikon tuntia, hän sanoi että oli harkinnut myös ilmoittautuvansa yhdelle niistä, mutta jätti sen pois, koska ei uskonut, että jaksaisi gradun lisäksi muuta nyt kevään aikana. Tunnin jälkeen kysyin häneltä, aikooko hän hakea jotain niistä meidän opettajan ilmoittamista harjoittelupaikoista ja hän sanoi että ei, koska ei aio tehdä kesällä töitä, koska uskoo, että tarvitsee lepoa rankan graduvuoden jälkeen. Lisäksi graduseminaarissa, kun käsiteltiin minun tekstejäni, Thor, jonka vastuulla on antaa minulle vertaispalautetta, sanoi, että hän ei ole ehtinyt edes avata niitä. Opettajalta ei Thorille sympatiaa riittänyt, vaan hän pyysi tätä meidän kaikkien kuullen jäämään puhutteluun tunnin jälkeen. Thorilla oli lisäksi ollut sama deadline kuin minulla viime viikolla, mutta hän oli palauttanut oman tekstinsä monta päivää myöhässä.

Tuon lisäksi myös Lester, joka on ainoa, joka ei ole suoraan myöntänyt mitään mistään väsymyksestä tai aikataulusta jäämisestä tai muustakaan, selitti siinä meidän käytävällä käydyn keskustelun aikana, että hän teki ihan minimin siihen toisen kurssin esseeseen ja että hänen tavoitteenaan on vain päästä siitä läpi. Hän selitti, miten oli lisännyt sinne hillittömän määrän kaikenlaisia kuvia, jotta olisi päässyt edes suht lähelle sitä vaadittua 12 sivun mittaa. Minä kommentoin siihen sitten, että uu, ovelaa, minkä Lester korjasi sanomalla: "Ei kun epätoivoista". Seminaarin lopussa hän sitten vielä sanoi sille meidän opettajalle, että ei todennäköisesti ehdi palauttaa sitä omaa tekstiään nyt sovittuna deadlinena, vaan pyysi muutamaa päivää lisäaikaa. Opettaja suostui siihen ilmeisesti ihan hyvillä mielin, mikä kai sai Lesterin päättämään kokeilla kepillä jäätä ja sanomaan, että häntä ei haittaa, vaikka se hänen tekstinsä käsiteltäisiin vasta sitten sitä seuraavalla kerrallakin (eli että deadlinea lykättäisiin 3 viikkoa eteenpäin), minkä opettaja tosin torppasi heti. Mutta ehkä tuo viittaa siihen, että myös Lester on stressaantunut ja hajoilee omalla tavallaan työmäärän alla, vaikka ei sitä suoraan sanokaan.

Mutta kun minun tekstini oli käsitelty silloin tiistaina siellä graduseminaarissa, opettaja kysyi minulta normaaliin tapaan, että mitä palautan seuraavaksi ja milloin, mihin sanoin, että sen lisäksi, että kirjoitan sen metodiosioni uudestaan, teen varmaankin sen tutkimukseni ensimmäisen osan ja kirjoitan siitä tulososion. Sanoin, että palautan sen heti silloin kolmen viikon päästä. En ole yhtään aikatauluttanut mitään, mietin vain sitä, miten se meidän opettaja vuodenvaihteen jälkeen sanoi, että tässä kohtaa vuotta on se hetki, kun graduprosessissa pitäisi lyödä isompi vaihde silmään ja kiristää tahtia. Tein sen jo tosin viimeksi, mutta päätin, että jatkan sillä mallilla, että pidän tahdin mahdollisimman kireänä.

Mutta nyt kun mietin asiaa ja sitä, miten terapiassa tänään terapeuttini sanoi jatkuvasti minun olevan selkeästi liian väsynyt - mitä protestoin joka kerta - niin onhan tämä minun toimintani jotenkin älytöntä. Kun kirjoitin sen esseen, mielessäni oli, että haluan siitä vähintään nelosen. Ja graduseminaarissa olen pitänyt yllä kiivaampaa tahtia kuin muut. Ja haluan tehdä kaikki koodausharjoitukset, jotta voisin saada vähintään 85% kasaan, jotta saan tentissä hyvityspisteitä, jotta saan paremman arvosanan. Ja siis graduseminaarin lisäksi minulla on tällä hetkellä myös neljä muuta kurssia, joihin liittyy luentoja ja kotitehtäviä, jne. Ja kun se graduohjaajani työpaikalla sopii niitä haastatteluja, minä en kehtaa sanoa, että kävisikö tuntia myöhemmin, niin minun ei tarvitse lähteä junalla ennen kuutta ja odottaa kahta tuntia siellä asemalla, vaan suostun vain kaikkeen. Niin ehkä - EHKÄ - minun pitäisi jossain kohtaa antaa itselleni enemmänkin löysää kuin 12 tunnin lisäaika koodaustehtävien palautukseen?

Tänään oli ainut "vapaapäiväni" kahteen viikkoon. Ja se on lainausmerkeissä, koska kävin yliopistolla, terapiassa ja tein koodaustehtäviä. Mutta huomenna minun täytyy aloittaa latinan käännöstä, minkä lisäksi minun täytyy käydä läpi ne muistiinpanoni siitä keskiviikon haastattelusta, järjestellä lomakkeet ja ottaa varmuuskopiot kaikesta mahdollisesta. Niin ja minun pitää myös lukea Ramonan teksti ja antaa siitä vertaispalautetta ensi viikon graduseminaaria varten. Ja päivittää taustatietolomake niitä maanantain haastatteluja varten ja tulostaa ne ja tallennuslupalomakkeet.

Joten kun mietin tuotakin, niin pitäisi jotenkin kokeilla höllätä jossain, mutta en keksi oikein miten. Ja toisaalta en haluakaan. Kun haluan tehdä tämän kaiken ja kaikki sujuu, niin miksi lopettaisin nyt? Mutta mietin, että ehkä minunkin pitää pitää joku kesäloma tänä vuonna, kun se jäi kokonaan väliin viime kesänä ja varmaan tämän hullun vuoden jälkeen (jos saan gradun ajoissa valmiiksi - mikä on tarkoitukseni - haalin tämän lukuvuoden aikana kasaan 80 opintopistettä!) olisi hyvä jossain kohtaa ottaa kunnon breikki sekä opiskelusta että työstä. Mutta se, mistä voisin löysätä, on se tavoitteeni, että saan vähintään nelosen joka kurssista tänä vuonna. En vain halua.

Tämä on varmaan se minun vaativa puoleni, mutta kun mietin sitä, että löysäisin vähän niitä tavoitteitani, omassa mielessäni se tarkoittaa kasvavaa uhkaa siitä, että kaikki lähtee käsistä, reputan kaikki kurssit, enkä saa gradua valmiiksi ja muutenkin kaikki menee päin vittua. Ehkä se ei ole niin, mutta pitäisi jotenkin asennoitua siihen, että minun pitää pitää huolta myös itsestäni ja että jos joku vaatiikin minulta jotain, minun pitäisi toteuttaa se oman jaksamiseni mukaan.

Ja itsensä huolehtimisesta puheen ollen... menen nyt nukkumaan, että saisin mahdollisia univelkoja pois ennen ensi viikon kurimusta.