Eilen oli taas harjoittelupaikkahaastattelu, siihen ykkösvaihtoehtooni. Tosin en ole enää varma, että onko se ykkösvaihtoehtoni, kun he hakevat nyt lähinnä harjoittelijaa/kesälomasijaista. Sanoivat, että on mahdollista, että heillä olisi tarjota syksyllä myös tuntitöitä, mutta eivät tiedä sitä vielä. Harjoittelu meni... no, ainakin paremmin kuin se edellinen. En tiedä. Yritän olla ylianalysoimatta sitä. Haastattelijoita oli kaksi ja toinen näistä sanoi, että "biokemiataustani" (ilmeisesti parin kuukauden alisuoriutuminen toisessa yliopistossa on nyt "biokemiatausta") olisi "hyvä match" yhden tämän firman osaston kanssa. Lisäksi kun mainitsin tehneeni kesällä harjoittelun ulkomailla, hän luki CV:täni ja sanoi, että olit oikein Britanniassa! Lisäksi kun olen nyt täsmentänyt termitystäni ja käytän nyt siitä, mitä tein kesän harjoittelun aikana termiä "teksin editoiminen", oli voitonriemuinen olo, kun sen jälkeen tämä toinen haastattelija kuvasi tehtävää ja sanoi, että se on lähinnä tekstin ediointia ja muuttamista eri formaattiin.

Oli kyllä myös kohtia, joissa ei mennyt niin hyvin. Mietin ylipitkään, että mitä vastaisin kysymykseen siitä, miten kiireeseen työssä. Toisaalta, en mennyt siitä mistä aita on matalin, vaan selitin, miten käsittelen kiirettä nykyisessä työssäni. Kesken puhumisen tajusin, että "kiire" on toisaalta hyvin suhteellinen käsite ja vaatii erilaista suhtautumista nykyisessä työssäni ja sitten toisaalta tuossa tehtävässä mitä haen, joten sorruin loppupuolella kliseeseen ("ei tingitä laadusta kiireessäkään"). Ja kun minulta kysyttiin, että millainen olisi minulle unelmapaikka, niin sanoin, että haluaisin keskittyä tähän mitä nyt opiskelen ja mitä osaan, sen sijaan, että olisin vain 10% ajasta tekemässä sitä ja loput 90% jotain ihan muuta. Sitten he sanoivat, että niin tähän harjoitteluun kuuluisi myös koordinaattorin sijaisuus, joka ei varsinaisesti olisi sitä, mitä nyt opiskelen. Toisaalta, kun hän kysyi heti perään, että olisiko se ongelma minulle ja kuulostaako se kiinnostavalta, en tehnyt heti 360 kännöstä (mikä oli ensimmäinen ajatus päässäni), vaan kysyin ensin rauhassa, millaisia tehtäviä siihen kuuluu. Sen jälkeen kun hän selitti sen minulle, sanoin vasta, että se kuulosti kyllä erittäin kiinnostavalta ja sivusi sitä opiskelemaa alaanikin, joten se ei olisi mikään ongelma.

Vastassa minulla ovat Lester ja Korpinkynsi, joten... No, 1/3 todennäköisyys pelkästään lukumäärällisesti. Minä luulin, että he olisivat haastatelleet kaikki hakeneet, joten kyselin siellä meidän porukan WhatsApp-ryhmässä, että ketkä kaikki oikein kävivät siellä, ja kävi ilmi, että meitä onkin vain kolme. Jos joku nyt ei salaile sitä ja miksi salailisi? Tai no, siksi, että osa alkaa panikoida. Itse yritän olla antautumatta sille paniikille, vaikka se välillä tuntuukin houkuttelevalta. Mutta tunnelma on kyllä kiristynyt siellä viestiryhmässä. Kaksi on saanut vasta paikan ja ei tunnelma tästä nyt ainakaan kevene, ainakaan ennen kuin kaikilla on joku paikka. Tuntuu, että minä olet ainut, joka sanoo näitä tuntemuksia siinä meidän ryhmässä ääneen. Esimerkiksi kun porukalla juteltiin siitä kun Korpinkynsi oli ollut haastattelussa johonkin paikkaan jota minä en ollut edes hakenut, sanoin hänelle, että toivon täydestä sydämestäni, että hän saa sen paikan, koska sitten hän on poissa niistä hauista, joissa minä haluan pärjätä. Kukaan muu ei verbalisoi tätä tätä kateutta tai kilpailua, paitsi silloin alussa kuittailemalla sille Harjoittelupaikkarohmulle, vaan kaikki ovat aina vain "onneks olkoon <3" tai "hieno juttu", kun joku saa paikan. Harjoitteiljarohmukin on hiljentynyt meidän ryhmäkeskustelussa. Hän ei ollut viimeksi tunnillakaan ja ainut elonmerkki hänestä on LinkedIn:n päivitys, jossa hän sanoo etsivänsä harjoittelupaikkaa. Hän on ollut ties kuinka monessa haastattelussa, joten varmaan sekin syö miestä, että mikään niistä ei tärppää.

Saan huomenna tietää tuosta paikasta, että saanko sen. Sovin myös haastattelun toiseen firmaan... ei saakeli sekin on ensi viikolla jo. Se on pääkaupunkiseudulla ja niin "korvessa" pääkaupunkiseudulla, että työmatkaksi tulisi yli kolme tuntia julkisilla. En aio hankkia asuntoa, mutta olen tutkinut junia ja busseja ja tullut tulokseen, että parin tunnin työmatka suuntaansa olisi ihan tehtävissä - paitsi ajallisesti niin myös rahallisesti. Ja tuonkin firman lisäksi on sitten vielä se kolmas firma, jonka asiakkaalle minun tietoni on laitettu, mutta heistä ei ole kuulunut mitään. Eli sinänsä harjoittelupaikka-asiani ovat ihan hyvällä mallilla, vaikka eiväthän nuo yhteydenotot tarkoita, että saisin välttämättä yhtään ainutta noista paikoista. Ja lisää paikkoja on vielä tulossa, ainakin kaksi sellaista, joihin olisin heti hakemassa.

Tänään oli vapaapäivä, joten terapian jälkeen kävin yliopistolla tekemässä viimeisen koodaustehtävän. Sain sen jopa ratkaistua ihan itse ja siihen meni vain noin tunti! Siis sen lisäksi mitä aiemmin tehnyt. Eli yhteensä... vajaa kaksi tuntia yhteen koodaustehtävään. Kuulostaa paljolta, mutta olen itse ihan tyytyväinen. Ja mitä enemmän sitä teen, sitä enemmän minusta tuntuu siltä, että rakastan sitä! Se toisaalta vaikeuttaa asioita siinä suhteessa, että mielikuvani unelmatyöpaikasta muuttuu aina vain yksityiskohtaisemmaksi ja alan miettiä, että onko sellaista paikkaa lainkaan. Se meidän koodariopettaja (joka ei siis ole virallisesti koodari, vaan samasta ohjelmasta kuin me kaikki opetettavatkin) tosin puhui, että kun hänen työpaikassaan oli huomattu, että hän osaa myös koodata, hän oli ajautunut tekemään entistä enemmän koodausta sen normaalin työnsä ohessa. Se kuulostaisi unelmalta minulle, vaikka en tietenkään tiedä olisiko se sitä. Ja koska yritän olla olematta... mikä in "in denial" suomeksi? Yritän olla kieltämättä asioita vain siksi, että ajattelen, että niiden ei pitäisi olla olematta, sanon nyt suoraan: olen huomannut viimeisten viikkojen aikana olevani vähän ihastunut myös siihen meidän koodariopettajaan.

Se on ihan tyhmää ja kliseistä ja en ole ikinä ajatellut, että näin kävisi. Mutta hän on suunnilleen meidän ikäinen - tai no, minun ja Harjoittelupaikkarohmun ikäinen, ehkä vähän vanhempi, 32, 33, 34. Piti oikein lukea edellinen blogitekstini, mutta en näköjään sanonut sitä sieltä. In denial, mitä minä sanoin. Mutta siis tunnilla tehtiin koodaustehtäviä ja se opettaja kiersi siellä katsomassa, mikä on jo lähtökohtaisesti jotain hirveää. Ja siis minä olin innoissani niistä tehtävistä ja tein niitä omalla tyylilläni, eli laitan kauheasti kaikkea, mistä voisi olla ehkä apua ja sitten alan koostaa sitä alusta niin että lopussa on vain se koodimössö, josta en ole löytänyt vielä mitään toimivaa. No, sitten huomasin, että ei saakeli, nyt se opettaja tulee katsomaan, mitä minä olen saanut aikaan. Katsoin sitä koodiani ja mietin, että se näyttää ihan paskalta, miten selitän opettajalle, että miksi siellä on lopussa se koodimössö, joka ei toimi? Joten nopeasti maalasin sen tekstin ja poistin, minkä jälkeen nopeasti tallensin tiedoston ja yritin olla kuin olisin vasta siinä vaiheessa huomannut, että se opettaja on tulossa. No, se opettaja tulee siihen, siirtää näppäimistöäni ja alkaa näpytellä sitä samalla kun hän sanoo: "Otetaanpas se takaisin." Ja sitten se poistamani koodimössö palaa siihen näytölle, enkä minä tiennyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa.

Toisaalta oli tyhmää poistaa se ylipäätään, kun oppimassahan me ollaan ja tietysti se auttaa opettajaa antamaan rakentavaa palautetta, jos hän näkee, miten me mietitään sitä koodia. Mutta se on minussa niin lujasti kiinni, se, että haluan näyttää ihmisille sen puolen, minkä uskon heidän haluavan nähdä, koska pelkään kai tulevani arvostelluksi omana itsenäni. Ei hän tuo opettajan reaktio ollut tietenkään tarkoitettu miksikään elämää suuremmaksi teoksi, mutta omassa mielessä sille tuli kauhea symbolinen merkitys. Että ehkä jotkut ihmiset haluaisivat nähdä minut sellaisena kuin oikeasti olen, eivätkä sitä kuvaa, jonka maalaan heille sen mukaan, mitä uskon heidän haluavan nähdä. Se tuntui jotenkin henkilökohtaiselta, etenkin kuin aikaisemmilla kerroilla, kun hän oli käynyt katsomassa mitä olin tekemässä (jolloin olin ehtinyt muokata koodini näytettävään muotoon), hän oli aina ensin kysynyt, että voiko hän käyttää näppäimistöäni hetken. Joten kun hän tulee paikalle ja lupaa kysymättä ottaa näppikseni ja palauttaa tarkoituksella deletoimani tekstin tarkastellakseen sitä, se tuntui hyvin henkilökohtaiselta. Ja tekstiä poistaessani uskoin vakaasti, ettei hän ollut ehtinyt nähdä sitä, mutta en kai ole sittenkään niin hyvä salailussa kuin olen luullut olevani. Toisaalta se tuntui myös haasteelta minua kohtaan - haasteelta oikeasti keskittyä siihen oppimiseen laittamalla itseni peliin, pelkäämättä sitä, että näytän tyhmältä. Ja tuntuu jotenkin oudolta sanoa, että on pitkä aika kun olen joutunut kunnolla haastamaan itseäni. No, kesällä Birminghamissa kyllä, mutta sitä ennen... En tiedä. Mutta se on kiva tunne ja arvostan sitä, että sillä opettajalla oli pokkaa tehdä se.

Mutta ei se ihastus siitä alkanut. Lukiessani edellistä blogitekstiäni ("Näkyvä lapsi") tarkastaakseni, mitä olin sanonut tästä opettajasta (olin niin varma, että kirjoitin hänestä jotain, mutta varmaan sitten poistin sen), huomasin sen blogitekstin aloituksen. Olin nähnyt kauheasti vaivaa saadakseni tukkani näyttämään "vahingossa" hyvältä, koska "on kiva näyttää kivalta". Mutta todelliset syyt: Lester ja opettaja. Ja tuon lauseen kirjoittaminen vihlaisi jostain syvältä, koska tuo tuntuu vain niin väärältä, että haluaisin vain kieltää, että opettajalla on mitään väliä minulle. Häneen verrattuna ihastus Lesteriin tuntuu ihan sallitulta. Mutta en tiedä. En ole nähnyt Lesteriä paljon, enkä puhunut hänelle paljoa varmaan viimeisen kahden kuukauden aikana, joten en tiedä mitä ajatella. Pyöritän mielessäni vain sitä mitä Natalia sanoi ennen joulua: jos Lester olisi myös ihastunut minuun, hän olisi jo sanonut tai tehnyt jotain sen eteen. Toisaalta voi olla, että sabotoin nyt ensimmäistä kunnollista ihastustani pitkään aikaan kiinnostumalla jostain "kielletystä". Onhan opettajaan ihastuminen ja vastakaiun toivominen vähän moraalisesti harmaalla alueella. Toisaalta tuntuu, että minä en mitenkään päättänyt tietoisesti ihastua, se oli vain se outo hetki vajaa kuukausi sitten, kun koodaustuntien tauolla satuttiin palaamaan luokkaan melkein samaan aikaan sen opettajan kanssa ja kun minä olin pitänyt ovea auki parille kanssaopiskelijalle ja näin hänen tulevan, pidin ovea auki myös hänelle ja menin sitten vasta itse sisään. Se nyt oli ylipäätään ainoa hetki, jossa tämä opiskelija - opettaja -hierarkia ei ollut suoraan määräämässä sitä vuorovaikutusta. Ja se tuntui vain oudolta.

Joten nyt mielessä on vain: "Mitkä vaatteet laitan seuraavalle tunnille?" Jotenkin haluaisin pakottaa tuonkin pois mielestäni tai ainakin kieltäytyä myöntämästä tuota. Pitäisi varmaan sanoa terapiassakin tuosta, koska selkeästi tämä kertoo, että jossain on jotain vikaa.

No, onnistuinpas tämän kertoessani harhauttamaan itseäni parin tunnin ajan siltä harjoittelupaikkastressaukselta, kun en ole saanut tänään oikein mitään aikaiseksi, kun keskittymistä haittaa se jatkuva miettiminen, että saanko sen paikan vai enkö saa. No, jos tekisin vielä muistiinpanoja kirjatenttiä varten. Olen lopultakin saanut ne neljä kirjaa melkein luettua (viimeiset 30 sivua viimeisestä kirjasta säästän huomisen ja ylihuomisen yövuoroihin) ja aion tehdä niistä alleviivauksistani vielä muistiinpanot, jotta voin kerrata asiat ja saada hyvän arvosanan siitä viimeisestä kandiin tulevasta kurssista. En tosin ihan pääse "Kandiksi alle 30-vuotiaana" -tavoitteeseeni, mutta ei sen pitäisi lykkääntyä kuin noin viikolla, riippuen toki siitä, miten nopeasti se kandipaperihomma hoituu.

Huh huh. Olen välttänyt flunssan, mutta kurkku on ollut epäilyttävästi kipeä muutaman päivän, joten yritän juoda vähän väliä jotain kuumaa ja toivoa, että se johtuu jostain muusta.