On jotenkin kumma olo. Päätä särkee ja on jotenkin tyhjä olo, mutta tuntuu, että vatsassa on jokin kauhea paino. Ei pysty syömään. Olen syönyt pari haarukallista riisiä ja kanaa, mutta en oikein muuta. Eilenkään ei mennyt alas kuin yksi ateria ja senkin syömisessä meni vähän reilut kolme tuntia. Tämä on ikävää minussa: vaikka pystyisin henkisesti kestämään, niin kurkku tekee sen, että sieltä ei saa paljon mitään alas.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kirjoitin aamulla jo pitkää kirjoitustakin tänne blogiin, mutta sitten muu perhe tuli eläinlääkäristä ja äiti tuli itkien kertomaan, ettei Qaroa enää ole. En oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä tai sanoa. Nyökkäsin ja kysyin sitten, että mikä sillä oli ollut. Äiti sanoi, että sillä oli ollut pitkälle ehtinyt ohutsuolen syöpä. Ohutsuolessa oli kuulemma ollut nyrkinkokoisia kasvaimia. Eikä mitään voinut tietenkään enää tehdä. Äiti sanoi, että se jätettiin sinne tuhkattavaksi. Nyökkäsin taas ja äiti meni.

 

Minä ajattelin, että se ei sattuisi paljon. Enhän ollut paljon missään tekemisissä enää Qaron kanssa ja minun ei tarvitsisi pelätä enää niin paljon kotonani ja kun oli kuitenkin kuullut oven läpi monen kuukauden ajan sen, että miten se oli ollut niin huonossa kunnossa... Mutta se sattui enemmän kuin olin ajatellut. En minä tiedä sitten, mitä olin odottanut. Kai olin ajattelemattakin vain olettanut, että se paranee, kuten aina ennenkin. Minä itkinkin. Yleensä en itke kenenkään nähden, vaan vain vessan tai oman huoneeni suojissa. Nyt kuitenkin itkin. Oikeastaan heti kun äiti oli lähtenyt, minä aloin itkeä.

 

En tiedä, miksi. Ehkä se vain sattui niin paljon enemmän kuin kaikki muu, tai ehkä kyse oli vähän myös siitä, että saatoin ajatella, että se kuului asiaan: näitä kyyneliä minun ei tarvitsisi hävetä. Ei kukaan kuitenkaan nähnyt. Koko perhe oli aika lamautunut. Äitikään ei mennyt takaisin töihin tänään, vaan jäi kotiin. Veli oli hassu, en tiedä, itkikö hän missään vaiheessa, mutta kun kuljin aamulla pariin otteeseen hänen ohitseen, hän istui vain keinutuolissa liikkumatta ja tuijotti eteenpäin myrtsinnäköisenä. Myöhemmin äiti ehdotti, että hän menisi tekemään vaikka palapeliä, niin kuin normaalistikin. Veli meni. Kun menin hänen huoneensa ohi, näin, että hän vain istui tuolillaan tekemättä mitään ja tuijotti eteenpäin.

 

Tänään oli se päivä, kun piti tehdä Hermanni. Tein hänet. Yksin. Veli tulee yleensä aina katsomaan, mutta tällä kertaa hän ei halunnut. Ei hän aina muutenkaan halua, mutta silloin kitisen yleensä äidille niin kauan, että hän käskee veljen tulla katsomaan. Ja veli tykkää. Hän ainakin aina näyttää siltä, että hänestä on kiva katsoa, kun tehdään jotain kakkua tai jotain. Tällä kertaa en viitsinyt kitistä äidille. Äiti sanoi kerran ponnettomasti veljelleni, että tulisi nyt vain katsomaan, kun minä teen kakkua, mutta ei veli tullut.

 

Minä sitten, kaikenlaista kokkaamista loputtomiin karttava ihminen, tein sen yksin. Se meni kai ihan hyvin. Ainakin kakusta tuli ihan hyvää. Tein kaiken huolellisesti ja yritin keskittyä ja siivosin tarkkaan. Tuntui, että minun piti pitää huolta muista. Muut olivat lamaantuneita eivätkä tehneet paljon mitään.

 

Se sattui erilailla, tuo olo, mitä joku angst tai sellainen. Tämä tuntui jotenkin ”raikkaalta” kun taas kaikki angstit ja angst-itkut tuntuvat sellaisilta ”tunkkaisemmilta”. Mutta kun tunnustelin oloani, niin ei se tuntunut kauhean vieraalta. Siinä oli niin paljon tuttua, että kykenin toimimaan. Ajattelinkin, että koska tämä on minulle tuttua, koska tiedän, miten tällaisessa tilanteessa pystyy vain laittamaan itsensä toimimaan, ajattelin, että minun piti pitää huolta muista. Minä pystyin toimimaan, kuten ennenkin, joten koska muut eivät olleet tottuneet lainkaan sellaiseen oloon, eivätkä siksi luultavasti toimineet läheskään yhtä hyvin, minun pitäisi tehdä enemmän ja pitää muista huolta ja pitää asiat pyörimässä.

 

Tällaisissa tilanteissa, jos toimii kuten ennenkin, ihmiset sanovat yleensä jotain. Joko, että olen kauhean tunteeton tai sitten, että olen vahva. Se suututtaa minua vähän. Miksi minä en muka pystyisi toimimaan normaalisti? Tätähän minun elämäni on, joka ikinen päivä. Joskus pahempaakin. Tältä se tuntuu, näin pahalta se kaikki tuntuu joka päivä kaiken aikaa, on tuntunut jo yli kolme vuotta. Joskus on tuntunut pahemmaltakin, paljon pahemmalta, mutta silti on ollut vielä sen lisäksi kauhea kasa läksyjä tehtävänä tai joku koe tai jotain muuta, mistä selvitä. Ei silloin ole ollut hyväksyttävää olla toimimatta.

 

Voihan se toisaalta olla niinkin, että muihin sattuu vain niin paljon enemmän. Välillä minusta tuntuu, että olen jotenkin turtunut tämän kaiken angstin seurauksena. Että ei ole enää mitään kunnollista puhdasta surua, koska kaikki tuntuu melkein siltä jo muutenkin. Silloin tuntuu pahalta. Tuntuu siltä, että on jotenkin kauhean erilainen. Epäviaton. Sitten katsoo muita ja tuntee olonsa heidän surustaan melkein surullisemmaksi kuin varsinaisesta aiheesta. Ei heidän pitäisi tuntea sellaista. Ei haittaa, vaikka minä saisin kaikki heidän surunsa, mutta heidän ei pitäisi joutua tuntemaan sellaista. Tekee mieli lohduttaa. Halata ja sanoa, että kyllä se siitä. En minä osaa sitäkään. Pelkään vain koko ajan, että jos olen liikaa tiellä, niin minulle huudetaan.

 

On jotenkin outoa ajatella, että Qaro on poissa. Sen karvoja on vielä joka paikassa ja juoksunaru pihalla niin, että pitää muistaa kumartua aina oikeassa kohtaa kun lähtee pyörällä. Maustekaapissa ei tuoksu mausteille, vaan siankorville, koska se oli puoliksi maustekaappi ja puoliksi Qaron kaappi. Siellä on myös se papanapallo, jonka kanssa Qaro joskus tapasi leikkiä. Takan päällä, siellä, mistä avataan hormit, on Qaron puruluita ja vanhoja leluja. Ikkunoissa on aina vain samalla korkeudella kuolajäljet. Aina kun poistuu täältä tietokonehuoneesta, tulee automaattisesti vilkaistua, onko makuuhuoneen portti kiinni. Sitten tulee kumma olo, kun tajuaa, että eihän niin tarvitsekaan enää vilkaista. Välillä on melkein tullut huudettua: ”Onko Qaro siellä?”, kun olen halunnut lähteä täältä. Kysyn aina noin, jotta se voidaan laittaa makuuhuoneeseen portin taakse. En ole onneksi vielä lipsauttanut tuota ääneen.

 

En nähnyt Qaroa lainkaan tänään. Heräsin jo ennen kuin sitä lähdettiin viemään eläinlääkäriin, mutta en poistunut huoneestani. Viimeiseksi mielikuvaksi siitä jäikin pelkkiä ääniä. Miten se juoksi puulattiaa pitkin kynnet napsuen ja hyppäsi sohvalle katsomaan ikkunasta. Ja miten isä oli ottamassa autoa autotallista ja veli kimitti: ”Qarooo! Qarooo! Anna pusu! Pusu! Anna pusu!”

 

Jotenkin raskas olo. Eilen pakit. Tänään kuoli koira. Mitäköhän huomenna sitten tapahtuu?