Aivan oikeasti. Ulkona satoi lunta. Ei mitään sellaisia hienoja suuria hiutaleita, vaan sellaista pikkuputua. Maa ei ole ihan valkoinen edes, vaan näyttää melkein samalta kuin koristelemani piparkakkutalon ympärystä. Mutta silti tyhjää parempi. Ja ehkä sitä sataa vielä lisää.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Sain hankittua Naninkin lahjan. Päätin pyöräillä kauppaan, ihan vain vaihteen vuoksi, vaikka olisin voinut mennä autollakin. Liikkeellä oli paljon ihmisiä ja paljon autoja. Alkumatkasta mietiskelin, että ties vaikka NN:kin olisi eksynyt ulos neljän seinän sisältä. Sain sitten kuitenkin suunnilleen sydänkohtauksen, kun hän tulikin minua vastaan. No okei, en ole ihan satavarma, oliko se hän, mutta melko varma kuitenkin. Hän tuli vastaan autollaan, eikä siinä oikein ehtinyt (eikä kehdannut) tiirailla, että kuka siellä kuskin paikalla on. Mutta täsmälleen samanlainen auto kuitenkin, enkä ole toista sellaista nähnyt täällä.

 

Minun mielestäni NN:n auto on törkeän hieno. Minä ajattelin joskus ennen kuin hän sai ajokortin, että varmaan hän ajaisi sitten mustaa autoa, kun kerran se tuntuu olevan ainoa väri, jota hän sietää. Mutta ei, hänen autonsa ei ole musta, vaan vaaleanharmaa, sellainen vähän hopeansävyinen. Ei mikään uusi tai hieno, vaan sellainen vähän vanhempi, mutta ei kuitenkaan yliylivanha. Sellainen tavisauto. Mutta sopii hänelle kuitenkin aivan törkeän hyvin. Paljon paremmin kuin vastaavanlainen musta auto sopisi.

 

En kuitenkaan törmännyt tyyppiin missään enää tuon vastaantulemisen jälkeen. Näin tosin muita tuttuja – sitä kylläkin olisi kauhean vaikea välttää, kun paikka on aika pieni ja kaikki tekevät ostoksen saman tien varrella. Sain kahmaistua Nanille sen lahjan toisen osan ja suuntasin sitten kotiin. Vielä pitäisi väkertää hänelle kortti kartongista, jota ostin eilen ja sitten pitäisi mennä viemään se hänelle.

 

Kuusikin on tuotu jo sisään ja koristeltukin. Kaikilla on vähän hermot kireällä – paitsi minulle. Hyvin ihmeellistä, mutta vaikka minä yleensä äksyilen oikeastaan joka päivä vähän, niin jouluna se jää jotenkin ihmeellisesti vähemmälle. Tänäänkin äiti yritti saada kuusen valoja tasaisesti ja kiroili samalla raskaasti, kun ei onnistunut ja veli kiljui huoneessaan, että ei muistanut, missä täsmällisessä kohdassa yksi koriste oli ollut aikaisemmin, niin minä vain tyynesti istuin pianon ääressä ja soitin joululauluja.

 

Sitten äiti ärähti minulle, että minä voisin kanssa tehdä jotain järkevääkin. Tiuskaisin jotain takaisin, mutta menin sitten tunkemaan veljeni koristeen sen oikeaan paikkaansa ja veli lopetti itkemisen, ja sitten menin koristelemaan kuusta. Veljen kanssa tosin tuli pieni kina, kun äiti kysyi, laitetaanko tänä jouluna kultaista vai hopeista nauhaa (sellaista kimaltelevaa ja pörröistä joulukuusinauhajuttua). Se meni sitten niin, että minä totesin: ”Hopeista” täsmälleen samaan aikaan kun veljeni sanoi: ”Kultaista”. Minä sain kuitenkin tahtoni läpi.

 

Myös Nanin joululahjapaketin lahjanaru on hopeista. Tänä jouluna Amia ei ole kauhean rationaalinen, ei ainakaan niin rationaalinen kuin ennen. Piparkakkutalosta tuli ylikrumeluuri ja epäsymmetrisen näköinen, koska Amia halusi aivan ehdottomasti, että molemmilla kattopuoliskoilla on edes hyvällä mielikuvituksella havaittavissa ranskanpastillien sydänmuodostelma. Samaan tapaan vaikka Nanin pakettiin olisi ehkä saattanut sopia paremmin sininen lahjanaru, Amia halusi aivan ehdottomasti laittaa hopeista. Köh, mitähän tästäkin vielä tulee.

 

Alkaa ote lipsua. Siis se pessimistini ote. Joka päivä – niin minusta tuntuu – olen aina vain enemmän umpirakastunut NN:ään. Ennemmin se on ollut lisäksi paljon piilotetumpaa, mutta nyt se tunkee erilaisin viittauksin näkyviin joka paikasta. Vielä entistäkin innostuneempi olo hopeasta, hempeilevä piparkakkutalo ja eilen menin vielä kertomaan äidilleni herra VL:n leikatuista hiuksista ja lipsautin perään: ”Hänelle sopii kyllä lyhyetkin hiukset, mutta ei kaikille sovi. Siis ei kaikille tytöille ainakaan, mutta on poikiakin, joille lyhyt tukka ei sopisi niin hyvin kuin pitkä.”

 

Hitto. Minä vain olen pyöritellyt sitä torstaita mielessäni niin paljon. Eikä pessimistinen puoleni löydä siitä niin paljon pahaa (ja yleensä pystyn nyhjäisemään sitä melkein tyhjästäkin!) vaan Kuiskaus-puoleni löytää siitä monin verroin merkkejä NN:n kiintymyksestä minua kohtaan. En halua turhaan pitää kiinni valheellisesta toivosta, mutta minun on hankala pitää niitä kaikkia seikkoja vain negatiivisina tai merkityksettöminä.

 

Todella pelottavaa: Vaikka ”Ennen joulua” –suunnitelma menikin mönkään, Amia pitää kiinni toivosta lujemmin kuin koskaan aikaisemmin. Aika imelää. Yh.

 

Mutta se Nanin kortti. Pitää mennä tekemään vielä se, että ehdin Simpsoneiksi takaisin kotiin. Ah, niin joo: Saanko esitellä, krumeluuritalo!

piparkakkutalokrumeluuri.jpg