On enää viikonloppu lomaa jäljellä. Ei ahdista, vähän on vain ankea fiilis. Eilen oli terapia, tai olisi ollut, mutta minulla oli paha migreeni. Menin kuitenkin paikalle, mutta en oikein muista siitä paljon mitään. Muistan sen, että tajusin miten paljon yleensä nyökyttelen siellä, koska jokaisesta nyökkäyksestä tuli sellainen olo, että minun tarvitsee oksentaa nyt heti. Lähdin sieltä kesken, koska jo ihan puhuminen ja kuunteleminenkin tekivät niin pahaa.

Ehkä johtuu osittain tuosta, että nyt on ollut jotenkin epätodellinen olo tänään. Tämä päivä on mennyt migreenin jälkitilassa, joten on pitänyt ottaa rauhallisesti. Soitin varatakseni ajan YTHS:lle, koska selkeästikään se migreenin estolääkitys ei toimi enää. Minulla oli paha migreeni maanantainakin kun oli lento Edinburghista takaisin. Ja samoin tiistaina. Eli koko viikko on mennyt nyt migreenissä ja se ärsyttää.

Edinburgh oli ihan jees kaupunki, sellainen että sinne voisi ehkä kuvitella muuttavansa. Mutta en vain ymmärrä heidän puhettaan. Siis yhtään. Minä ja Myy (Natalian lisäksi toinen mukana ollut nainen) juteltiin yhden miehen kanssa yhden baarin lähistöllä, kun Natalia oli ostamassa tuliaisia. Menossa oli joku peli, jossa ilmeisesti Skotlanti pelasi. Tämä kaikki jäi hyvin epäselväksi, vaikka me kysyimme sitä useaan kertaan, sillä tyyppi puhui ilmeisesti skotlantia (ei siis englantia skottiaksentilla, vaan skotlantia), enkä minä ymmärtänyt siitä oikeastaan mitään. Se oli pieni järkytys minulle, kun meillähän on se skottiopettajakin (joka hänkin on tosin tehnyt selväksi, että puhuu meille englantia skottiaksentilla, eikä itse skotlantia) ja olenhan minä opiskellut englantia nyt jo aika pitkään.

Mutta kaupunki itsessään oli kiva, aika pieni ja tosiaan sellainen kotoisa. Tarpeeksi brittiläinen ja hyvää teetä sai kahviloista melkein paremmin kuin Lontoossa. Mutta muuten jotenkin masensi. Huomasin siellä, että ihmiset ovat täsmälleen yhtä haluttomia kuuntelemaan sanomiseni loppuun englanniksi kuin ovat suomeksi. En tiedä miksi se ylätti, ja ehkä vedän liikaa johtopäätöksiä yhdestä kännisestä tyypistä, mutta kai jotenkin ajattelin että Britanniassa ihmiset eivät niin automaattisesti katsoisi minun lävitseni. Mutta kai on ihan luonnollista, että olen yhtä näkymätön siellä kuin missä tahansa muuallakin. Ainakin tähän asti olen voinut ajatella, että no kun olosuhteet eivät ole sellaisia että tuntisin oloni kodikaaksi, mutta siellä kun olin Skotlannissa ja olimme porukalla pianobaarissa, niin luulisi että siellä jo missä olisin tuntenut oloni sellaiseksi, että tämä on minun juttuni, mutta näköjään ei.

Ja se pikkuruinen Myy oli dieetillä, hän laski kännykkäsovelluksella kävelemiään askelia ja kaloreita, koska hän on kuulemma 1200 kalorin dieetillä. En tiedä miksi, koska hän on sellainen pieni ja laiha (ei tosin yhtä laiha kuin Natalia, mutta ei nyt tule yhtäkkiseltään mieleen ketään muutakaan joka olisi niin laiha) ja käyttää vaatekokoa 34. Tunsin itseni tietenkin valtavaksi heidän rinnallaan. Laihanakin tunsin oloni jättiläiseksi Nanin rinnalla, mutta nyt kun en ole enää laiha, niin on vielä entistäkin paljon vaikeampi jotenkin olla tuntematta oloaan ihan kurjaksi. Ja se oikeasti tuntuu siltä kuin oma keho muuttuisi ja näyttäisi välillä enemmän ok:lta ja välillä sitten ihan hirveältä.

Yhtenä iltana olin jotenkin todella kännissä siellä Edinburgissa, koska näköjään tarvitaan vain yksi lasillinen viiniä illallisella ja kaksi drinkkiä baarissa, niin minä olen jo ihan naamat. Silloin oli todella kurja fiilis. Tajusin jotenkin odottavani, että muuttuisin joksikin toiseksi ihmiseksi. En muuttunut, en muuttunut edes toisenlaiseksi minuksi, olin vain se sama tylsä ja sosiaalisesti rajoittunut epävarma Amia. Jotenkin nyt olen sitten miettinyt asiaa ja tullut tulokseen, että minä elän jossain ihan kuvitteellisessa maailmassa, josta poistun vain mennessäni töihin tai lähtiessäni muuten kämpän ulkopuolelle. Sitten palaan takaisin ja uppoudun siihen omaan maailmaani, joka on jotenkin sellainen, jossa jaksaa edes jotenkin.

Oikea maailma on sitten se, missä 34-kokoinen Myy laihduttaa ja ihmiset katsovat minun lävitseni kuin en olisi siinä lainkaan, eikä ketään kiinnosta kuunnella edes muutamia yksittäisiä lauseitani loppuun silloin kuin saan rohkaistua itseni sanomaan jotain. Kuvitelmissani kuvittelen itseni soittamaan jostain pianobiisistä hienoimman tulkinnan ikinä, mutta todellisuudessa en saa edes opeteltua kappaleita loppuun. Ja jos saan ja lopulta saan ne vielä sellaiseen kuntoon että ne kuulostavat oikealta, omassa mielessäni olen jo kyllästynyt niihin ja ne kuulostavat niin yksinkertaisilta, että en ikinä kehtaisi soittaa niitä kenellekään. Mielessäni käyn aina kuvitteellisia keskusteluja ihmisten kanssa, mutta todellisuudessa jos yhtäkkiä katoaisin, niin kestäisi varmaan ikuisuus ennen kuin kukaan huomaisi. Tai siis terapeutti huomaisi ja pomo töissä, mutta siinä ne sitten olisivatkin. Jos olisi heinäkuu ja loma töistä, niin sitten ei olisi ketään huomaamassa.

Varasin muuten eilen sekä lennon että hotellin Bremeniin seuraavaksi lomaksi, eli heinäkuun ja elokuun vaihteeseen. Terapeutti kysyi minulta viime viikolla, kun oli puhetta siitä että on ollut sellainen olo että haluaisin varmistella kaikkea kaikilta ennen kuin teen mitään, että onko minulle koskaan tullut vielä sellaista oloa, että voi kun on kiva, kun saan tehdä mitä haluan, eikä kenelläkään ole sanomista siihen. Ei minulla ole koskaan ollut. Nytkin se Bremenin matkan varaaminen oli hirveän stressaavaa. Tuntui, että on "pakko" mennä sinne, koska olen itsenäinen ihminen ja voin tehdä mitä haluan. Se tuntuu kokonaan lähinnä velvollisuudelta, enkä oikein jaksa odottaa sitä hyvillä mielin. No, ei ainakaan tarvitse mennä mihinkään missä kaikki tanssivat. Ja siellä on joku tiedemuseokin. Ja olen siellä vain kolme yötä, menen myöhään maanantaina ja lähden aikaisin torstaina. Kaikki on nyt maksettu etukäteen, kun koko kesän lomarahatkin tulivat nyt eilen.

Mutta toisaalta tuntuu että on hyvä mennä töihin. Voin taas uppoutua vanhaan rutiiniin ja omaan feikkimaailmaani, joka ei saa oloa tuntumaan tältä, että koko ajan sattuu. Muut elävät elämää tässä maailmassa ja selkeästi menestyksekkäästi, mutta minä en ole mitään, en ole kukaan, enkä kuulu minnekään. En edes elä tässä maailmassa, vaan sukellan aina omaan pikkumaailmaani, jonka olen keksinyt, ja jossa kaikki on toisin. Se on täynnä omia tarinoitani ja ihmisiä tästä maailmasta, joiden kanssa kuvittelen vuorovaikuttavani, jotka siinä maailmassa olisivat kiinnostuneita jotain mitä minä teen tai sanon.

Ei pitäisi itkeä. Tunnen jo nyt, miten eilinen migreeni alkaa viiltää päässäni todella kipeästi. Minun täytyy pysyä tasaisena. Ei innostua tai masentua, varoa nopeita liikkeitä tai välkkyviä valoja. Pitää varmaan ottaa joku särkylääke taas, tai sitten aamulla on taas herätessä täysi migreeni päällä. Niin joo ja YTHS:llä ei ollut aikoja ennen elokuuta, eikä elokuun aikoja ole vielä avattu, joten voin silloin 1.8. varata itselleni netistä ajan, koska se siellä ajanvarauksessa sanoi luovansa minulle "tiketin", jota kautta pystyn tekemään varauksen. Mutta kuukausi pitäisi mennä sitten tällä päällä.

Mutta nyt on vähän parempi olo taas, koska kuvittelin katusoittavani Lontoossa ja myös osaavani soittaa joitain hienoja biisejä. Ja kuvittelin katusoittoa Lontoossa enkä Edinburghissa, koska katusoittamisen kannalta Skotlannissa on yksi iso mutta: ainakin Edinburghissa kaikki katusoittajat soittivat säkkipillejä. Se oli toisaalta siistiä ja luonnollisesti heitin heille muutaman kolikon, mutta toisaalta tuntui, että siellä Edinburghissa melkein kuin yritettiin täyttää kliseisen skottikulttuurin kaikki tärkeimmät pääkohdat. En usko, että siellä ihan sattumalta mennään soittamaan juuri säkkipilliä kadulle kilttiin pukeutuneena, vaan sitä mennään soittamaan siksi, koska se on eksoottista ja turistit varmaan haluavat nähdä mieluummin "eksoottisia" skottilaisia soittimia kuin niitä normaaleja mitä ihmiset ympäri maailmaa soittavat. Lontoo on puolestaan enemmän sitä mitä se on. Lontoo on suurkaupunki ja siellä ei kenenkään tarvitse teeskennellä mitään, koska ketään ei kiinnosta. Siellä tarjoillaan pikakahviloissa pahaa ylivahvaa teetä, eikä kukaan puhu klassisella brittiläisellä aksentilla, koska aniharva ylipäätään puhuu englantia äidinkielenään. Mutta minä pidän juuri siitä. Siitä että kaikki ovat oikeastaan aika samanlaisia ja katusoittajat soittavat samoja biisejä kuin kaikissa muissakin maissa, täsmälleen samoilla soittimilla kuin ihmiset yleensäkin. Vaikka Skotlannissa tee oli paljon parempaa ja huomattavasti useammin lehdistä valmistettua.

Mutta ehkä menen nukkumaan. Maanantaina alkaa työvuoro tosin vasta puoleltapäivin, joten ei tarvitse ihan aamulla raahautua sinne.