Tämä on liikaa. En minä jaksa. En minä pysty. Yöt ovat aina pahimpia. Nykyään itken vain kaikki yöt, koska minuun sattuu ja koska en jaksa enää. Alle kaksi viikkoakin on liikaa. En pysty.

Minulla on kolmet laskuharjoitukset ensiviikolla, joten ajattelin, että aloittaisin tehtävien tekemisen nyt, kun en saa kuitenkaan unta. Enkä minä tajua edes niitä kysymyksiä. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä minun pitäisi tehtäville tehdä – ei aavistusta edes siitä, mistä aloittaa etsiminen, jotta saisin selville edes kysymyksen idean.

”Valinta toimii homotsygoottista resessiivistä genotyyppiä vastaan ja alleelifrekvenssit lähtötilanteessa ovat p = 0,7 ja q = 0,3. Mitkä ovat alleelifrekvenssit yhden sukupolven jälkeen, jos valintakertoimet ovat seuraavat.”

Ja nämä ovat niitä helppoja tehtäviä – biologian tehtäviä. Minä en selviä edes niistä. En ole ikinä kuullutkaan alleelifrekvensseistä. En tiedä, mitä ovat valintakertoimet. Ja muut laskuharjoitukset ovat kemiasta, josta tajuan vielä vähemmän. Eli summauksena: minun pitäisi tehdä ja laskea, mutta en osaa tehdä yhdellekään tehtävälle mitään enkä tiedä edes mistä niissä puhutaan.

Ja niiden takia minun pitäisi olla täällä. Pitäisi mennä viimeisellä viikolla vielä laboratorioonkin. Ja Epäorgaanisen kemian tenttiin, jonka tiedän jo nyt reputtavani. Miksi minun täytyy tehdä tällaista? Miksi minun täytyy kärsiä täällä, kun kerran olen niin selkeästi ihan liian tyhmä?

Haluaisin vain soittaa äidille, että tulisi hakemaan minut äkkiä pois täältä. Haluaisin sanoa hänelle, että hän voisi jotenkin hoitaa sen muuton, jotta minun ei tarvitsisi ikinä tulla tänne enää takaisin.

Mutta enhän minä niin voi tehdä. Hän on jo sopinut kanssani, että tulee tänne ei ensi viikolla, vaan sitä seuraavalla viikolla tiistaina. Hän on yötä täällä ja keskiviikkona lähdetään kotiin. Minun pitäisi siivotakin, koska kämppä on käsittämättömän kaameassa kunnossa. En vain pysty. En jaksa. Siksi ajattelin, että sanon äidille, että hän voisi nukkua minun parvisängyssäni ja minä voisin istua sohvalla (koska siihen mahtuu vain istumaan enää), koska en kuitenkaan saisi unta. Ja sitten hän veisi minut epäorgaanisen kemian tenttiin, jossa en kuitenkaan osaisi yhtään mitään ja jonka reputtaisin.

Ja keskiviikkoon ja lääkäriaikaan on niin pitkä aika. Liian pitkä aika. Miten minä kestäisin edes sinne asti?

“Darkness took me. I strayed out of thought and time. Stars wheeled overhead and every day was as long as a life age on the earth.”

NN ei ole täällä. Hän ei tule koskaan olemaankaan. Ei hän koskaan välittänyt. Hän merkitsi minulle niin paljon, merkitsee vieläkin, mutta minulla ei puolestani koskaan ollut kai hänelle mitään väliä. Ei ole Naniakaan. En ole kuullut hänestä ikuisuuksiin. Lähetin hänelle sähköpostin joskus viime kuussa vastaukseksi hänen sähköpostiinsa. Hän kysyi, että miten minulla menee. Ensimmäistä kertaa sanoin suoraan, että ei mene yhtään hyvin. Kerroin, että lopettaisin yliopiston kesken. Nähtävästi sillä ei ole mitään väliä hänelle, koska hän ei ole vastannut. Ei sähköpostitse, eikä ottanut mitään yhteyttä muutakaan kautta.

Minä olen täällä ihan yksin. Minulla on vain rotat seuranani ja niistäkin minun pitäisi pitää huolta, enkä enää kykene siihen. En jaksa siivota niiden häkkiä. Välillä olen niin väsynyt, että en jaksa antaa niille mitään ruokaa. En jaksa täyttää niiden tyhjiä juomapulloja. Eivätkä ne välitä minusta muutenkaan. Ne eivät piittaa minusta kuin silloin, jos annan niille jotain makupaloja. Jos itken, ne eivät tule lohduttamaan minua, vaan nukkuvat tyytyväisinä sohvan takana.

Olo on nyt hieman rauhoittunut jo. Tosin tämän ja edellisen kappaleen kirjoittamisen välillä on kulunut hetkinen. Keskustelen mesessä – kello kolmelta aamulla. Se on se matikkatyyppi. Hän kärsi melko samantyyppisestä uupumuksesta kesällä kuin minä nyt. Muutenkin meillä on välillä samansuuntaisia synkkiä ajatuksia, niin hänelle voi sentään sanoa jotain sellaisesta. Sen sijaan, jos samalla lailla sanoisi jollekin muulle, niin saisivat heti kohtauksen. Tämä tyyppi voi kuitenkin sanoa ihan neutraalisti: ”Joskus sitä toivoo, että olisi mieluummin kuollut.” Siihen voi sitten vastata: ”Niin, ymmärrän mistä puhut, minusta tuntuu välillä täsmälleen samalta.”

En laske häntä vielä kuitenkaan kaveriksi. Olen tuntenut hänet vasta reilut puoli vuotta, joten hän täyttää suunnilleen ”vähän niin kuin tuttu” –kriteerin. Olen hidas tällaisissa. Mutta sentään on joku, jonka kanssa voi puhua edes välillä jostain. Ei sillä, joskus hän on vähän outo, enkä aina tule hänen kanssaan niin hyvin toimeen, koska hän on kuitenkin muilta osin täysin erilainen kuin minä. Mutta joskus, kun voi keskustella ihan kenen kanssa tahansa ja itkeä samalla (vaikkei toinen sitä tietäisikään), tuntuu pelkästään se jo paremmalta.

Mutta en minä silti kestä. Jos soittaisi huomenna äidille, jos tämä ei soita minulle, ja kysyisi, jos hän voisi tulla hakemaan minut kotiin jo ensi viikonloppuna... Minä vien nähtävästi luovuttamisen ihan kokonaan uudelle tasolle tekemisilläni.