Äiti ja Veli kävivät taas pääsiäisenä. Olin töissä koko pääsiäisen, joten se heidän tulonsa vähän stressasi, mutta Veli oli hyvällä tuulella, niin se meni ihan hyvin. Jotenkin aina kun Veli on mukana niin se menee jotenkin paremmin, kun olen edelleen sitä mieltä, että hänen järkeilynsä käy paljon enemmän järkeen kuin vaikka äidin. Siitä on nyt varmaan kohta vuosi, kun ollaan äidin kanssa väännetty kenkäasiaa aina kun hän tulee. Terapeuttini pitää sitä todella mielenkiintoisena, koska se on selkeästi äidilleni iso juttu, eikä siinä ole mitään järkeä. Se on myös aina minulle sellainen paikka että minun pitäisi pitää puoliani.

En ole varma olenko täällä sanonut siitä, mutta siis kun äitini tulee käymään, hän haluaa kävellä sisälle kämppääni kengät jalassa. En muista koska se alkoi, koska kun kämppäni on ollut sekaisempi, niin olen sinänsä jotenkin tajunnut sen, koska esimerkiksi se kun astuu rottien häkistä sinkoaman kuivikepötkön päälle, niin eihän se ole kivaa. Ne nyt ovat pieniä paperipötköjä, joten sinänsä mitään vahinkoa se ei tee, mutta ärsyttäähän se minuakin. Mutta silloinkin kun kämppäni on täysin siisti ja kun olen imuroinut ja vielä pessyt ja kiillottanut lattian, äitini ei mitenkään haluaisi ottaa kenkiä pois.

Luulisi, että kun sanon hänelle, että ota ne kengät pois kun olen juuri siivonnut, hän ottaisi ne kiltisti pois, mutta kun hän alkaa vängätä siitä. Tälläkin kertaa kävi ilmi, että hän oli etukäteen oikein miettinyt ja suunnitellut sitä, koska hän sanoi, että Veljellä on kengissään sellaiset liukastumisen estävät piikit, mutta että he olivat ottaneet ne autossa pois, jotta Veli ei naarmuttaisi minun kämppäni puulattiaa! Oikeasti! Ja sitten kun pyysin heitä ottamaan kengät pois, niin äiti yritti taas vängätä, että ei kun se on niin vaikeaa, ei Veli saa niitä kenkiä pois. Tässä kohtaa Veli sitten sanoi äidin puheen päälle, että kyllä hän saa ne pois ja sitten hän vain otti kenkänsä pois. Se tuntui tosi kivalta. Ei veli varmaan tajunnut, että siinä oli meneillään joku suuri valtataistelu, mutta se tuntui melkein kuin hän olisi pitänyt minun puoliani. Ja siis koko tilanteen absurdiudun konkretisoi juuri se, että jopa Veli ymmärtää, että kun mennään jonkun luo vieraisille, kengät otetaan pois. Äitinikin ottaa muualla ja hän ottaa kengät pois kotona, mutta minun asuntoni on ilmeisesti koko maailman ainoa epä-koti, jossa tällaiset normaalit ihmisten väliset käytösmallit eivät päde.

Ja olen yrittänyt pitää puoliani, mutta kun se on joka kerta, se on joka kerta se sama vänkäys ja kaikki maailman tekosyyt, jotka eivät oikeasti ole muuta kuin tekosyitä. Ja mitä enemmän hän vänkää, sitä enemmän se minua vain kyllästyttää. Ensimmäisen kerran tajusin sen loukkaavuuden vasta silloin, kun olin juuri edellisenä iltana kovalla työllä kiillottanut koko lattian ja äiti ei vain olisi suostunut ottamaan kenkiä pois. Silloin vasta jotenkin tajusin, että tämä ei nyt ole ihan normaalia, etenkin kun edes pyyntöjen jälkeen hän ei olisi halunnut suostua siihen.

Muutenkin tuntui, että tällä kertaa saatiin Veljen kanssa liittouduttua äitiä vastaan. Niin kuin sanoin, jotenkin Veljen logiikka on sellaista ihan normaalin ihmisen logiikkaa, jonka minä ymmärrän, mutta äiti ei. Aikaisemmin olen kai jotenkin hiljaisesti hyväksynyt sen ja ajatellut, että no kun enhän minä edes näe Veljeä melkein koskaan, niin eiköhän äiti tiedä paremmin. Mutta tällä kertaa kun ensin mietittiin mihin mennään, niin äiti oli sitä mieltä, että osa paikoista rajautuu heti pois, kun jos pitää käyttää aterimia, niin eihän Veli osaa niitä käyttää. Veli kun oli sanonut haluavansa hampurilaisen, mutta minä en itse olisi kyllä halunnut mistään hinnasta johonkin McDonaldsiin. Ja sitten heitin vitsillä, että eihän veljeni voi olla yhtään huonompi syömään hampurilaista veitsellä ja haarukalla kuin äitikään. Äiti ei siis vain osaa syödä kunnollisessa ravintolassa hampurilaista haarukalla ja veitsellä ilman että se leviää siihen koko lautaselle, en vain ymmärrä miksi hän voi olla siinä niin huono. No, lopulta hän sanoi, että voidaan me mennä siihen Pancho Villaan niin hän voi sitten auttaa Veljeä ruoan pilkkomisessa.

No, sitten mentiin ja Veli sitten siellä sanoikin, että ei haluakaan hampurilaista vaan jotain muuta. Minä sitten kävin hänen kanssaan läpi sitä ruokalistaa ja yritin selittää niitä ruokia hänelle, mutta hänelle riitti pelkästään se, että ruokalistassa oli Quesadillan kuva, joten sitten hän halusi sellaisen. Äiti sanoi heti, että ei. Minä kysyin sitten, että miksi ei, kun se maksaa suunnilleen saman verran kuin hampurilainen ja jos Veli haluaa sen, niin miksi ei? No ei, koska se on liian tulinen. Siihen Veli sanoi, että hän tykkää tulisesta. No ei, kun ei veli osaa syödä sitä. No eihän kukaan pilko Veljelle siellä asuntolassakaan ruokaa, ja jos Veli ei ole 32 ikävuoteen mennessä oppinut syömään haarukalla ja veitsellä niin ehkä olisi aika opetella sitäkin.

Joten äiti joutui myöntymään ja Veli sai Quesadillansa. Yritin opettaa häntä sanomaan sen. Ke-sa-di-ja. Aluksi se oli pelkkä "dia", mutta kyllä hän sai sanottua sen muutamaan kertaan kokonaankin. Se vain jäi harmittamaan, että kun tarjoilija tuli kysymään mitä me otamme, en kannustanut Veljeä sanomaan sitä itse. Koska kun olin juuri opettanut häntä sanomaan sen, niin miksi hän ei olisi voinut sanoa itse tarjoilijalle mitä haluaa. Menin vain paniikkiin ja vaikka itse huomasin sen, en ehtinyt järkeistämään sitä, vaan sitten äiti sanoi mitä Veli haluaa. Jotenkin vain panikoiduin siitä, että jos Veli yrittää sanoa sen ja tarjoilija ei ymmärrä, niin kaikki varmasti suuttuvat - tarjoilija ja asiakkaat - että me hukkamme tarjoilijan aikaa. Mutta olihan se tyhmä ajatus. Varmasti tarjoilija olisi ollut ymmärtäväinen, jos Veli olisi itse yrittänyt kommunikoida mitä hän haluaa. Ehkä se olisi tuntunut Veljestäkin siltä, että hänet huomioidaan. Hänkin on oppinut siihen, että äiti hoitaa kaiken aina hänen puolestaan, joten hän ei tarvitse - eikä saakaan - yrittää kommunikoida itse.

Mutta sitten ruoka tuli ja äiti ehdotti, että jos hän pilkkoisi sen Veljen ruoan, mutta minä sanoin, että annetaan hänen kokeilla. Ja ilmeisesti minun arvaukseni osui oikeaan ja Veli syö asuntolassaan haarukalla ja veitsellä ihan niin kuin kuka tahansa. Vähän se näytti hankalalta, mutta Veli osasi pitää haarukan ja veitsen oikeissa käsissä ja vaikka hän leikattuaan yhden palan laittoikin veitsen lautaselle ja vaihtoi haarukan oikeaan käteen, se sujui paljon paremmin kuin olin ajatellut.

Ja minun kämpällänikin kun kysyin että haluaako hän rotan syliin ja minkä rotan, niin hän osasi valita ihan itse. Myöhemmin hän halusi sitten saman rotan vielä toiseen kertaankin syliin. Ja hän on niin hyvä rottien kanssa. Hän ottaa niistä kiinni niin varman oloisesti, mutta ei kuitenkaan liian tiukasti. Sekin jo varmaan vaikuttaa siihen, että rotatkin rauhoittuvat hänen sylissään ihan erilailla kuin vaikka äidin sylissä. Ja kun se Veljen suosikki oli siinä hänen siliteltävänään, niin minä sitten sanoin, että sille pitää sanoa sitten lähtiessä heipat, koska sillä on kasvain, eikä sitä ole enää seuraavalla kertaa kun Veli tulee käymään. Veli näytti siltä että hän kuuntelee ja sanoi: "Oho, kasvain, voi, voi." Äiti kuunteli sitä sivusta ja sanoi että olisihan se nyt fiksumpaa hankkia joku eläin joka elää vähän pitempään, kun onhan nuo noin kaksi vuotta elävät elukat aika lyhytikäisiä.

Joten Veli jotenkin tuntui enemmän myötäelävän kanssani kuin äiti, jonka pitäisi kyllä fiksuna ihmisenä tajuta olla jankuttamatta tuota samaa lyhytikäisyys-mantraa kun kerron että joku rotista on kuolemassa. Mutta tuntui tosi kivalta nähdä Veljeä. Hän oli ilmeisesti hyvällä tuulella, kun häneen sai jotain kontaktiakin. Välillä saattaa olla että hän ei sano mitään, eikä reagoi mihinkään, vaan jos häneltä kysyy jotain, hän vain sanoo "emmä tiiä", vaikka kysymys olisi vain että onko siellä vielä lunta. Joten siihen nähden meni tosi hyvin ja jotenkin hän on hyvä vastapaino äidille, kun jos minä ja äiti ollaan kaksistaan, niin äiti jyrää mielipiteidensä kanssa ja minä jään epäilemään omaa arviotani, jos tuntuu että tuo ei nyt ole ihan okei.

Toisaalta tuntuu sitten jotenkin tyhmältä, että kun tämänkin käynnin aikana veljeni minulle sanomat sanat voi laskea varmaan kahden käden sormilla, niin silti se tuntui minulle todella erityiseltä. Tai siis normaalien ihmisten normaali sisaruussuhde on varmaan jotain ihan muuta ja kai on jotenkin outoa, että jollain tämänkaltaisella minimaalisella vuorovaikutuksella voisi olla mitään merkitystä kenellekään. Mutta kai minäkään en ole ihan normaali sisko.

Mutta rotat ovat tosiaan taas olleet ilon sijaan surun lähde. Yhdellä on tosiaan kasvain, vaikkakin pieni, niin todennäköisesti se kasvaa aika nopeasti. Toinen on muuten vain ilmeisesti vanhuuttaan menossa yleiskunnoltaan huonompaan suuntaan ja kolmannella - joka on yksi tämänhetkisistä suosikeistani - on nyt antibioottikuuri päällä. Se on ollut koko ikänsä terve, niin nyt kun tuli hengitysprobleemaa ja piti viedä se lääkäriin, niin jouduin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan katsomaan sen syntymäaikaa ja oho, se onkin jo yli kaksi vuotta. Sekin on nyt ollut vähemmän aktiivinen ja kun ulkoilutan niitä, se vain haluaa kiivetä olkapäälle ja jää istumaan niskaani. Ei siis olkapäälle, vaan niskaan. Jos yritän kääntää päätä niin että näkisin sen, se vaihtaa paikkaa. Se on edelleen se samanlainen teinin ruumiillistuma, kun se ei ole koko elämänsä aikana sietänyt pusuja, kun ei saa hyi, eikä saa silittää, mutta jos menen ulkoilutuksen aikana käymään vaikka vessassa, niin jo kun menen ovea kohti, niin sen ilme terästyy ja se näytää jotenkin pelästyneeltä että mihin se menee. Ja kun tulen takaisin, niin se on odottamassa siinä ovella. Ja sillonkin jos yrittää silittää, niin sitten se on sitä, että hyi, älä, ihan muuten vain tässä istuin, ei edes kiinnosta. Ja nyt se on vain siellä niskassa, mutta sitä ei vain saa katsoa, kun olisihan se kai tosi noloa.

Joten on sen puolesta ollut todella raskas olo. Töissä sen jotenkin pystyy unohtamaan, mutta kun tulen kotiin, niin mitä lähemmäksi ulko-ovea pääsen, sitä raskaammilta ne portaat tuntuvat, kun tiedän että sisällä odottaa ne kullat, joista moni on sairas ja joita minä en voi mitenkään auttaa. Ja vaikka tänä vuonna tulee täyteen kymmenen vuotta rottailua, niin nytkin vaikka on vähän siinä ja siinä että kannattaako yli kaksivuotiaalle rotalle edes kokeilla kovin pitkää antibioottikuuria, niin nyt sen poisjättäminen ei ollut edes vaihtoehto. Jotenkin vain ajattelin, että ei ihan vielä. Tai siis, tiedän että sen lähtö kyllä lähenee ja on aina parempi päästää liian aikaisin pois kuin liian myöhään, mutta nyt on vain ajatus, että ei ihan vielä, jooko.

Nyt on taas vapaata ennen kuin on viikonloppuna taas yövuoroja. Tänäänkin piti olla vapaapäivä, mutta olen stressannut raha-asioista nyt taas, kun on se potentiaalinen harjoittelu tulossa ja kun käyn terapiassa kaksi kertaa viikossa, niin siitä tulee tietysti myös tuplalasku. Ja maksoin takaisin ylimääräiset opintotuet viime vuoden osalta, ja pyysin että tuntimäärääni töissä vähennetään, niin on stressannut, kun kuukausittaiset menot ovat jo parin kuukauden ajan ylittäneet kuukausittaiset tuloni. Onhan minulla vielä säästöjä, mutta on epämukava tunne, kun pitää jatkuvasti olla siirtämässä rahaa säästötililtä käyttötilille, että pystyn maksamaan vuokran tai terapialaskun. Joten jos töistä on soitettu että pääsisitkö huomenna sittenkin töihin, olen sanonut että joo. Onneksi pääsiäisestä tulee kaksi arkipyhää kun olin töissä (eli triplapalkka), niin ehkä tilanne pikkuhiljaa korjaantuu.

Niin joo ja vaihteeksi migreenilääkitykseni on laitettu osittain uusiksi, kun säryt eivät vain lähde. Oli nyt estolääkkeen lisäksi kohtauksiin kahta eri kipulääkettä ja pahoinvointilääke - sekä tietysti kuulemma tärkeimpänä ohjeistus ottaa ne kaikki kerralla ja olla miettimättä sitä että jos nyt otan nämä niin kuinka monta pilleriä olen sitten ottanut viikon/kuukauden aikana. Ennen estolääkitystähän minulle tuli päänsärkylääkepäänsärky, joka ei sekään ollut mitään kivaa, niin nyt olen ottanut migreenikohtauksiin vain yhden 400mg buranan, mikä ilmeisesti ei ole ollut riittävästi katkaisemaan koko kohtausta, vaan se on vain alkanut alusta seuraavana päivänä.

Ainakin odotan yhä enemmän innolla sitä Albanian-matkaa, jopa rantalomaosiota! Natalia ehdotti että mentäisiinkin bussilla koko Albanian läpi yhteen rantakaupunkiin joka on lähellä Kreikan rajaa. Aluksi suhtauduin kovin äitimäisesti, eli teki mieli sanoa että ei, ja miten me muka sinne päästäisiin. Sitten ajattelin, että sehän olisi hieno tapa nähdä muutakin kuin vain Tirana ja ranta. Ja tässä kylmässä huhtikuisessa Suomessa lämmittää ajatus siitä, että vihdoin olisi luvassa kunnollinen kesäsää. Tuntuu että minulla ei ole oikein ollut kesää pariin vuoteen lainkaan. Ei ole ollut sellaista helleaaltoa ja en ole ollut paljon ulkona. On se johtunut osittain siitäkin, että olen ollut niin tietoinen painostani, että en ole halunnut edes miettiä kesävaatteita. Nyt kuitenkin mietin, että siellä Albaniassa on lämmintä ja ehkä hankin jonkun maksimekon (jotta olisi jotain millä peittää paljas iho rannalla etten pala ihan karrelle) ja ruusukullan väriset sandaalit. Esimerkiksi tällainen kombo:

mekko.jpgsandaalit.jpg

Koska rahat ovat olleet vähissä, olen vain mielikuvashoppaillut, mutta on ollut ihan kiva, kun olen pystynyt liittämään siihen rantalomaan vihdoinkin joitain muitakin ajatuksia kuin sen, että olen läski en voi.

Pitäisi vielä antaa rotalle lääke ennen kuin menen nukkumaan.