3 PÄIVÄÄ ÄIDINKIELEN ESSEEKOKEESEEN!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

5 PÄIVÄÄ MATIKAN YO-KIRJOITUKSIIN!

7 PÄIVÄÄ ENGLANNIN KIRJALLISEEN YO-KOKEESEEN!

10 PÄIVÄÄ KEMIAN YO-KIRJOITUKSIIN!

19 PÄIVÄÄ BIOLOGIAN YO-KIRJOITUKSIIN!

 

***

 

Tänään tuli vaihteeksi herättyä jo vähän kahdeksan jälkeen. Ihan kiva. Heräämisen syy ei tosin ollut kauhean kiva. Heräsin siihen, kun tajusin huutaneeni ääneen. Meinaan nyt selittää unen, koska en halua sen jäävän vaivaamaan, mutta varmaan täytyy taas sanoa, että ei ole kiva uni, luette omalla vastuulla.

 

Se alkoi siitä, että Qaro oli yhä hengissä – ja sairas. Minäkin yritin saada sen syömään. Tein sille suolasokeri-liuosta, joka toimi silloin, kun se oli pentu ja kipeä. Mutta yhtäkkiä se syöpää sairastava ei ollutkaan enää Qaro, vaan veljeni. Äiti kertoi, että hänellä oli todettu pitkälle edennyt ohutsuolen syöpä, jota ei pystyisi enää parantamaan. Veli kieltäytyi syömästä ja minä yritin syöttää hänelle jotain, jotta hän eläisi vielä pitempään. Aioin sanoa: ”Sinulle tulee parempi olo kun syöt”, mutta en sanonutkaan sitä, koska tiesin, että ei hän kuitenkaan sillä paranisi. Sanoin vain, että hänen pitäisi syödä. Veli kieltäytyi. Menin kysymään äidiltä, tiesikö veli, mikä hänellä oli. Äiti sanoi, ettei tiennyt. Minun mielestä veljen kuului tietää. Äiti sanoi, että minä voisin kertoa sen hänelle parhaaksi kokemallani tavalla.

 

Silloin kuitenkin joukko kavereita tuli hakemaan minua ja jouduin lähtemään heidän kanssaan. Yksi oli ainakin Merry ja yksi oli Jes, mutta sitten oli vielä yksi. Se saattoi olla C, mutta en ole ihan varma. Merry muuttui myös välillä yhdeksi netti-ihmiseksi. Me mentiin syömään yhteen juhlintapaikkaan. Siellä oli kauheasti abeja, muun muassa T. Toukka, joka tanssi näyttäen olevan ihan huppelissa. Tokaisin Merrylle (joka oli tämän hetken se netti-ihminen), että nyt ainakin tiedetään, miksi T. Toukan meseprofiilina on aina ”varattu”.

 

Tuon jälkeen me tilattiin. Jes halusi tilata kalleimman ryhmäannoksen. Hän on aina ollut kova syömään. Minä puolestani olisin ollut mieluusti vaikka syömättä lainkaan, halusin pääasiassa vain lähteä kotiin, jotta voisin mennä pitämään huolta veljestäni. Päätettiin lopulta tilata toiseksi kallein ryhmäannos. Saatiin pitsaa ja kaikki oli ihan tyytyväisiä. Katselin, miten yhä useampi meidän koulun abi tanssilattialla näytti olevan aika humalassa ja aion sanoa Merrylle, että meidän kannattaisi lähteä tarpeeksi aikaisin, koska muuten me selvinä jouduttaisiin mahdollisesti viemään niitä muita kotiin. Minulla oli kuitenkin syy täynnä pitsaa, joten viittoilin Merrylle, että minulla on asiaa ja yritin pureskella nopeasti. Merry näytti kummalta. Hän sanoi, että okei, mutta jos sanoisin sen vasta, kun hän tulee takaisin. Nyökkäsin ja jos suuni olisi ollut tarpeeksi tyhjä, olisin kysynyt, onko hän kunnossa. Merry lähti ruokapaikan alakertaan ja näin, miten hän juoksi kohti vessoja. Mietin, mikäköhän hänellä oli.

 

Sain vihdoin syötyä suuni tyhjäksi ja sanoin sen ajatukseni Jesille ja C:lle. Selitin sitten vähän kaikenlaista ja kysyin sitten Jesiltä, että höpötinkö liikaa. Jes sanoi, että olin ainakin muuttunut kauheasti siitä, kun olin ollut yläasteella. Minä otin sen kohteliaisuutena, vaikka Jes näyttikin olevan hieman pahoillaan siitä, että en ollut se sama mikä ennen. Sanoin sitten olevani huolissani Merrystä ja miettiväni, että voikohan hän huonosti tai jotain, koska hän juoksi vessaan.

 

En ehtinyt sanoa enempää, koska kuului huuto, että vessasta oli löytynyt ruumis. Meidän pöytäpaikka oli juuri portaiden vieressä, joten me nähtiin, miten poliisi kantoi Merryn ruumista portaita ylös. Me huudettiin, että se on meidän kaveri. Poliisi tuli meidän luo (sen ruumiin kanssa) ja täräytti Merryn irtonaisen pään minun käsiini ja kysyi, että onko se varmasti kaverini. Sanoin kauhuissani, että on. Poliisi otti Merryn pään ja sanoi, ettei tiedetä vielä tarkkaan, mitä oli tapahtunut, mutta ainakin näytti siltä, että heti mentyään vessaan Merry oli työntänyt sormensa silmäkuopista sisään ja kaivanut silmät päästään. Poliisi havainnollisti asiaa omilla sormillaan niin pitkälle kuin saattoi. Jes oksensi.

 

Poliisi lähti ja me katsottiin Jesin kanssa toisiimme ja oltiin suunniltaan. Sitten Jes kysyi C:ltä, että oliko tällä ollut jotain tekemistä asian kanssa, koska hän hymyili niin kummasti. Minäkin vilkaisin C:hen ja hänellä oli kasvoillaan jotakuinkin mielipuolinen hymy. Jes tarrasi minuun ja me peräännyttiin taaksepäin. C ei sanonut mitään. Jes huusi hänelle lisää kysymyksiä, joita minä en muista, koska olin tajunnut.

 

Yritin huutaa sen ääneen, mutta kurkustani ei kuulunut ääntä (mikä on törkeän yleistä unissa, todennäköisesti siksi, että jos huudan unessa täyttä kurkkua, huudan myös oikeasti). Sain kuitenkin sanottua hiljaisella äänellä, että C on kuollut, hänet on hirtetty. Jes kirkaisi ja perääntyi vielä kauemmas. Ihmiset olivat hätääntyneitä. Juurihan C oli ollut elossa. Eikä hän ollut poistunut siitä, hän oli koko ajan ollut siinä ihmisten keskellä, mutta nyt hän roikkui hieman keinuen hirressä hymy vielä kasvoillaan.

 

Minä tietysti pelästyin, että Jes olisi seuraava. Käännyin katsomaan häntä ja huojennuksekseni hän oli yhä aivan takanani. Huusin: ”Jes! Jes!” (Jes oli hänen oikeakin lempinimensä (lausuttuna englantilaisittain tietysti)), jotta hän ei menisi kauemmas, vaan pysyttelisi ihmisten keskellä. Jes ei kuitenkaan kääntynyt, joten tartuin häneen vetääkseni hänet näkösälle. Käteeni jäi kuitenkin vain hänen irtileikattu päänsä: silmät oli kaivettu kuopistaan ja hänen kasvonsa olivat jähmettyneet pelokkaaseen huutoon. Ääni oli taas jumissa kurkussa, mutta olin niin suunniltani, että sain huudettua ääneen. Heräsin siihen huutoon.

 

Että kiva uni taas.

 

Ai niin, sain eilen kirjoitettua pitkästä aikaa jonkinmoisen lyhyen tarinan. Minulle sanottiin täällä kerran, että ainakin yksi ihminen olisi kiinnostunut lukemaan jotain kirjoittamaani, joten päätin laittaa sen tuonne sivuihin. Se löytyy sivusta ”Daybreak”. En ole varma, mikä sen tarinan nimi on. Julkaisin sen Vuotiksessakin, mutta siellä sen nimi oli ”Aamunkoi”. En tykkää nimien keksimisestä, en etenkään, jos tarina tulee ennen nimeä. Aluksi harkitsin kirjoittavani englanniksi, joten siitä tuo englanninkielinen nimi. Ja se on Amaranth-biisissä. Ja jotenkin se vain tuli mieleeni, kun näin yhden hienon kuvan DeviantArtissa. Ja sitten kirjoitin jotain. En tiedä yhtään, mikä tuo on, tai miksi kirjoitin sen, mutta jaa-a... Aika henkilökohtainen se ainakin on. Paljon henkilökohtaisia kuvia ja symboliikkaan tungettuja tunteita ja ajatuksia. Ja siinä jää paljon auki. Enkä minä tiedä itsekään sitä auki jäävää, joten se on jotenkin jännää.

 

Tänään sitten pitäisi vihdoin laskea sitä matikkaa. Sain illalla kivan pikku ahdistuskohtauksen, kun mietin matikankirjoituksia. Kirjoitushysteria alkaa pikkuhiljaa iskeä, kun tuntuu, että mitään ei osaa eikä ehdi opetellakaan. Ja kun matikkakin on pakollisena, niin siitä pitäisi päästä ainakin läpi, jotta pääsisin edes ylioppilaaksi. Muut ei stressaa niin kauheasti, mutta se matikka... Liian usein on tullut kokeissakin sellainen olo, että enhän minä osaa yhtään mitään, niin nyt sitten on kasvava kauhu siitä, että sellainen olo tulee kirjoituksissakin. Kaikesta muusta veikkaisin pääseväni kirkkaasti läpi, vaikka en lukisi yhtään, mutta pelkään, että vaikka miten opettelen matikkaa, niin tulee kuitenkin se kaamea tajuaminen, kun saa koepaperin eteensä siellä kirjoituksissa, ettei siitä osaakaan mitään. Ja kun MAOL ja laskin pitää jättää vielä etukäteen tarkastettavaksikin, niin... Se stressaa minua ihan kauheasti.

 

Mutta nyt, nyt lopetan kirjoituksen tähän ja häivyn koneelta laskemaan sitä matikkaa. On tullut liian monta kertaa sanottua tuo, mutta silti matikka on jäänyt laskematta, mutta nyt minä kyllä menen laskemaan sitä.