...Remember only the verse, songmaker's cry the one without tears
For I've given this its strength and it has become my only strength.

Comforting home, mother's lap, chance for immortality
Where being wanted became a thrill I never knew
The sweet piano writing down my life."

Teach me passion for I fear it's gone
Show me love, hold the lorn
So much more I wanted to give to the ones who love me
I'm sorry

***

Ääh, tuskastuttavan pitkä tapaaminen Alfin kanssa on vihdoinkin ohi! Kävi voimilleni ihan kauheasti, vaikka osittain se sujui jopa keskimääräistä paremminkin. Mutta sitten kun Alf varttia ennen sitä, kun olisi pitänyt lähteä kävelemään asemalle, pamautti, että jos hän jäisikin yöksi, asiat alkoivat mennä pieleen. No, koska en tiennyt yhtään, mitä olisin tehnyt, eikä missään ollut ketään, jolta olisin voinut kysyä edes mielipidettä ajoissa, niin sitten Alf jäi.

Minä ahdistuin kai ja hermostuin. Minulle tuli ainakin pakottava tarve kävellä koko ajan, vaikka edestakaisin, jos ei muuta. En tiennyt mitä tehdä ja miten. Ja sitten iski melkein lamaannuttava väsymys ja unisuus, kun tajusin, että pitäisi vain vetää läpi normaalia elämää (syödä, ottaa iltalääke, mennä nukkumaan). Sitten olin hiljainen ja passiivinen, mistä Alf ei selkeästikään pitänyt. Käytiin syömässä läheisellä grillillä. Tai no, Alf söi, minä katselin vieressä. Minä söin kotona sitten maksalaatikkoa. Sen aikaa Alf istui sohvalla ja itkeskeli sitä, miten hänellä oli paha olo siitä, kun minä käyttäydyin niin.

No, sitten... Mitähän me tehtiin... En edes muista kunnolla, että mitä me tehtiin. Juteltiinkohan me asiasta vai ei... No, kaivoin kuitenkin esiin patjan, jonka laitoin olohuoneen lattialle. Sitten etsin lakanan ja tyynyn ja peiton ja kaiken, jotta Alfilla oli paikka, missä nukkua. Minä yritin koko ajan päästä nukkumaan, sillä aivot eivät tuntuneet surraavan enää kunnolla ja olin joka hetki valmis nukahtamaan. Muistaakseni me istuttiin ainakin Alfin kanssa sohvalla vierekkäin ja minä painoin pääni hänen rintaansa vasten taas ja kuuntelin pulssia. Enkä muuten tehnyt mitään, vaikka Alf silitteli minua ja minä ajattelin, että minunkin pitäisi silitellä häntä. Mutta minua väsytti liikaa ja kaikki energia meni siihen, että yritin pysytellä edes hieman hereillä.

Ja sen muistan, että jossain vaiheessa jostain syystä – ehkä niiden vuodevaatteiden etsimisen aikana tai jälkeen – minä seisoin ja Alf tuli halaamaan minua. Halattiin liian läheisesti. Tyhmää, kun muistaa kaikki asiat, jotka mieluummin unohtaisi, mutta ei sitten muuta. No joo, ja sitten kai pussailtiin siinä. En ole ihan varma, mutta luulisin niin. Tällä kertaa se meni ehkä vähän paremmin. Ja Alf maistui vähän kebabilta ja kebabin mausteilta. Ja sen jälkeen halattiin taas (liian tiiviisti) ja Alfilla oli kai taas herkkä hetki, kun hän huokaisi siinä halauksen aikana korvaani: ”Voi Amia...” Jee. Saan noita ihasteluja osakseni aina silloin, kun ollaan pussailtu. Kun ajattelen tuota, tekee aina mieli tuhahtaa.

Ja kun olin sitten menossa nukkumaan omaan huoneeseeni ja sulkemassa ja lukitsemassa ovea jättäen Alfin sen toiselle puolelle, hän tuli taas suutelemaan ilmeisesti pidempi pussailukohtaus mielessään, mutta minä vain lopetin sen lyhyeen, toivotin hyvät yöt ja laiton oven kiinni. Aina niin rakentava Amia...

Mutta alkupäivä meni ihan hyvin. Juteltiin oikeastaan ensimmäistä kertaa jostain spontaanista aiheesta: kauhuleffojen kliseistä. Se oli kivaa. Ja vuokrattiin leffa. Sellainen, jossa on Jim Carrey pääosassa, vakavassa pääosassa, ja jonka nimi on 23. Joo, pelkästään se numero. Se leffa oli ihan kiva. Ja oli kiva katsoa se Alfin kanssa.

Ja sitten halailtiin Alfin kanssa, Alf yritti suudella, mutta minä välttelin häntä. Sitten äiti soitti, jonka jälkeen Alf otti puheeksi sen, että jos hän jäisi yöksi. Mietin ihan hämmentyneenä, että mitä teen. Kysyin sitten Alfilta, että käykö hänelle, jos menen katsomaan mesestä, josko siellä olisi joku hänestä perillä oleva tuttu, jolta voisin kysyä mielipidettä. Alfille ei käynyt. Ei hän sitä sanonut, vaan kysyi, että mitä minä nyt menisin heiltä kysymään. Kun selitin sen ja katsoin kysyvästi Alfiin, hän sanoi kiertelevästi, että eihän ollut enää paljon aikaakaan. Sitten minä huomautin, että olihan vielä kymmenen minuuttia. Alf ei sanonut mitään. Lopulta sitten ilmoitin tyynesti, kysymättä enää, että menen kysymään. Ketään ei ollut, ei ketään, joka sanoisi minulle jotain sellaista järkevää, että jos minua epäilyttää tai jos olen väsynyt, tai mitä tahansa, jonka takia en haluaisi sitä, minulla olisi oikeus sanoa Alfille: ”Ehkä joku toinen kerta.”

Mutta ketään ei ollut. Niinpä minä sitten sanoin, että Alf voi jäädä. Ja sitten hän jäi.

Sen jälkeen sitten meni huonommin. Alf joutui käskemään minua. Hän joutui ottamaan kiinni kädestäni, ja tekemään sille mitä halusi. Kerran hän käänsi sen tarkastellakseen arpiani ja sanoakseen, että on hyvä, että ne ovat alkaneet parantua. Sitten hän otti kiinni ranteestani ja vei sen olkapäälleen, jotta halaisin häntä. Ja sitten kun oltiin siellä grillillä ja hän söi ja minä olin hiljaa, hän sanoi yhtäkkiä: ”Puhu jotain.” Ja sitten tänään aamulla hän sanoi ”halaa minua”. Hän ei suostunut puhumaan, jos en halannut häntä. Ja sitten hän sanoi: ”Silitä poskeani.” Ja taas ”halaa minua”: Ja sitten lopuksi, kun viimein tuli hetki, kun oli aika lähteä asemalle, hän käski vielä kerran halata.

Ja sitten kun ajattelin, että olen halannut tarpeeksi, yritin vetäytyä irti. Eikä hän päästänyt. Yritin ihan pontevasti, mutta hän ei päästänyt irti. Halasin sitten vielä hetken lisää. Ja sitten yritin taas päästä irti. Sillä kerralla yritin kovemmin. Eikä hän päästänyt vieläkään irti. Hän piti minusta kiinni niin kovaa, että se sattui. Enkä minä päässyt irti. Yritin tosissani päästä irti, mutta en päässyt. Ja antauduin sitten taas halaamaan hetken kauemmin, jotta hän päästäisi irti ilman että suutelisin häntä. Ja sitten yritin päästä taas irti. Ajattelin, että jos hän ei päästäisi, rimpuilisin ja käskisin ja tarvittaessa huutaisin ja tappelisin vastaan, jos hän ei vieläkään päästäisi. Hän selkeästi päästi irti vastahakoisesti, mutta ilmeisesti kuitenkin antautuneena, koska minun ei tarvinnut rimpuilla, eikä huutaa.

Ja tarvitsin tilaa, halusin ajatella ja olla rauhassa, mutta Alf pommitti minua kysymyksillä. Kyseli, että ajattelenko negatiivisemmin hänestä nyt tai että ajattelenko jotain pahaa siitä, että hän ehdotti sitä yöksi jäämistä. Sanoin, että vähän ja selitin sitä, mitä tiesin tuntevani ja miten ajattelin, että sen olisi pitänyt mennä. Ja hän tiukkasi vain uudestaan, että eikö ole sentään hyvä, että nyt molemmat tiedetään, että seuraavalla kerralla tehdään sitten niin. Että eikö sitä voisi pitää vain positiivisena asiana. Sitä hän kysyi niin kauan kunnes olin niin väsynyt, että myötäilin vain, että joo joo, niin kai.

Sitten kun odotettiin junaa ja hän tarttui minua olkapäästä, rimpuilin irti. Ja kun juna tuli, Alf kysyi, että saisiko hän halata. Joo, sentään kysyi. Ja minä mietin, miten pystyisin kieltäytymään kohteliaasti. Hän tajusi kyllä asian varmaan heti, kun en heti sanonut mitään, enkä katsonut häneen, enkä tehnyt elettäkään halatakseni. Lopulta sain sanottua pelokkaasti: ”Jos käy, niin ei.” Ja sitten ei halattu ja hän nousi junaan ja minä lähdin kotiin.

Ja nyt minulla on paha mieli. Tuntuu, että jossain sisälläni on möykky, joka tuntuu pahalta. Yritin selittää sen parillekin ihmiselle netissä. Toinen, jonka kanssa käsiteltiin asiaa pitempään, oli sitä mieltä, että parisuhteet perustuvat keskustelulle ja että minun pitäisi kertoa hänelle totuus kaikesta, myös siitä, etten tunne Alfia kohtaan mitään kauhean erityistä. Muuten leikittelisin hänen tunteillaan.

Niin se ihminen sanoi. Ja hän on aikaisemminkin käyttäytynyt negatiivisesti tuolla lailla. Hän tapasi aloittaa kanssani keskusteluita offlinessa ja sanoi olevansa offlinessa sen takia, koska hän ei halunnut jutella kaikkien kanssa. Sitten meillä oli muistaakseni jotain riitaa. En ole varma, enkä muista ainakaan, että mistä. Ja sitten hän lakkasi aloittamasta keskusteluja. Hän näkyi minulle aina offline, niin en minäkään voinut kysyä häneltä mitään. Ja sitten kun hän näkyi muutamaan kertaan lopulta online, tervehdin häntä ja sanoin, ettei häntä ole näkynyt online pitkään aikaan ja kysyin sitten, että ovatko meidän välimme okei.

Hän sanoi siihen, että on halunnut pitää minusta taukoa, koska minä kinaan koko ajan. Kinaan ja yritän tuputtaa hänelle ajatusmallejani. Että hänen pitäisi pitää minusta taukoa ennen kuin jaksaisi kinata taas. Hän auttoi minua matikassa silloin kun olin yliopistossa ja me juteltiin paljon. Ja sen jälkeen meidän keskustelut pikkuhiljaa muuttuivat ja hän alkoi muuttua äreämmäksi. Hän sanoi sen johtuvan siitä, että on kesä ja että se masentaa häntä. Sen jälkeen hän ei ole sanonut mitään sellaista. Ei edes vihjannut, että hän olisi osasyyllinen kinaamiseen. Ei, se olin vain minä, joka kinasi aina. En halunnut alkaa huomauttelemaan siitä, että hänessäkin oli vikaa, vaan nielin ylpeyteni ja pyytelin anteeksi. Lupasin parantaa tapani. Siihen se keskustelu sitten päättyi.

Ja tänään sitten taas aloitin keskustelun hänen kanssaan. Kyselin kuulumisia ja kaikkea. Ja sitten jossain välissä, sanoin jotain tyyliin, että kunpa minäkin olisin onnellinen, kuten hän, ja kunpa minulla olisi selvänä mielessä joku päämäärä. Siitä hän sitten lähti kyselemään kysymyksiä, joiden tarkoitus oli ilmeisesti valottaa minulle jotain. Ja sitten kun jossain vaiheessa sitten huomasin, että se alkaa mennä taas kurjaksi ”keskusteluksi” ja kysyin häneltä, että menikö keskustelu ehkä kinaamiseen päin. Hän sitten sanoi, että meni. Ihan sillä lailla, että se oli yksin minun syyni. Ja sittenkin, kun yritin tehdä kaikkeni pelkästään selittääkseni tilanteen hänelle, hän vain sanoi, että miksi minä olen muka päättänyt, että tulen aina olemaan yksin. Miksi minä olen muka päättänyt, että en voi olla onnellinen. Hän oli ajatellut samoin vuosi sitten, mutta nyt hän siitä huolimatta oli onnellinen.

Ja ennen kuin ehdin vastata, hän sanoi, että hänen pitäisi mennä nukkumaan pian. Jätin vastaamatta. Jätin sanomatta. Toivotin hänelle hyvää yötä ja kun hän pyysi minua sanomaan, mitä olin aikonut sanoa, minä sanoin vain, että ei sillä olisi väliä, ei se ollut tärkeää.

Olisin sanonut hänelle, että en ole päättänyt mitään sellaista, mutta että en vain jaksa enää toivoa. En jaksa uskoa, että mikään voisi koskaan enää kääntyä parhain päin. Että minä voisin koskaan saada suhteen sellaisen ihmisen kanssa, jossa molemmat tuntisivat toisiaan kohtaan samoin. Että minusta tuntui toivottomalta, järkyttävän yksinäiseltä ja kummajaiselta, kun kaikilla muilla oli poikaystäviä, mutta minulla ei. Että miten minusta tuntui niin kauhean pahalta koko ajan, vaikka miten yritin.

En sanonut. Koska ei hän kuitenkaan olisi sympatisoinut. Hän olisi vain sanonut taas jotain, mikä olisi satuttanut minua. Vaikka hän oli itse kauhean synkeässä vaiheessa vuosi sitten ja vaikka minä miten hartaasti aina kuuntelin häntä ja tein kaikkeni sympatisoidakseni ja lohduttaakseni, niin tuntuu, että hän on nyt ihan eri ihminen, joka on unohtanut sen kaiken – unohtanut sen, miltä tuntuu olla näin surullinen. Hän vain sanoo, että itsekin ajatteli niin, mutta hänellä kaikki alkoi lopulta paranemaan.

Oloni tuntuu tyhjältä. Väärältä. Ihan väärältä. Olen itkenyt jo ikuisuuden tänään. Tuntuu niin pahalta. Suhde Alfin kanssa alkaa tuntua niin pahalta, että tekee mieli päättää se. Ajatus siitä, että en enää seurustelisi, vaan olisin ”sinkku” ja yksin, tuntuu siltä että luovuttaisin ja alistuisin siihen, että olen yksin. Että olisin yksin, vaikka yksinäisyys sattuu niin paljon, että olo tuntuu sietämättömältä. Ja ajatus koko elämästä yksin tuntuu niin tuskalliselta, niin kivuliaalta, että tuntuu siltä kuin pelkästään se henkisen tuskan ajatteleminen saattaisi tappaa minut.

Mutta mitä vaihtoehtoja minulla on. Minä en näe vaihtoehtoja. Varmaan minun pitäisi yrittää asennoitua paremmin ja nähdä niitä vaikka väkisin, muta en pysty. Olen niin surullinen ja minuun sattuu niin paljon, että en pysty. En pysty, enkä jaksa. Enkä minä kestä tätä enää. En kestä mitään enää. En kestä suhdetta Alfin kanssa. Pakottamista. En kestä sitä, että en olisi suhteessa Alfin kanssa. En kestä edes ajatusta siitä, että olisin niin kauhean yksin. En kestä ajatusta siitä, että Nan muuttaa opiskelemaan, mutta minä en. Miten hän siirtyy eteenpäin elämässään, mutta miten minä olen vain jumissa tässä samassa tuskassa ja olemattomuudessa. Miten olen epäonnistunut kaikessa, miten epäonnistun jokainen hetki uudestaan, kun en pysty muuttumaan. Miten en pysty vapautumaan synkkien ajatusten otteesta, vaikka kaikki muut pystyvät.

Nyt minä haluaisin vain, että joku voisi sanoa jotain, mikä lohduttaisi. Mutta ei ole ketään. Ei ole mitään. Ja se satuttaa. Olo tuntuu liian tuskalliselta. En kestä. En kestä. Haluaisin, että olisi joku, joku, jolle voisi ajatella voivansa soittaa ja pyytää tätä sanomaan edes yhden syyn, miksi en päättäisi kaikkea nyt. Miksi en vain kuolisi. Miksi en vihdoinkin lopettaisi valittamista, itsesäälimistä ja kinaamista? Miksi en lopultakin tekisi jotain asialle? Jos minusta kerran tuntuu vahvasti siltä, että en voi tulla olemaan onnellinen. Jos tulevaisuus tuntuu minusta aina vain yhtä synkältä.

Tavallaan tuntuisi, että se olisi ratkaisu. Tavallaan huojentaa ajatus, että sillä kaikki olisi sitten ohi. Enää ei tarvitsisi kärsiä. Mutta minua pelottaa. En koskaan ajatellut, että kuolema pelottaa minua, mutta kai se pelottaa. Pelottaa se lopullisuus. Pelottaa se tuskan määrä, joka putoaisi päälleni sillä hetkellä, kun lopullisesti myöntäisin sen, että toivoa ei ole. Kun päättäisin, että kuolen, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

Ja nyt sattuu niin... Sattuu niin paljon, että pyörryttää. Että itkettää niin paljon, että en saa henkeä, mikä saa aikaan sen, että päässä tuntuu oudolta, pyörryttävältä. En tiedä, mitä tehdä. Se psykologityyppi sanoi keskiviikkona, että nähdään useammin ja että sinne poliklinikalle voisi soittaa, jos minulle tulisi tällainen olo. Mutta nyt on yö. On viikonloppu ja kello on kolme aamulla. Ei minnekään voisi soittaa. Ei keneenkään voisi ottaa yhteyttä. Pitäisi itse päätyä johonkin tulokseen ja se pelottaa minua.

Olen puhunut niiden kaikkien ihmisten kanssa, olen kirjoittanut tämän koko tekstin, jotta paha olo hellittäisi edes hieman. Mutta ei se hellitä. Se vain tiukentaa otettaan. Se pitää minusta kiinni väkisin, sillä lailla kuin Alfkin piti, eikä päästänyt irti, vaan piti niin kovaa kiinni, että sattui. Tuska pitää minusta kiinni vielä lujemmin, enkä voi ajatella, että voisin huutaa tai kirkua tai että voisin tehdä enää yhtään mitään, jotta pääsisin irti. Se pitää minusta vain kiinni niin että sattuu ja kiristää otettaan. Eikä loputonta kiristämistä kestä kukaan tai mikään.

Mutta en voi kirjoittaa loputtomiin. Alan jo nyt olla liian uupunut. Olen hikimärkä, mutta kylmissäni. En saa henkeä. Väsyttääkin kai. Uuvuttaa. Minä en jaksa taistella enää vastaan. Olen tehnyt kaikkeni, ihan kaikkeni, enkä jaksa. Joten lopetan kirjoittamisen tietämättä miten käy. Tietämättä onko tämä viimeinen kirjoitukseni.

Jos on, niin haluan sanoa, että minä ajattelen häntä. Ajattelen sitä ohikiitävää hetkeä, kun me istuimme yhdessä sillä sohvalla. Ihan hiljaa, puhumatta, mutta silti kiusaantumatta. Niin, että hetkeksi tuska päästi irti ja minusta tuntui hyvältä, koska maailmassa tuntui olevan vain kynän raaputus paperia vasten ja nahkatakin nitinä.