Olen kokenut taydellisen valaistumisen! Tulin juuri yhdesta Lontoon kuuluisimmista leffateattereista nahtyani leffan Harry Potter ja Deathly Hallows. Jos nimi meni vaarin, niin en ihmettele, silla olen lukenut kirjan kokonaan vain kerran - silloin kun se julkaistiin englanniksi.

Mutta siis aivan mieleton leffakokemus! Leffa itsessaan ei ollut sen kummoisempi kuin muutkaan ja tietylla tavalla minua arsyttaa ihan jarjettomasti etta nuo leffat ovat kaikki tuollaisia rimanalituksia. Kuitenkin tuo leffa, joka ehka oli ihan ensimmainen Pottereista, joka ei ollut pettymys (ehka siita syysta etta vihasin kirjaa aika lailla syvasti ja sen yksityiskohdat ovat unohtuneet aika lailla). Nyt kuitenkin ehka ensimmaista kertaa tajuan, miksi olen ollut pettynyt aikaisempiin elokuviin ja miksi Harry Potter yhdessa vaiheessa kiehtoi minua niin paljon.

Se oli se tunne! Kun katsoin leffaa, uppouduin taysin siihen fiilikseen ja se tuntui itse asiassa aika samalta kuin luettuna. Sellainen ylijannittynyt fiilis, kun keskittyy johonkin tuollaiseen synkkaan ja jokaisen kulman takana piileskelee vihollinen. Olen aikaisemmin tiedostanut samaistuneeni Harryyn, mutta kun kirjat menivat vaaraan suuntaan, jotenkin unohdin sen, enka ilmeisesti koskaan aikaisemmin taysin tajunnut, miten voimakasta se samaistuminen oli.

Luin ensimmaisen potterini ollessani 11-vuotias. Se oli hankalaa aikaa minulle ja koin suuria muutoksia tuona aikana. Olin lapsuuden ja nuoruuden rajamailla, eika se ollut niin helppoa. Tuon ikaisena myos se meidan koira puri minua ensimmaisen kerran, ja toisen kerran myos (se pahin purema kasvoihini).

Ajattelin todella paljon olevani kuin Harry Potter. En ehka elanyt komerossa portaiden alla, mutta silta se tuntui. Dudley oli kuin ilmetty veljeni, jonka kanssa en tuohon aikaan tullut viela toimeen kovin hyvin. Silloin toivon monesti, etta minullekin selviaisi jotain sellaista mita Potterille. En odottanut kirjetta Tylypahkasta, mutta toivoin, etta selviaisi etta olen jotenkin erityinen, etta minut on adoptoitu ja etta minulla onkin todellisuudessa ollut sellaiset taydelliset vanhemmat kuin Potterilla, mutta he ovat kuolleet. Mietin aina sita, miten erosin perheestani: olen lyhyempi kuin kumpikaan vanhemmistani, hiukseni ovat vaaleammat ja silmani ovat sinertavan vihreat kun taas vanhemmillani on kummallakin harmaan sinertavat.

Nyt tuntuu kuin todella olisinkin elanyt Pottermailmassa, jossain toisessa ulottuvuudessa. Pidin kaiken sisallani ja luin todella paljon. Upposin kirjojen maailmaan, jossa saatoin kokea turvallisesti niita kokemuksia, jotka todellisessa elamassa olivat niin vaarallisia. Tahan asti aina katsoessani Potter-leffan, olen ollut se tuollainen oman paansa sisalla elava sisaanpainkaantynyt tytto, paitsi nyt.

Aina olen inhonnut sita, etta Pottereissa kaikki laitettiin vitsiksi. Vihasin aina kaikkia paakolmikon nayttelijoita, etenkin Daniel Radcliffea, joka ei yhtaan osannut naytella sita Harrya, jonka tunsin lapikotaisin. Ensimmaisen leffan jalkeen ollessani yksin kotona, nayttelin itsekseni joitain leffan kohtauksia ja joka kerta olin sita mielta, etta mina osasin ilmentaa paremmin ne kaikki tunteet, joita Harry kavi lapi. Tunsin, etta se kirjasarja ilmensi sita mita minakin olen ja arsyynnyin aina kun jokin ei mennyt niin kuin mina halusin.

Nyt tuntuu sitten, etta olen kasvanut ulos siita maailmasta ja etta tuo leffa heratti uudestaan henkiin sen niin elavan tunteen, joka toistui paivasta toiseen silloin ennen. Piti pelata, piti olla vanhempi kuin mita ika sanoi ja piti selvita asioista, joita muut eivat osanneet edes kuvitella. Tassa leffassa ilmeni ehka kaikkein selvimmin se kamala tunne. Kun harhailee ja todellisuus on oikeasti sellaista, etta vaikka itse haluaisi elaa vain tavallista elamaa, niin joutuukin taistelemaan pahaa vastaan. Ja kuten Horcruxien tuhoaminen, ei mikaan sellainen ollut koskaan helppoa, vaan tuntui kuin olisi vain harhaillut yksin maailmassa varoen koko ajan jokaista rasausta. Ja kuten tuossa Potter-leffassa, nekin jotka tuntuvat jarjellisesti ajatellen luotettavilta, paljastuvatkin huijareiksi ja jokaisesta vaarallisesta tilanteesta tuntuu selviavan vain silkalla tuurilla ja siitakin huolimatta vain nipinnapin.

Se on arsyttanyt minua ihan alusta asti, etta leffoissa kolmikko kokee kauheita asioita ja sitten heilla on kauheita haavoja, jotka tikataan, tms. Siita huolimatta, etta heita on ommeltu vaikka kuinka paljon, koskaan heilla ei nay arpia. Mina kannan ylpeana omia arpiani, jotka nakyvat kun vain osaa katsoa. Ne ovat oikeita, vahan niin kuin kirjojen Harryllakin. Nayttelijat sen sijaan ovat aina natteja ja sileaihoisia ja kaikkea muuta kuin mita esimerkiksi karsinyt Harry olisi.

Leffa tuntui pelottavalta. Kuin olisi palannut siihen arkeen ylaasteella ja ala-asteen lopussa. Mutta sitten kun kaveli ulos teatterista sen jalkeen kuin leffa oli loppunut, siita pelosta paasi eroon. Ensimmaista kertaa sai leffan loputtua huokaista ja antaa leffan herattamien tunteiden valua pois olilta painamasta. Ei tarvinnut arsyyntya leffantekijoiden virheista tai tapahtumien tulkinnoista.

Siksi tuo oli selkeasti paras potterleffa tahan mennessa. Luultavasti se myos jaa leffasarjan parhaaksi, koska Deathly Hallowsin loppu on paaosin niin arsyttava, etta en usko sen pystyvan ylittamaan tata leffaa. Kalkarosta odotan kyllakin innolla. Tassakin leffassa se kirjan kaunein luku, Silver Doe, oli hieno. Ainakin siis sen hirven/kauriin osalta. Kaunis kohtaus oli myos se Potterien hauta -kohtaus. Dobbyn kuolema oli myos ihan ok ja pidin todella paljon siita, etta se oli oikeastaan viimeinen kohtaus tassa tarinanpuolikkaassa.

Piti vain sanoa. Tama varmaan tuntuu jalkeenpain luettuna kamalan nololta, mutta nyt tuntui talta. Eika enaa nolota se, etta olen ainoa, jolla on takin alla valkoinen kauluspaita ja luihusen varinen kravatti. Olo tuntuu sen sijaan aika ylpealta.

Jos kay Lontoossa, niin kannattaa mahdollisuuksien mukaan menna katsomaan joku leffa Leicester Squaren Odeon -leffateatteriin. On nimittain hieman parempi kuin suomalaiset leffateatterit.

Cheers. (18:03 Lontoon aikaa)