Tänään on ollut hyvä fiilis ja olen katsonut Simpsonit-maratoonia ja itse asiassa aloittanut siivoamaan vaatehuonettani. Se on osa tätä kotiutumistani. Kun tulin takaisin tänne sen koti-episodin jälkeen, jotenkin ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että tämä on kotini ja jotenkin sitä tunnetta on vaikea kuvailla. Jotenkin yhtäkkiä iski tunne, että hitto, minun pitää hankkia uusia huonekaluja ja ylipäätään laittaa kämppä kuntoon. Tätä on jännä kuvailla, tätä uudenlaista oloa, tätä vapautta ja elämää, joka tuntuu alkaneen.

Hitto, olen kelannut mielessäni Thomasia ja osastolaisia. Toisaalta heidän kanssaan on kivaa ja he ovat mahtavia, mutta sitten kun mietin heitä liikaa, alan miettiä, että minä kun olen niin erilainen kuin he: en yleensä juo alkoholia tai jos juon, juon vähän, en polta, minulla ei ole seksiseikkailuja takana, olen oikeastaan niin monella tavalla erilainen. Silloin yhtenä yönä siellä yhden osastolaisen luona jatkoilla yksi "pullonpyöritys" jossa valittiin totuus, tämä kohteena ollut osastolainen sai kertoa, mikä meissä kaikissa oli mieleenpainuvinta. Se oli itse asiassa minun ehdotukseni kysymykseksi, vaikka muuten olin todella hiljaa, koska en ole koskaan pelannut tuota peliä ja tunsin oloni jotenkin tyhmäksi.

Minusta hän sanoi, että muisti, kun tuli osastolle ja minä olin siellä ja emme aluksi oikein jutelleet, mutta että sitten vähitellen hän oppi tuntemaan minua esimerkiksi kirjoitusryhmässä luettujen kirjoitusten ja kuvataideterapiaryhmän kautta. Hän sanoi minussa olevan ainutlaatuista, että kerta toisensa jälkeen minä yllätän, vaikka kuvittelisikin päässeensä minusta perille. Tuo oli todella hienosti sanottu ja haluaisin kovasti uskoakin siihen. Tätä uskomista vahvistaa se, mitä hän sanoi muista osastolaisista, koska hän nosti esille asioita, joista olin täsmälleen samaa mieltä. Niin, ja tuon oman kuvaukseni lisäksi tuli vielä kommentti siitä, että minussa on ainutlaatuista myös bambi-silmäni.

Ulkonäkökehut ovat edelleen vaikeita. Melkein joka viikko minulle sanotaan jokin kehu, usein juuri silmistäni tai "kauneudestani" tai jostain, enkä ikinä tiedä, miten suhtautua asiaan. Olisi eri asia, jos he sanoisivat, että kiva paita, kivasti laitetut hiukset, mutta jos se on tuollaista retorista puhetta ja ihailua, niin tunnen oloni hankalaksi. Haluaisin sanoa heille, että on vaikea uskoa sitä kaikkea, koska olen kuullut niin paljon kurjia kommentteja ulkonäöstäni. Vaikka nykyisin olen itsevarmempi ja tiedän olevani ok ja että malliutta ajatellen kasvoni ovat hyvät, mikä on jo aika paljon, mutta silti minusta tuntuu, kuin jokainen onnistunut kuva minusta tai mikään, olisi vain sitä, että yritän uskotella olevani jotain, mitä en ole. Itsessäni on paljon sellaista, josta en pidä ja uskon, että vain ne sekuntit, kun poseeraan onnistuneesti kameralle, ovat kauniita hetkiä, mutta kaiken muun ajan olisin niitä epäsymmetrisiä ilmeitä ja vinoa hymyä ja vain jotain rumaa.

Välillä tulee fiilis, että pitävätkö nämä osastolaiset oikeasti minusta vai uskottelevatko he vain. Voivathan nuo kehut olla jonkinlaista ironiaa, hupia, jonka otan todesta. Tai ehkä olen sympatiatapaus, että pitävät minua hieman yksinkertaisena ja hölmönä ja viattomana, jollain eri tasolla olevana ja yrittävät kehuillaan saada minut itsevarmemmaksi sen sijaan, että vain tarkoittaisivat todella sitä mitä sanovat.

Tuota olen miettinyt Thomasinkin osalta. Hän on ollut niin kiltti ja liiankin kiltti ja kohtelias ja herrasmies, mikä on mielestäni vähintäänkin epäilyttävää minun mielestäni. Ehkä olen osastolaisille vain se sama tyttö, joka olin koulussakin aina: ihan ok, mutta sellainen etäinen ja varmasti pienestäkin tökkäyksestä miljooniin sirpaleisiin särkyvä, heikko, ujo, kiltti, viaton, pieni. Välillä kun pelataan Trivial Pursuitiakin ja en tiedä vastausta, Thomas voi antaa minulle ylimääräisiä vihjeitä, jotta päätyisin oikeaan vastaukseen. Tai sitten voivat sanoa, että Amia kun yritti osua tasaluvulla maaliin varmaan viimeiset 20 minuuttia pelistä, niin kysytään siltä vain nyt kysymyksiä niin kauan että se vastaa oikein ja voittaa.

Lisäksi minusta on jotenkin hämäävää, kun Thomas niin avoimesti kaikkien kuullen sanoo jotain, josta muuten voisi ajatella, että hän pitää minusta. Jos hän sanoo kaikkien kuullen, että pieni suudelma kanssani oli parasta, mitä hänelle on tapahtunut moneen viikkoon, niin voiko sitä ottaa tosissaan? Hänellä oli se todella vaikea ero loppusyksystä, niin kuinka hän voisi olla tosissaan jossain tuollaisessa? Pari kaveriani on sanonut, että ota rauhallisesti, kaikki enemmänkaveruus on taatusti Thomasille vaikeaa ja hänellä voi olla ne haavat niin tuoreina, että hän pitää minua kauempana, mikä käy todella hyvin järkeen, paitsi että Thomas ei ole tehnyt oikein mitään, josta saisi millään lailla vedettyä yhteyttä sellaiseen. Hän on vain jotenkin niin välitön reaktioissaan. Ei hän ole aina iloinenkaan, vaan välillä todella surullinen, mutta sekin on niin välitöntä ja rehellistä.

Niin joo, ja sekin jäi vielä silloin aamuyökirjoituksesta puuttumaan, että hän sai sitten minun jälkeeni vuoronsa aikana tehtäväksi esittää biisin "Paratiisi" valitsemalleen henkilölle. Hän sitten sanoi esittävänsä sen minulle kiitoksena ihanasta suudelmasta. Hän ei osannut sanoja, joten hänelle laitettiin YouTuben kautta biisi soimaan ja ääniala oli ihan väärä hänelle, joten se oli aika kauheasti vedetty ja muut suunnilleen kieriskelivät naurusta vedet silmissä. Aina sitten myös, kun tuli kohta "kun vierelläsi näin olla saan", Thomas siirtyi lähemmäs istumaan ja veti minut lähelleen, suunnilleen poski poskea vasten. Kun tyyppi ei pelaa normaalien sääntöjen mukaan, niin on todella vaikea tietää, mitä ajatella mistäkin.

Ja sitten vielä se herrasmiesmäisyys. No, ei hän ole sellainen tyypillinen herrasmies, hänellä on aika pahoja juttuja välillä, joista monet ehkä järkyttyisivät tai pitäisivät häntä vain huonotapaisena, mutta olen hengannut kouluaikana ja muutenkin sen verran poikien kanssa, että tarvitaan aika paljon, että järkyttyisin, ei sillä, että niin kauheasti tykkäisin niistä jutuista, mutta suurempaa merkitystä niillä ei ole.

Natalian kanssa puitiin miesasioita ja hän kertoi huonosti menneistä treffeistä, joilla he olivat olleet leffassa katsomassa komedian, jossa olikin yllättävän paljon nakuilua, minkä jälkeen Natalia piti törkeänä sitä, että tämä mies sanoi, että toisaaltahan se menee niin, että mitä enemmän paljasta pintaa, sitä parempi. Tämä mies ei myöskään maksanut hänen leffalippuaan tai hänen ruokaansa kun he kävivät syömässä, mikä vain kasvatti Natalian antipatioita tätä tyyppiä kohtaan. Ei kuulemma aio nähdä tyyppiä enää, kun tämä oli niin karkea ja epäkohtelias.

No, minua sitten puolestaan ärsyttää aina, kun Thomas on mukana ja on tarkoitus kulkea jostain oviaukosta. Oli se sitten bussi tai hissi tai pelkästään ulko-ovi, Thomas aina pysähtyy ja jos hän on minun edelläni tai suunnilleen yhtä lähellä oviaukkoa, vilkaisen häneen tarkistaakseni, että meneekö hän nyt siitä, mihin Thomas sitten joko pelkästään viittaa minut menemään ensin tai sanoo, että naiset ensin. Se ärsyttää minua niin hitosti, että on tarkoituksena sanoa hänelle, että alunperinhän tuo "naiset ensin" -käytäntö syntyi siten, että kun naiset kulkivat ovista tai oviaukoista ennen miehiä, niin jos joku kyttäsi toisella puolella, niin nainen saisi ne iskut osakseen, mutta perässä tuleva mies ehtisi vetää aseensa esiin ja asettua puolustusasemiin.

Turha kai sanoakaan, että jos menisin yhtään kenenkään kanssa treffeille leffaan tai syömään, niin hyvin todennäköisesti loukkaantuisin, jos tyyppi estelyistäni huolimatta haluaisi välttämättä maksaa myös minun osuuteni. Niin voi tehdä, että yksi maksaa yhdellä kerralla kaikkien puolesta ja seuraavalla kerralla toinen, mutta pelkästään niin, että mies tarjoaisi... Minusta se luo jotenkin epätasa-arvoisen aseman ja ehkä jopa viittaa siihen, että minulla ei ole kykyä maksaa itse tai että olen tullut syömään ilmaisen aterian toivossa tai muuten vain vihjata, että jos minun täytyisi maksaa itse osuuteni, en ylipäätään olisi siinä.

Minulla on periaate, että en ole tekemisissä ihmisten kanssa, joista en oikeasti pidä. No, Eero on poikkeus, mutta kyllä hänkin menettelee, kunhan Natalia on mukana ja haluan olla ystävällinen. Muuten kuitenkin pidän kiinni siitä, että teen sitä mitä haluan ja olen siellä missä haluan olla. Thomas ilmaisi sen hyvin silloin yön tunteina, kun häneltä kysyttiin jotain, mitä en muista. Ehkä se oli jotain, että jos voisit nyt tehdä mitä tahansa, niin mitä tekisit. Hän vastasi, että täsmälleen sitä, mitä hän tällä hetkellä tekee. Minusta tuntuu silloin tällöin, että jos olen jossain sosiaalisessa tilanteessa tai jonkun toisen asunnossa kylässä tai mitä tahansa, he yrittävät usein tehdä jotain, jotta olisin tyytyväinen olooni. Sekin on outoa - ihan kuin kaikki olettaisivat, että oloni on kurja ja että en vain kehtaa sanoa sitä. Todellisuudessa jos toistuvasti päädyn johonkin sosiaaliseen tilanteeseen, siitä voi yksinkertaisesti tehdä sen johtopäätöksen, että se saa minut tuntemaan oloni hyväksi.

Toisaalta sitten mietin tuota Thomasin juttua siltä kantilta, että jos hän onkin tosissaan, mutta ajattelee, että minä en vain olo kiinnostunut, koska suhtaudun häneen niin välinpitämättömästi. Pidän asiat ja tunteet sisälläni, vartioin niitä kuin maailman suurinta salaisuutta. Sitten jos en anna vastakaikua, niin ehkä Thomas (jos nyt siis tuntee minua kohtaan jotain) päättääkin vain siirtyä eteenpäin johonkuhun toiseen, kun minun suhteeni ei näytä olevan mitään mahdollisuuksia.

Sekin ahdistaa, mutta eniten minua ahdistaa yksi asia, jonka sanoin yhdelle tutulleni ilman että edes itse aluksi tajusin, että se aika hyvin tiivistää koko jutun ristiriitaisuuden. Kaverini kysyi, että jos pidät Thomasista noin paljon, niin mikset tee aloitetta ja pyydä sitä ulos. Tunsin oloni melkein nurkkaan ajetuksi ja sanoin etten voi, koska en halua olla taas väärässä.

Olisi kauheinta koko maailmassa, että tekisin jonkin oikean aloitteen Thomasille, mutta sitten tulisinkin torjutuksi, koska hän ajattelee minua enemmänkin kuin pikkusiskona tai muuten vain kaverina, eikä ole koskaan tarkoittanut antaa sellaista kuvaa, että tuntisi muuta kuin platonista ystävyyttä. Olen ollut niin varma joistain asioista. NN:n suhteen yritin pakottaa itseni skeptiseksi, mutta kuitenkin olin aika varma, että hän tunsi jotain minua kohtaan. Olin varma, että se yhteys oli olemassa ja että se kaikki oli totta. Sitten olinkin väärässä. Siinä ei ollut niinkään pahaa se, että hän ei ollut kiinnostunut mistään kanssani, vaan se, että olin ollut niin varma asiasta, mutta silti väärässä.

Samoin kävi sitten Särkänniemen kanssa. Olin salaa varma, että minut valitaan, mutta sitten ei valittukaan. Vihaan epävarmuutta, mutta kuitenkaan kai melkein mistään ei voi olla täysin varma. Kuitenkin nykyään tunnun taas epäilevän kaikkea enkä luota mihinkään. Olen sanonut luottavani näihin osastolaisiin, mutta nyt kun asiaa mietin ja kelaan mielessäni ironia-vaihtoehtoa, huomaan, että todellisuudessa en luota edes heihin, vaikka sen luulisi olevan automaatio jo tässä vaiheessa.

Toivon kuitenkin, että edes Thomasin osalta tilanne selkiytyisi, kun nähdään pariin otteeseen ihan vain kaksistaan, kuten on tarkoitus. Hän vain on nyt tämän päivän ja huomisen toisessa kaupungissa tapaamassa heidän bändinsä mahdollista naisvokalistia, jonka kanssa kuulemma pitää käydä joitain asioita läpi seuraavaa levyä varten.

Minulla on toisaalta kurja olo, sen yliopistomokankin takia, mutta toisaalta hyvä fiilis. Sellainen tosiaan vapaa, sellainen, että on yhtäkkiä herännyt. Kämppä ei ole enää vain jotain, jota käytän tavaroiden säilyttämiseen, vaan se on paikka, joka on kotini. Tuon tajuaminen on tehnyt vaatehuoneen siivoamisestakin helpompaa, sillä olen jo nyt saanut sinne paljon lisää tilaa, koska olen taitellut lopultakin pahviset muuttolaatikot pois ja osan joistain pahvijutuista aion heittää pois. Siis ensimmäistä kertaa asetun aloilleni enkä säilytä pahvilaatikkoja tai styroxtukia sen takia että muuttaminen olisi helpompaa. Ja siis aion hankkia ainakin yhden lipastonkin tavaroilleni, sillä tällä hetkellä minulla ei tosiaan ole mitään muuta kaappia tai laatikostoa, paitsi pienenpieni yöpöytä. Sängyn ostin silloin lopulta, mutta muita kamoja en ole hankkinut, koska olen kelannut, että sitten muuttaminen on hankalampaa, kun on enemmän painavaa kamaa, jota on hankala siirtää.

En ole oikein tajunnut edes ajattelevani näin aikaisemmin ja äitikin on aina sanonut, että älä nyt heitä sitä pahvilaatikkoa pois, kun on sitten jotain, mihin minkäkin kodinkoneen voi pakata. Nyt sitten vain elän, en valmistaudu, vaan elän.