http://www.yle.fi/uutiset/kotimaa/oikea/id68936.html<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

Nokialla poliisi on ryhtynyt avaamaan hautoja Pirkanmaan myrkytysepäilyjen vuoksi. Poliisi avaa Nokian hautausmaalla viiden paikallisessa terveyskeskuksessa kuolleen haudan.

 

Vainajista otetaan näytteitä oikeuslääketieteellistä tutkimusta varten. Alun perin tutkittavaksi otettiin 11 terveyskeskuksen kuolemantapausta, mutta kaksi niistä on suljettu pois.

Paikalla ovat oikeuslääkärin henkilökunta ja rikostutkijat.

Tutkinnanjohtajan rikoskomisario Paavo Tuomisen mukaan ei ole näyttöä siitä, että vainajat olisivat myrkytyksen uhreja.

- Kysymys ei ole rikosepäilystä vaan vainajien tarkemmasta tutkimuksesta. Vasta näistä oikeuskemiallisista tuloksista voidaan päätellä jotain, Tuominen sanoo.

Tuominen kertoo, että tulosten valmistuminen vie kuukausia.

Nokialla terveyskeskuksen vuodeosastolla työskenteli joulukuun lopulta toukokuun lopulle sama hoitaja, jota epäillään kahden kehitysvammaisen murhasta Ylöjärvellä ja kahdesta muusta murhan yrityksestä.

Sairaanhoitajan epäillään myrkyttäneen 54-vuotiaan miehen ja 79-vuotiaan naisen heinä-elokuun vaihteessa työpaikallaan Ylisen kuntoutuskeskuksessa Ylöjärvellä. Hoitaja on kuulusteluissa kiistänyt syyllisyytensä.

 

***

 

http://www.yle.fi/uutiset/kotimaa/id69044.html

 

 

Lehtimäellä Etelä-Pohjanmaalla on paljastunut uusi kehitysvammaisen henkilön surma. 20-vuotias tamperelaisnainen löydettiin kuolleena majoitushuoneestaan Lehtimäen erityiskansanopistosta.

 

Nainen oli osallistunut kansanopistossa järjestettävälle, viiden päivän pituiselle kurssijaksolle. Hänen surmaamiseensa oli käytetty insuliinia. Tutkimusten mukaan Lehtimäen tapauksella ei ole yhteyttä Pirkanmaalla aiemmin paljastuneisiin surmiin.

Seinäjoen käräjäoikeus on vanginnut elokuun viimeisenä päivänä todennäköisin syin taposta epäiltynä kaksi opiston henkilökuntaan kuuluvaa yövalvojaa. Vangitut 50- ja 30-vuotiaat naiset ovat lehtimäkeläisiä.

Asiasta kertoi YLE Uutisille oikeuslääketieteen professorin Pekka Karhunen Tampereen yliopistosta, hän johtaa tutkimuksia Nokialla.

 

***

 

Tähänkö suuntaan ollaan menossa? Tällaiseksiko maailma on muuttumassa?

 

Minun äitini on aika lailla poissa tolaltaan taas. Tuo uusi surma tapahtui opistolla, jossa veljenikin opiskeli kaksi vuotta sitten. Tuo alkuperäinen Ylöjärvellä tapahtunut tuntui hirveältä, mutta silti jotenkin sellaiselta, että se nyt on siellä jossain, yksi tapaus vain. Mutta nyt sitten toinen tapaus, eikä edes mitenkään yhteydessä tuohon aikaisempaan... Ja kun se sitten vielä sattui sellaisessa paikassa, missä minun veljeni oli, ja missä minäkin olen muutamaan kertaan käynyt jossain joulujuhlassa tai jotain. Siellä sitten näki sitä henkilökuntaa, joka avusti niitä oppilaita vaikka paikasta toiseen siirtymisessä.

 

Nyt sitten, kun on tuollainen uutinen, että opisto, jossa minä olen itse käynyt, jonka henkilökuntaa minä olen itse nähnyt... Tulee vain mieleeni, että ne henkilöt, jotka nyt on pidätetty, olenko minä joskus nähnyt heidät. Nainen vastaanottotiskillä? Tai kun minä autoin veljeäni kantamaan hänen tavaroitaan solusta, niin sen solun yksi valvojanainen piti meille ovea auki. Ehkä hän? Tai ehkä nainen, joka hymyili minulle ystävällisesti, kun jonotin ruokaa veljeni kanssa? Tai joku, joka on vain kävellyt vastaan, mutta johon en ole kiinnittänyt huomiota?

 

Nämä myrkytystapaukset todistavat vain taas sitä, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat valmiita tappamaan puolustuskyvyttömiä ihmisiä. En mitenkään voi olla ajattelematta, että tästä seuraa jokin ilmiö. En usko, että yleinen suhtautuminen kehitysvammaisiin on kauheasti muuttunut viime aikoina, mutta kun tuli ensimmäinen tapaus, niin uskon, että se toimi "mallina" tuolle toiselle tapaukselle. Että siitä tulee yleisempää, että ihmiset uskaltavat yhä avoimemmin ilmaista, että heidän moraalinsa mukaan kehitysvammaisten surmaamisessa ei ole mitään väärää.

 

Minua pelottaa veljeni puolesta. Hän on siellä hienolla opistolla, jossa on hänen lisäkseen vain ihan muutama oppilas, mutta silti minua huolettaa. Nämä ihmiset, jotka ovat näitä kehitysvammaisia surmanneet, eivät kai ole olleet mitenkään muuten vinksahtaneita. Ihan tavallisia ihmisiä vain. Että vaikka minä olisin joskus törmännytkin jompaankumpaan noista Lehtimäen murhaajista, en olisi nähnyt heidän ystävällisen hymynsä läpi, että he ovat kykeneviä tappamaan hoidokkejaan.

 

Se tuntuu jotenkin pelottavalta tuo ajatus. Yleensä sitä ajattelee, että kaikki surmaan kykenevät ihmiset erottuvat jotenkin joukosta. Että he ovat jotenkin poikkeuksellisia ja ainakin, että itse taatusti erottaisi sellaisen ihmisen muista.

 

Minä en ainakaan erottanut ketään. Minulle ei tullut mieleenikään silloin, kun kävin viimeksi Lehtimäen opistolla, että kukaan henkilökunnasta kykenisi sellaiseen tekoon. Ajattelin vain, että niiden ihmisten, jotka siellä päivittäin työskentelivät, täytyi olla jotenkin niin paljon parempia ihmisiä kuin minä, koska he jaksoivat kehitysvammaisten oikkuja malttiaan menettämättä. Minulle tulee ainakin verrattaen usein hetkiä, kun veljeni ärsyttää minua ihan totaalisesti ja minun tekee mieli vain upottaa kynteni hänen käsivarteensa tai jotain. Joo, kröhöm, ja aika usein olen sitten tehnytkin niin. En viime aikoina nyt niin kauheasti, mutta olisi aika lailla valehtelua sanoa, että "silloin joskus pienenä lapsena", kun edellisen kerran minä olin käsirysyssä veljeni kanssa ehkä kolme-neljä kuukautta sitten. Ja kun minä nipistän veljeäni tai tökkään tai raapaisen, niin sitten veljeni mäjäyttää minua tai potkaisee tai jotain, ja sitten minä kantelen äidille (hei, pikkusisko on aina pikkusisko). Tuota kyllä luultavasti nimitetään sanalla "sisarusrakkaus", että varmaan paha vetää johtopäätöksiä tuosta.

 

Silti minä olen aina ajatellut, että tuollaisten oppilaitosten henkilökunta olisi jotenkin parempaa ja osaavampaa. Nyt en ole enää ihan varma. Äitini kertoo minulle aina nämä uutiset. Minä ehdin tänäänkin tulla vain ulko-ovesta sisään, niin sitten äitini oli jo mainitsemassa minulle tästä tapauksesta. Se, miten äitini selittää minulle näistä asioista, joita hän ei muuten mainitse sanallakaan (veljeni sairaudesta ei puhuta, kaikki mitä siitä tiedän (myös itse sairauden nimi), on jotain, minkä olen itse kaivanut selville, minulle ei ole kerrottu yhtään mitään), saa minut tuntemaan, että äitini olettaa vain automaattisesti, että minä pidän huolta veljestäni ja hoidan hänen raha-asioitaan ja järjestän opiskeluja ja otan hänet aina lomilla luokseni, jne, jne. Se tuntuu pahalta.

 

Minä tunnen itseni taas kauhean itsekkääksi, kun ajattelen, että miksei veljeni voisi vain pitää itse huolta itsestään. Minä en halua toimia hänen huoltajanaan, kun vanhempani kuolevat. En halua, että hän joutuu kärsimään, mutta tuo ajatus, jonka mukaan minä ottaisin äitini roolin veljeni hoitamisessa... Se tuntuu melkein siltä kuin minulle annettaisiin vastoin tahtoani kehitysvammainen lapsi, josta minun pitäisi pitää huolta... Johon olisin sidottu koko loppuelämäkseni.

 

Ja sitten kun katselee näitä tapahtumia... Myrkytyksiä... Tappoja... Väkivaltaa... Tällaisen jälkeen on hyvin vaikea sanoa, että "laitan veljeni johonkin hoitolaitokseen ja elän itse omaa elämääni".

 

Joidenkin voi olla vaikea käsittää, miksi minä tuskailen tämän asian kanssa, kun kerran ratkaisu näyttää helpolta: Laitan veljeni hyvään laitokseen, koska minun ei ole velvollisuus huolehtia hänestä. Niin on paljon helpompi sanoa, jos ei ole itse elänyt koskaan perheessä, jossa on kehitysvammainen. Minä olen koko elämäni katsonut, miten minun äitini on luopunut oikeastaan kaikesta vapaa-ajastaan veljeni asioiden hoitamiseksi. Minua on huomioitu vähemmän, kun kaikki ylimääräinen huomio on mennyt aina veljelleni. Äitini on tehnyt laskelmia, täyttänyt kaavakkeita, vertaillut oppilaitoksia, soitellut oppilaitosten johtajille... Hän on tehnyt kaikkensa, jotta veljeni voisi elää niin hyvää elämää kuin se vain on hänelle mahdollista.

 

Sen jälkeen, mitä äitini on tehnyt, urhannut elämänsä veljeni hoitamiseen, olisiko niin kohtuutonta häneltä olettaa, että minä pitäisin veljestäni huolta edes jotenkin ja hoitaisin hänen asioitaan niin, että ne eivät pääsisi ainakaan huononemaan, jotta äitini uhraukset eivät ole menneet hukkaan?

 

Minä en käsitä, miten kukaan voi tietoisesti surmata jonkun kehitysvammaisen. Minä olen tavannut paljon kehitysvammaisia ja he ovat yleensä aika iloisia luonteeltaan. Periaatteessa niin kuin 4-7 -vuotiaat lapset. Minun mielestäni ei ole ainakaan kovin asiatonta rinnastaa lapsen ja kehitysvammaisen ihmisen surmaamista. Hoitaja voi tulla hyvin sanomaan "laitetaan sulle nyt tästä vähän tällaista lääkettä, jooko" ja ruiskuttaa sitten sen tappavan annoksen insuliinia. Jos kyseessä olisi nuori, aikuinen tai vanhus, reaktio olisi luultavasti "Eipä muuten laiteta, ennen kuin tiedän mitä se on, miksi sitä laitetaan ja onko se turvallista". Mutta nuori lapsi ja kehitysvammainen sanoisivat luultavasti vain "Okei" ja hymyilisivät päälle.

 

Miten kukaan voi tehdä mitään tuollaista? Jotenkin hämärästi ymmärtäisin, jos tappaisi jonkun terveen ja "normaalin", ihmisen, joka olisi tehnyt jotain pahaa tai vahingoittanut toista, mutta tuo menee minulta ihan yli ymmärryksen. Miten ihmiset voivat tehdä tuollaisia asioita?