Nyt alkaa koerumba olla jo pian ohi. Historian koe on enää perjantaina ja sen jälkeen kokeet (lukuunottamatta matikan uusintakoetta) ovat vihdoinkin ohi. Ensi jaksossa aion kyllä opiskella edes hieman ahkerammin koko ajan, sillä tämä koeviikko on luultavasti melkoinen riman alitus.

Nyt viime aikoina olen ollut niin kiireinen, että en ole ehtinyt edes ajatella, olenko voinut paremmin vai huonommin. Vaikka on vapaapäiviäkin tässä välissä, minä olen koko ajan keskittynyt tekemään jotain, niin että en ehdi olla kauhean angst. Kuitenkin välillä tulee outoja hetkiä, kun kaikki tekeminen tuntuu vastenmieliseltä ja alkaa ahdistaa. En ole angst kuten tavallisesti, mutta se tulee voimakkaampina jaksoina kuin ennen. Voin ensin ihan hyvin ja olen ihan iloinen jne jne, mutta sitten yhtäkkiä olenkin kauhean angst ja tuntuu, että aivot käskevät mennä hakemaan jotain kivaa ja terävää.

Toistaiseksi olen saanut kuitenkin angstin ja nämä oudot angstpakko-oireet hallittua, mutta vähän arveluttaa, miten jatkossa käy. Viiltelystä vieroittuminen on ainakin paljon hankalampaa kuin osasin kuvitella. Se tuntuu ihan hullulta, kun sitä ajattelee järkevästi, mutta tuntuu jotenkin ylivoimaiselta ajatella, että ei enää koskaan. Melkein kaksi kuukautta jo ilman. Ne vanhatkin jäljet ovat jo haalenneet niin, ettei niistä näy enää kuin hyvin ohuita ja valkoisia viivoja. Todella outoa sinänsä, että olen niin itsepäinen, että pystyn lopettamaan syömisen, jos haluan olla laihempi tai pystyn valvomaan koko yön, jos siitä on minulle jotain hyötyä. Enkä muka pysty olemaan olematta masokistinen. Eikä minulla kai olisi mitään syytä olla olemattakaan. Se ei vaaranna terveyttäni eivätkä haavatkaan ole rumia, jos ne tekee kunnolla. Itseasiassa olen aina ajatellut, että ne ovat perin kauniita, kun ne vain sommittelee oikein.

Tuo on juuri outoa. Minä en näe mitään pahaa itseni satuttamisessa vaan se on vain jotain kaunista, jota en pelkästään periaatteen takia saisi tehdä. Suurimman osan ajasta voin tavallista paremmin, mutta välillä tulee angstkohtauksia, kun tekee mieli vain repiä ranteet auki ja itkeä itsensä nestehukkaan. Tämä tuntuu niin kauhean rankalta, tämä paraneminen. Tulee mieleeni yksi parin vuoden takainen Prisman jakso syömishäiriöistä ja se kohta, missä yksi buliimikkotyttö selittää itku kurkussa, että miksei se voi mennä jo pois ja että se on ollut hänellä jo ihan tarpeeksi kauan.

En minäkään tätä tunnetta paremmin osaisi kuvata. Tuntuu vain niin äärettömän uuvuttavalta vain itkeä itkemisen jälkeenkin ja olla niin angst, että ei huvita tehdä yhtään mitään. Ja vaikka huvittaisikin, ei jaksaisi. Tuntuu vain, että kaikki energia menee siihen hengissä pysymiseen. Että minä käytän kaiken energian, mitä minulla on, siihen, että katson voimattomana, miten aika vain kuluu ilman että voin nauttia siitä lainkaan, koska en jaksa sen olemisen lisäksi tehdä enää mitään. Ainoa asia, mitä jaksan tehdä, on nukkuminen. Se on se ainoa nautinto, mitä elämässäni nykyisin on. Kaikki muu vaatii kohtuuttomasti ponnisteluja. Kirjoittaminen ei suju, minun pitää pakottaa itseni soittamaan, minun pitää pakottaa itseni kaikkeen.

Eikä se nukkuminenkaan aina onnistu. Se on ehkä kauhein tunne, mitä voi olla. Kun ei jaksa tehdä mitään, kello lähestyy kahta yöllä, mutta ei saa nukuttua. Olen nyt sitten hieman luistanut yhden särkylääkkeen annosmääristä. Stressaan niin paljon, että selkääni ja päätäni särkee, enkä saa nukuttua. En yleensä käytä oikeastaan lainkaan särkylääkkeitä, mutta nyt olen löytänyt uuden särkylääkkeen, joka vaikuttaa minuun unettavasti. Käyttöohjeessa varoitetaan, että lääkkellä on vaikutusta koneiden käyttöön ja minulla se väsymys on selvästi nähtävissä. Ja sitten kun otan ihan vähän enemmän sitä kuin saisi, se toimii melkein kuin unilääkkeenä. Ei kai ihan järkevää, mutta olen kyllästynyt olemaan järkevä.

Nyt olo on tuskaisen ja melkein sietämättömän uupunut. Pakko kai mennä katsomaan, jos saisi nukuttua vähän.