Nan lähtee koko hiihtolomaksi Rukalle ja palaa vasta ensi lauantaina.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Autokoulussa meni ihan hyvin. Neljän tunnin rupeama, joten kun kotiin päästyään saa puoli viideltä ensimmäistä kertaa jotain syötävää, niin kyllä siinä jo päätä hieman särkee ja päässä pyörii. Kaikki muut olivat amislaisia. Yksi jopa sellainen, jota olen pitänyt aika pahana. Meitä oli vain viisi, jos minut lasketaan mukaan, joten ihan siedettävää. Säädettiin siellä liukasradalla vaikka mitä ja vaikka kuinka kauan.

 

Siellä sitten, kun aurinko paistoi ja kun me ajettiin ja piti odotella, niin minä kuuntelin Ghost Love Scorea, niin jotenkin tuli sellainen: ”Hitto, nyt vois kyllä viestittää NN:lle. En tiedä, mitä sanoisin, mutta nyt on ihan sellainen fiilis.” Mutta en tehnyt sitä. Se oli kumma tunne. En minä ajatellut, että saisi sillä sen asian vihdoin hoidetuksi, vaan että saisi edes jonkun kontaktin johonkin oikeaan ihmiseen.

 

Jotenkin on muutenkin sellainen fiilis, että on kiikunkaakun, että minä en vain hetken mielijohteesta kahmaise kännykkää ja näpytä viestiä NN:lle. Turhauttaa. Nankin on koko viikon Rukalla, joten en pääse häntäkään näkemään. En pääse kertomaan tuosta uudesta ”murrosta” NN-saralla. Siis siitä, että minulla on mahdollisesti hänen numeronsa.

 

Olo tuntuu kauhean yksinäiseltä. Tarvitsisi vain jonkun, joka nähdä, ja jonka kanssa keskustella kasvoista kasvoihin. Mutta ei, sellaista ei ole, jos en sitten kyllästy tähän yksinäisyydessä märehtimiseen ja pyydä NN:ää ulos. Mikähän se ”ulos” sitä paitsi edes olisi. Hah. Ja veikkaisin, että tyypin pitäisi pitää minusta aika hemmetin paljon, että saisin hänet pelkästään parilla viestillä raahattua tapaamiseen. Hän on vähän niin kuin joku etana, joka menee kuoreensa. Kun hän sinne kuoreensa menee, niin tarvitaan suunnilleen maanjäristys tai jotain, jotta hänet saisi sieltä pois. Mutta silti: minun täytyy pikemminkin estää itseäni lähettämästä viestiä hänelle kuin pakottaa itseni edes harkitsemaan sitä. On outoa.

 

Olo on aika huono. Päätä särkee migreenityyppisesti ja minulla on muutenkin kauhean heikko olo. Tekisi vain mieli ryömiä sänkyyn peiton alle ja kuolla sinne. Mutta ei, tänään pitää mennä vielä YMT:hen. Sekin vielä. Missasin edellisen kerran, joten minun täytyy nyt vielä pyytää jotakuta niistä pikkuihmisistä lähettämään minulle ne muistiinpanot. Plääh. Olen sielläkin taas oma ”pirteä, positiivinen, aktiivinen ja sosiaalinen” itseni. Eli käytännössä istun takki päällä ja kaulahuivi kaulassa hiljaa ja totaalisen tylsistyneenä koneellani, enkä sano muille mitään.

 

Tulin myös miettineeksi sitä, mitä sanoin tässä pari päivää sitten, että olen ollut kauhean torjuva NN:n suhteen. Pitäisi ehkä ottaa sanojani hieman takaisin tai ainakin selittää vähän lisää. Minä en ole oikeastaan lainkaan torjuva NN:ää kohtaan – jos sitä nimittäin vertaa siihen, miten suhtaudun muihin ihmisiin. On minusta ihan kiva olla ihmisten seurassa, mutta jotenkin minusta tuntuu, että olen kuitenkin aika torjuva ihan kaikkien suhteen. NN oli alusta asti sellainen, joka jotenkin ihmeellisesti sai minut olemaan vähemmän varuillani, joten hän pääsi silloin ykkösellä aika nopeasti ihmeellisen lähelle. Mutta vaikka hän on miten erikoistapaus, niin minä olen silti minä, enkä päästä yhtään ketään ihmistä kauhean lähelle.

 

Ja kun mietin, että mikä olisi ”minun tyyliseni” tapa hoitaa tämä asia, niin tulin tulokseen, ettei sellaista ole. Tämä tunne, ei ole minun tyyliseni, joten sille ei ole sellaista ratkaisuakaan. Ei ole minun tyylistäni välittää näin paljon jostakusta ja haluta tämä lähelleni. Se ei ole vain lainkaan minun tyylistäni. Ei ole mitään minulle ominaista keinoa, jolla sellaista tilannetta lähestyisin. Ne ovat kaikki vieraita ja jotenkin kummallisia.

 

Ei sillä, olen aika varma, että kauhean monet ovat sitä mieltä, että tekstiviesti on jotakuinkin yksi kaikkein huonoimmista keinoista. Tekisi mieli kysyä Nanilta, mitä hän olisi mieltä, tekisi mieli kysyä jokaiselta, joka kävelee vastaan, laittaa pystyyn kysely tänne blogiini... Mutta en tiedä.

 

Se on kuitenkin outoa, että kun aikaisemmin kun ajattelin, että nyt minä menen ja sanon NN:lle jotain, niin se sai minut kauhean ahdistuneeksi ja pelokkaaksi. Mutta kun nyt ajattelen, että mitä jos lähettäisi sen viestin nyt heti, niin siihen vastaukseni on: ”No jaa, miksei.” Sitten joudun ajattelemaan heti, että ei ei ei. Se on tyrmistyttävää, miten helpolta se tuntuu. Voisin tehdä sen varmaan ihan koska tahansa. Tuosta vain hetken mielijohteesta. No joo, varmaan tuo tunne sitten tarkoittaa, että tuossa keinossa on jotain pahasti vialla tai jotain.

 

Aah, lämmin kauratyyny tuntuu ihanalta hartioilla. Se on varsinaisesti äitini, tein sen hänelle joululahjaksi pari vuotta sitten. Hän ei kuitenkaan ole käyttänyt sitä käsittääkseni kai kertaakaan. Että kiva. Käytän siksi itse sitä, kun minusta se on niin kätevä ja ihana. Nankin tykkää edelleen siitä riisikäärmemadosta, jonka annoin hänelle yli vuosi sitten jouluna. Mutta se himputin YMT...