Nyt sitten angstini raivoisa osuus on ohi ja minä ylikulutan taas blogiani.

Minua väsyttää. Siis sillä lailla, miten ihmisiä yleensä väsyttää. Silti minä en pysty menemään nukkumaan. Enkä minä pysty syömään, enkä tekemään mitään. Minua väsyttää muutenkin kuin unettavasti. Tuntuu vain, että olen tuskallisen tietoinen jokaisen soluni olemassaolosta ja tunnen oloni raskaaksi. Tuntuu, että jokainen kulunut minuutti on jotain, joka pitää kestää. Ja se väsyttää minua. Se väsyttää niin kamalan paljon.

Minua itkettää taas ja olen edelleen angst. Taas minua kalvaa se tunne, että en kuulu mihinkään. Minä en ole osa tätä maailmaa, jossa olen, eikä minun tulevaisuudellani ole paikkaa muiden tulevaisuuksien joukossa. Minä en halua yhtään mitään tulevaisuudelta. En mitään. Paitsi että NN nojaisi pulpettiini ja hänen hiuksensa laskeutuisivat sillä lailla suloisesti hieman minun pulpettini puolelle. Mutta mitä sitten kun koulu loppuu? Mitä sitten, kun pitäisi valita yliopisto? Mitä sitten, kun NN:n hiukset eivät enää ikinä tulisi pulpetilleni?

Minä en osaa muuttua. Muuttuminen vie minulta niin paljon aikaa, että juuri kun alan tottua johonkin tilanteeseen, se tilanne on ohi ja minun pitäisi sopeutua uuteen tilanteeseen. Se on kamalan vaikeaa. Ihmisten menettäminen on hirveää ja vielä hirveämpää on ajatella etukäteen, miten heitä ei näe enää koskaan. Miten NN menee jonnekin muualle yliopistoon ja menee naimisiin jonkun naisen kanssa, joka muistuttaa häntä enemmän kuin minä. Tai kun Nan löytää itselleen sen oman ihmisensä, jonka kanssa rakentaa oman elämänsä.

Minä vain vanhenen yksin ja minusta tulee vanha ja vielä rumemman näköinen. Elän yksin ja katselen koko elämäni ajan eteenpäin tai taaksepäin ja suren jatkuvasti asioita, jotka ovat jo tapahtuneet, tai asioita, jotka tulevat tapahtumaan. Minusta tulee vanha, enkä pysty liikkumaan kuten ennen. Saan luultavasti jonkun syövän ja makaan pari kuukautta yksin sairaalassa (Nan luultavasti kävisi vierailemassa lapsensa/lastensa kanssa joskus), ja sitten kuolisin, eikä kukaan muistaisi minua enää. Kukaan ei tietäisi, että on ollut olemassa henkilö, joka kirjoitti blogiinsa ja jonka elämä ei ollut oikeaa elämistä.

Olen angst. Aina kun ajattelen tulevaisuutta, olen angst. Tulevaisuus on minulle tabu, jota en saa edes ajatella. Sillä aina kun ajattelen tulevaisuutta, niin minulle tulee melkein kiire. Kiire sen kanssa, että minun on kuoltava pian ennen kuin kaikki alkaa lopullisesti mennä päin *sitä yhtä paikkaa*.

Haava ei ole enää melkein yhtään kipeä. Se on paha asia peittelyn kannalta. Jos siihen sattuu koko ajan, niin tajuan ainakin pitää sen osan kädestäni piilossa. Eikä haava edes näytä kipeältä. Vaikka sen tekeminen otti pirun paljon kipeämpää kuin muistinkaan, eikä se ollut edes mitenkään mieltätyydyttävää kuten ennen. Nyt sitten vaikka olenkin vain surullisen angst nyt, niin ajattelen silti, että se haava ei ollut tarpeeksi minulle.

Joskus minä pelkään itseäni. Tai en itseäni, mutta sitä, että olisin joskus onnellinen. Mitä jos joskus teenkin itselleni jotain peruuttamatonta? Leikkaan oikeasti syvän viillon johonkin, niin että siitä jää jäljeksi muutakin kuin vain pieni valkoinen viiva. Mitä sitten, jos tekisin jotain, minkä jälkeen ei voisi enää palata elämään, mutta tajuaisinkin sillä hetkellä, että minä haluaisinkin elää vielä?

Minä en pidä elämästä kovin paljon, mutta minua pelottaa kuolla. Se on jo monta vuotta ollut minulle ainoa realistinen tulevaisuudensuunnitelma, mutta nyt minua pelottaa. Minä olen lykännyt sitä päättämistä ja lopettamista jo törkeän kauan. Kaksi vuotta. Kohta alkaa olla jo aika tehdä se päätös, jos sitä aion tehdä. Mutta silti se pelottaa minua. Vaikka olen ikuinen pessimisti, niin silti kun ajattelen kuolemista, niin jokin pieni toivon osa sanoo mielessäni: "Mitä jos - ". On ollut jotenkin turvallista ajatella, että kuolemalla saisi selvitettyä kaiken lopullisesti, jos ei jaksaisi enää. Mutta mitä jos en jaksaisi enää, mutta en uskaltaisi tehdä itselleni mitään?

Minua pelottaa.