Mitähän nytkin ensimmäiseksi sanoisi, kun on paljon kirjoitettavaa, mutta ne ovat kaikki niin pirstaleisia, että en keksi mitään järkevää järjestystä. No, alusta loppuun kaiketi sitten vain...

No, eilen illalla salaa kenenkään tietämättä päätin vielä varmistaa, että en pidä Heavy Metal -musiikista. Olimme Nanin kanssa nimittäin keskustelleet siitä ja hän sanoi pitävänsä ainakin osasta Heavy Metallista. No, yritin kuunnella mahdollisimman avoimena ensin vähän Lordia (jota Nan on omien sanojensa mukaan fanittanut ala-asteelta asti) ja sitten Nightwishia, jota hän myös suositteli. No, minun täytyy myöntää, että kun sitä kuuntelee niin puolueettomasti, niin se ei ole niin hirveää, mitä se voisi olla. Nightwishkin kuulosti oikeastaan enemmän klassiselta kuin heviltä.

Mutta silti huomasin yhden eron hevin ja klassisen (ja yhtä lailla muunkin ei-hevimusiikin) välillä. Se on oikeastaan aika mielenkiintoista, vaikka ei innostakaan minua yhtään. Kuuntelin sitä kyseenalaista musiikkia varmaan ehkä vähän alle puoli tuntia tai jotain vastaavaa. Sen jälkeen oli pakko lopettaa, kun pääni oli räjähtämäisillään kivusta. Ajattelin ennen, että se, miten saan päänsärkyä heavy metal -musiikista, johtuu vain asenteestani ja siitä, että päätän olla pitämättä siitä. Nyt kuitenkin olin avoin ja en pitänyt musiikkia edes kovin huonona. Silti sain pahimman migreenikohtauksen pitkiin aikoihin ja loppuiltayö meni sitten kärvistellessä ja puolihoureessa ja kuumeessa sängyssä vääntelehtien.

Eli sen johtopäätöksen minä nyt vedän, että siitä musiikissa itsessään on jotain, mikä vaikuttaa minun päähäni eri tavalla kuin klassinen. No, jos minulla on migreeni jo valmiiksi, ei klassinenkaan oikein paljon muita tunteita herätä kuin ärtymyksen, mutta eilen kun hevi oli saanut minulle päänsäryn, sain sen melkein kokonaan paranemaan TSH ykkösen musiikin avulla. Kuulostaa oudolta, mutta kai on pakko uskoa, jos kerran todisteet puhuvat sen puolesta.

Tänään oli sitten se englannin koe, johon en oikein ollut viitsinyt lukea. Aamulla yritin kuitenkin syödä, että vatsani ei typötyhjänä päästelisi niitä epämääräisiä ääniä, mitä se yleensä tapaa päästellä. Lisäksi tunsin oloni hieman onnettomaksi, sillä koko aamun ajan piti kuunnella, miten äiti ja veli riitelivät. Seurauksena oli tietysti hieman ylitäysi olo, josta seurasi pahin ahdistuskohtaus pitkään aikaan.

Seisoin ikkunan ääressä lukemassa siinä englannin luokan edessä ja koko ajan sydän jyskytti ylinopeudella ja hengittäminen oli vaikeaa. Välillä tuntui ihan oikeasti, että yksinkertaisesti vain kuolee. En kuollut, vaan menin kokeeseen ja istuin NN:n takana. Oikeastaan kokonaisen tunnin ahdistus painoi päälle, enkä pystynyt kunnolla keskittymään, kun tärisin koko ajan ja tunsin oloni sanoinkuvaamattoman kaameaksi. Kaamea olo tosin häipyi miltei kokonaan, kun siirryin kirjoittamaan kokeen aineosaa. Valitsin vaihtoehdoista aiheekseni "Music and me". Kirjoitin jotakuinkin tyhjästä sen 150-200 sanaa (tarkalleen 189), joten olin ensimmäisenä valmis. En tiedä miksi, mutta lähden englannin kokeesta aina joko ihan ensimmäisenä tai ainakin ensimmäisten joukossa. Loppuvaiheessa yleensä vain katson, että mitä ihmettä ne muut oikein vielä sitä koetta tekevät, kun minä olen itse tehnyt jo kaikki tehtävät ja tarkistanutkin koepaperini kuuteen kertaan.

Ja sitten vielä se yksi viimeinen asia, johon törmäsin vasta äsken:

"Se, että ystävä menettää läheisen ihmisen, saa yleensä aikaan sen, että alkaa miettiä, entäs jos minullekin käy näin? Läheisten kriisit muistuttavat siitä, että myös omassa elämässämme voi sattua jotain."

Tuo on suora lainaus siltä nettipsykologilta, jolle olen kirjoitellut ja jolle mainitsin C:n äidin kuolemasta. En ollut ajatellut sitä noin, ainakaan tietoisesti, mutta tajusin, että juuri noinhan se on. Ensin kuoli Madonnan (ex-kaveripoika) äiti ja nyt sitten C:n äiti. Minun äitini on heidän kanssaan samaa ikäluokaa ja nyt viime päivinä olenkin ajatellut hänen kuolemaansa. Sekä Madonnan että C:n äidit kuolivat ilman sairastelua ihan äkillisesti johonkin kohtaukseen. Sitten ajattelin, että jos kerran ne jo kuolleet äidit eivät osoittaneet mitään merkkejä sairastamisesta, vaan yksinkertaisesti kuolivat pois, minun äitini voisi yhtä lailla saada jonkin yhtäkkisen kohtauksen ja sitten joutuisin tyhjän päälle aivan varoittamatta.

Minä en ainakaan muista, että olisin blogissani koskaan puhunut tästä, mutta silti ajattelen sitä usein. En ole puhunut siitä koskaan kenellekään ja kirjoittaminenkin siitä tuntuu hankalalta, sillä sitä on vaikea selittää suoraan. Olen käsitellyt sitä tarinoissa, mutta silti tuntuu, että en saa millään lailla ilmaistua sitä niin kuin haluaisin.

Nyt kun C:n äiti kuoli, en ole tehnyt paljon muuta kokeisiin lukemisen ohella kuin katsonut uudestaan ja uudestaan Leijonakuningasta ja Mufasan kuolemaa. Se on ollut pelkonani jo pitkään, siis se, että minun äitini kuolisi. Sillä lailla ihan yhtäkkiä. Että jonain päivänä, kun tulisi koulusta kotiin ja huutelisi, että mitä on ruoaksi, löytäisikin vain äidin makaamasta liikkumattomana olohuoneesta tai muualta. Se äidin kuolleena löytäminen olisi varmasti kaikkein kauheinta. Ei kuulisi sitä keneltäkään, vaan itse joutuisi tajuamaan sen ja näkemään omin silmin. Pitäisi tietysti kokeilla hengitystä ja yrittää elvyttää, mutta miten kamala olo siinä olisikaan, kun tuntisi sen vain niin selkeästi, että äiti on kuollut eikä häntä voi enää pelastaa.

Ja sitten kun se pitäisi kertoa muille. Jos minun äitini kuolisi ja minä löytäisin hänet, soittaisin hätänumeroon ja aloittaisin itse elvyttämisen, kaikki syyttäisivät siitä kuitenkin minua. Ajattelisivat, että miksi juuri minun piti löytää äiti, kun en kerran pystynyt pelastamaan häntä. Ajattelisivat, että he itse olisivat tehneet paljon enemmän ja pystyneet pelastamaan äidin. Että oli minun syyni, että äiti kuoli. Tähän kohtaan sopii taas lainaus Leijonakuninkaasta:

Scar: "Simba, mitä sinä teit?"<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Simba: "Lauma villiintyi ja isä pelasti minut. Se oli vahinko. E-e-en minä tahallani – "

Scar: "Tietenkään, tietenkään et tahallasi. Kukaan ei tee tahallaan tällaista. Vaan kuningas on kuollut, ja ilman sinua hän vielä eläisi."

 

Leijonakuningas tiivistää kaiken aika hyvin tässä asiassa. Simba pakenee, lähtee pakoon koko elämäänsä surun ja syyllisyyden takia, ja aloittaa kaiken ikään kuin puhtaalta pöydältä. Hän oppii uuden moton ja elämänasenteen ja löytää ystäviä, joiden kanssa aloittaa kaikki ihan alusta. Äh, sitten tulee se kohta, jota ei taaskaan voi selittää muuten kuin lainaamalla taas pätkän siitä leffasta:

 

Pumba: "Timon? Ootsä ikinä miettiny mitä noi kirkkaat pisteet tuolla taivalla on?"

Timon: "Pumba, mä en mieti, mä tiedän!"

Pumba: "Ai, no mitä ne on?"

Timon: "Tulikärpäsiä. Tulikärpäsiä. Ja ne on tarttunu tohon isoon, mustaan, mikä se nyt oli."

Pumba: "Voi jehna. Mä oon aina luullu, että ne on palavia kaasupalloja miljoonien kilometrien päässä."

Timon: "Pumba, sä oot liiaks keskittyny noihin kaasujuttuihin."

Pumba: "Simba, mitä sä luulit?"

Kaikki: *epämääräistä mutinaa ja välttelyä ja pyytelyä*

Simba: "Kerran minulle kerrottiin, että muinaiset kuninkaat ovat siellä. He katsovat meitä tähdistä."

Timon: "Ai et kasa kuninkaallisia raatoja töllää meitä? *repeää nauramaan* Kuka ääliö tuon keksi?! Joku on menny vipuun ja pahasti!"

Simba: "Jea, aika tyhmää."

 

Nyt sitten kun tuo pitäisi tiivistää, niin minä en osaa. Kai siinä on jotenkin se, että pakenee ja jättää kaiken taakseen ja luulee elävänsä uutta elämää. Eikä niin sitten voikaan tehdä. Joku asia aina muistuttaa siitä entisestä elämästä, ei sitä voi jättää vain taakseen. Tuota kohtaa on hankala selittää, en minä ainakaan osaa, se pitää varmaan itse tajuta, jos se on vain mahdollista.

 

Minua siis vaivaavat asiat, joista minun olisi hyvä puhua, mutta joista en osaa puhua. Hmph.