Tämä osa sisältää myös äärettömän paljon niitä asioita, joista on hankala puhua. Tai ei ehkä hankala puhua, mutta hankala löytää oikeita sanoja kuvaamaan sitä kaikkea. Suurin osa aikaisempien osien sisällöstä oli hyvin konkreettista ja selkeää. Ainakin tähän verrattuna. Tässä ei ole niinkään niitä itsenäisiä tapahtumia, vaan ajattelua. Tämä nelososa sijoittuu jaksoon, jolloin aloin ajatella paljon enemmän kuin tein.

Kaiketi voisi aloittaa siitä, miten minä ja Elm olimme parhaita kavereita. Toki minulla oli muutamia muitakin kavereita: Jes, Merry... Elm oli kuitenkin paras ystäväni. Mutta. Tuo on se niin inhottava sana, joka tuntuu esiintyvän elämäni jokaisen onnellisen kohdan jälkeen. Niin, mutta pikkuhiljaa minä ja Elm aloimme etääntyä toisistamme ja Jes ja Merry alkoivat tuntua läheisemmiltä. Se ei kuitenkaan jäänyt siihen. En tiedä miksi ja mistä lähtien, mutta Elm kääntyi minua vastaan. Se oli kuudennen luokan jouluna. Ensiksi hän vuoti minusta kaikki salaisuudet, mitä olin hänelle kertonut, lisäten joukkoon vielä omiaan. Se tuntui pahalta, sillä hän oli ollut minun paras ystävni.

Samoihin aikoihin alkoi myös minun alamäkeni. Jes ja Merry olivat keskenään hyviä ystäviä, enkä aina tuntunut sopivan joukkoon. Jes yritti joskus jättää minut joukosta sanomalla, että hänen mielestään olisi kiva tehdä jotain pelkästään Merryn kanssa joskus. He tulivat aamuisin viimeisellä minuutilla kouluun, kun minä olin siellä jo 25min ennen heitä. Nojasin aina kiviseen paaluun ja odotin, että joitain ihmisiä tulisi. Normaalisti juttelin jonkun muun kanssa tai hyppelin heidän kanssaan hyppynarua. Tuolloin kuitenkin Elmin uusi kaveri, Sand, päätti tehdä elämästäni tuskallista. Aamuisin, jos he menivät hyppimään hyppynarua ja kysyin, sainko tulla mukaan, he sanoivat, että heitä oli jo liikaa. Kuitenkin heti kun seuraava luokkalainen saapui, hänet otettiin heti mukaan. Muistan, miten yhtenä aamuna Sand kuulutti kovaan ääneen, että hänellä oli tärkeää asiaa ja että kaikkien tulisi seurata häntä kuulemaan se. En edes aikonut lähteä hänen peräänsä, sillä en erityisemmin pitänyt hänestä, mutta silti hän sanoi kovaan ääneen "Amia, sun ei tartte tulla".

Tämä ei kuitenkaan saanut minua masentumaan, sillä olin niihin aikoihin asti yltiöpositiivinen. No, siitä sitten seurasi vain se, että Elm ja Sand keksivät uusia järeämpiä keinoja. Se oli vähän joulun jälkeen, kun paikkoja vaihdettiin. Minä jouduin Sandin taakse. Jes ja Merry olivat heti viereisessä rivissäni oikealla peräkkäin, mutta he keskittyivät pääosin vain toisiinsa. Ensimmäisenä päivänä uusilla paikoilla löysin pulpettini lokerosta lapun. "Sä haiset", siinä luki. En oikein tiennyt mitä ajatella, mutta tunsin oloni kaikesta huolimatta hieman alakuloiseksi. Kun odotimme jonoissa ruokarukouksen alkamista, Sand kysyi Jesiltä kovaan ääneen, että haistoiko hän sen kauhean hajun: aivain kuin likaviemärissä mätänisi jotain. Jes pudisti päätään ja näytti hämmentyneeltä. Minä kuitenkin tajusin, mitä Sand tarkoitti. Ja olen varma, että hän tiesi sen.

Se päivä oli yksi elämäni kauheimmista päivistä. Paikkamme ruokalassa määräytyivät luokan istumapaikkojen mukaan, joten päädyin Sandin viereen. Hän kulutti koko ajan, koko puolituntisen ruokalassa siihen, että kyseli viereisten pöytien ihmisiltä, että haistoivatko he sen mätänevän hajun. Hän osoitti minua ja kaikki nauroivat. He myöntelivät, että kyllä, kauhea mätänevä haju, mistähän se tulee. Kaikki menivät mukaan siihen. Jopa Tiedät-kai-kuka. Hän virnisteli ja naureskeli. Se tuntui kauhealta.

Sen päivän ilta oli ensimmäisiä iltoja, kun itkin salaa sängyssäni. Minä pelkäsin seuraavaa päivää. Pelkäsin mennä kouluun. En kuten silloin muutamaa vuotta aikaisemmin, minä vain puhtaasti pelkäsin. Se ilta oli myös se ilta, kun ensimmäistä kertaa ajattelin itsemurhaa vaihtoehtona. Minun tarvitsi vain ajatella, miten koko luokka tiesi kaikki salaisuuteni, miten Elm ja hänen kaverinsa tilasivat minulle tavaroita netistä minun nimelläni, miten Jes ja Merry muodostivat tiiviin kaksikon minun jäädessä ulkopuolle. En yhtäkkiä pystynytkään ajattelemaan positiivisesti. Minä vain itkin ja ajattelin, etten kestäisi sitä.

Seuraavana päivänä sama meno jatkui. Ruokalassa jouduin takimmaiseen nurkkaan pitkään pöytään toisella puolellani Sand ja toisella puolellani TKK. Sand aloitti taas kovaäänisen ihmettelyn mädästä hajusta ja minä tunsin, miten en pystynyt syömään enää. Minä istuin vain kyyryssä tuijottaen keittolautastani. Viimein Sand kysyi tarkasti kaavan mukaan TKK:lta, haistoiko hänkin sen hajun. Muistan, miten kyyristyin vielä enemmän. En käyttäytynyt kuin olisin kuullu. Odotin vain, että Tiedät-kai-kuka sanoisi myöntävän vastauksen hänelle ja miten helvetti jatkuisi. Mitään ei kuulunut. Pidin sitä omituisena ja unohdin teeskennellä kuuroa. Nostin katseeni soppalautasesta ja katsoin, mitä TKK oikein pelleili. Hän pudisti päätään. Hän hymyili minulle ja pudisti päätään. Hän pudisti päätään. Kukaan muu ei ollut vastannut kieltävästi, sillä Sand oli koulun suosituin tyttö. Hänelle ei sanottu ei. Ja Tiedät-kai-kuka sanoi.

Yhtäkkiä sen jälkeen pystyin syömään taas. Sand näytti happamalta ja sulki suunsa. Hän tosin viittoili Pikelle, että tämä olisi tullut hakemaan leipää hänen kanssaan. He menivät ja tullessaan takaisin, Sand löi ensin TKK:ta ja sitten minua. Selkään. Kenenkään opettajan huomaamatta. Se oli kosto. Myöhemmin koston toinen osa laitettiin täytäntöön. TKK jätettiin ulkopuolelle. Hänelle ei puhuttu, sillä hän oli rikkonut normeja. Minulle ei saanut olla ystävällinen. Hän silti oli. Sen lyömisen jälkeenkin hän oli minulle aina ystävällinen eikä sanonut minusta pahaa sanaa.

TKK:n tapauksen jälkeen aloin nähdä synkkää toivoa. Sain uutta puhtia ja voimaa. Ja minä selvisin, vaikka ensimmäisenä iltana halusin vain kuolla. Vain yhden ihmisen tuki sai minun oloni tuntumaan vähän paremmalta. Olen aina myöhemmin ajatellut, että Tiedät-kai-kuka tietämättään pelasti minut. Olisinko selvinnyt ilman ketään, ilman mitään kaikkien pilkattavana? En tiedä. En usko. Minä olen henkeni velkaa TKK:lle.

Viimein paikkoja vaihdettiin taas. Vasta uudella paikallani tajusin, miten säikky ja hermoheikko minusta oli tullut. Tärisin uudella paikallani takarivissä ja odotin pelokkaana, koska joku sanoisi jotain. Se paikka oli totaalisesti erilainen verrattuna vanhaan paikkaani. Vanhalla paikallani olin ollut keskirivin toinen, ympärillä Sand, Merry, Jes. Ja uudella paikallani olin rivin viimeinen lähellä nurkkaa. Ympärilläni oli vain poikia. Jumbo/Rouli, Jumpula, Vimpula, TKK... He olivat minulle ystävällisiä ja minusta, Vimpulasta ja TKK:sta alkoi tulla kavereita. Se oli ihmeellistä, kuin shokkihoitoa Sandin takana istumisen jälkeen.

Yhä kuitenkin monet jatkoivat haju-jutun viljelemistä. Kerran Merry myös tavalliseen ystävälliseen tapaansa ilmoitti, että Smile-tyyppi oli nauranut minun uudelle paidalleni. Minä kuitenkin jaksoin sinnitellä. Ne pojat, jotka vain puhuivat minulle, saivat minut jaksamaan.

Se, mihin kiusaaminen oikeastaan loppui, on minun kannaltani asia, jota muistelen häpeillen. Minä, Merry ja Jes olimme välitunnilla joskus sinä keväänä. Jes otti puheeksi minun vaatteeni ja kysyi, voisinko käyttää muodikkaampia vaatteita. Minulla oli ollut college-paita ja yksinkertaiset suoralahkeiset farkut, jotka olivat kuluneet osittain puhki lahkeista. Hän sanoi, että muut olivat sanoneet hänelle, että mädänhaju voisi tarttua häneenkin, jos en käyttäisi muodikkaampia vaatteita. Minä en halunnut. Minä pidin niistä yksinkertaisista farkuistani. Jes kuitenkin sanoi, ettei voisi olla minun kaverini, jos käyttäisin yhä niitä samoja vaatteita. Minä myönnyin. Sorruin ryhmäpaineen alla ja ostin leveälahkeiset farkut, vaikken niistä lainkaan pitänyt. Ostin vaaleanpunaisia ja violetteja kireämpiä t-paitoja entisten löysien ja viherharmaiden sijaan. Ja siihen kiusaaminen oikeastaan sitten loppui.

Myöhemmin olen kysynyt Merryltä, mitä hän siitä kaikesta ajatteli, mutta hän vastasi vain, ettei huomannut mitään. Hän sanoi kyllä muistavansa, miten toistelin, että Sand oli inhottava, mutta hän ei huomannut mitään. Se ihminen, josta ala-asteen jälkeen tuli paras kaverini, ei huomannut, miten minua kiusattiin. Se johti puolestaan tiettyihin asioihin, mutta se ei liity tähän. Tässä voisi kuitenkin vielä mainita sen, että viimeisessä paikkojen vaihdossa päädyin istumaan TKK:n taakse. Me, joita muut pitivät hiljaisina, puhelimme keskenämme non-stop kaikesta. Hän kääntyi aina pulpetissaan ympäri ja opettaja menetti melkein hermonsa meidän kanssamme. En tiedä, mitä Tiedät-kai-kuka siitä ajatteli, mutta minä aloin toden teolla rakastua häneen.

Sitten ala-aste loppui ja me siirryimme yläasteelle. Minä olin elossa, vaikkei minulla ollut parasta ystävää. Minulla oli Tiedät-kai-kuka ja se oli enemmän kuin tarpeeksi pitääkseen yllä uskoani elämään.