Pakko nyt kirjoittaa toinen kirjoitus tänään ja kertoa, millaista siellä pianokonsertissa oli. No, ensinnäkin, esiintyjä oli suunnilleen kuusikymppinen harmaantunut ylipainoinen mies. Hän vääntelehti kauheasti soittaessaan, ja kun vasen jalka ei ollut pedaalilla, se vispasi edestakaisin. Ja välillä hänellä valui hikipisara nenänpäähän ja värisi siinä hetken kappaleen rauhallisen osuuden ajan, mutta kun hän ryhtyi taas hakkaamaan koskettimia, se pisara lensi jonnekin. Hän ilmehti paljon kasvoillaan ja suunnilleen pomppi siinä tuolillaan. Ei mitään mieltä ylentävää katsottavaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Mitä tulee sitten kappaleisiin, hän soitti muun muassa yhdeksän variaatiota yhdestä Mozartin menuetista. Yritin seurata niitä variaatioiden vaihtumisia laskemalla kuinka monennessa mentiin, mutta pääsin loppujen lopuksi vain seitsemään. Viimeinen teos oli Mussorgskyn äärettömän laaja... teos, en ole ihan varma, mikä sen tarkka nimi on. Siinä oli 12 osaa, mutta kun minä yritin taas seurata, pysyin mukana seitsemänteen osaan. Sitten en huomannut mitään vaihdoskohtia, vaan kuuntelin puoli ikuisuutta sitä mahdollisimman tarkasti, mutta sitten se yhtäkkiä loppuikin.
Kokonaisuudessaan, välitauko mukaan lukien, konsertti kesti hieman yli kaksi tuntia. Kuuntelijoita oli ehkä 30-50. Aika älyttömän vähän siis, ottaen huomioon, että saliin mahtuisi suunnilleen 400-500 ihmistä. Minä en saanut kovin kauheasti irti tuosta konsertista. En pysynyt edes kappaleissa perässä vaikka miten kovasti yritin, eivätkä ne olleet minun mielestäni edes mitenkään kauniita. Käsittämättömän vaikeita, mutta eivät kauniita.
Kiva sitten, kun minä ja Nan päästiin takaisin autoon, ja minä käynnistin auton. Minä olin ottanut Dark Passion Playn mukaan ja me oltiin kuunneltu sitä koko matka, joten se jatkoi automaattisesti siitä kohtaa mihin oli jäänyt. Se tarkoitti sitten sitä, että yli kaksituntisen klassisen pianokonsertin jälkeen auton soittimesta kajahti ilmoille Master Passion Greedin pahimmat rääkymisosuudet. Minä ja Nan naurettiin aika lailla katketaksemme.
Nanilla on myös Dark Passion Play ja hänkin on yhtä mieltä siitä, että The Poet and the Pendulum on yksi koko musiikkihistorian nerokkaimmista biiseistä. Nan pitää ekasta osasta paljon, kuten minäkin, mutta koska se on niin lyhyt, niin se ei ole kummankaan meistä suosikkiosio. Nan tykkää eniten osiosta neljä – Dark Passion Play. Minä pidän puolestani eniten kolmannesta osasta – The Pacific.
Nan myös mainitsi hauska asian, mitä hän oli ajatellut levyä ensimmäisiä kertoja kuunnellessaan. Nan ei katsele lyriikoita, joten yhdessä puheosuudessa hän kuuli sanan, joka kuulosti täydellisen brittienglantilaisaksentilla lausutulta (Nanilla on pakkomielle brittienglannista). Hän kuunteli sitä monta kertaa, mutta ei saanut siten selville, mikä se oli. Sitten hän lopulta katsoi sen niitä sanoista ja kävi ilmi, että tämä täydellinen brittienglannin sana oli "Tuomas". Heh, turha kai sanoakaan, että naurettiin taas vaihteeksi molemmat.
Mutta jos tuota konserttia vertaa vaikka johonkin popmusiikin konserttiin, niin täytyy kyllä sanoa, että mieluummin katselisi oikeastaan mitä tahansa muuta muusikkoa kuin tuota tämänpäiväistä pianotaiteilijaa. Kun sitten katselin taas yhdessä vaiheessa, miten se hikipisara hytisi siinä sen tyypin nenänpäässä, minulle tuli jotenkin mieleen se eilen katselemani Amaranth-musiikkivideo. Ei tarvinnut sitten kovin kauaa verrata niitä kahta, kun tuli jo enemmän kuin hyvin selväksi, kumpaa katselisi mieluummin.
Tai siis, onhan pianomusiikkikin siistiä, mutta tuntikaupalla hiljaa paikoillaan istumista... Pitää kuunnella jotain musiikkia, jossa ei pysy edes perässä ja josta eri kappaleita ei edes erota toisistaan, vaikka miten keskittyisi ja yrittäisi. Ja katsella kun joku kuusikymppinen mies vääntelehtii pianotuolilla ja ilmehtii kummallisesti.
Nyt sitten on taas hyvä kuunnella Nightwishia. Pitäisi kyllä kirjoittaa äidinkielenjuttu valmiiksi (huomiseen äidinkielenkokeeseen ei saa osallistua, jos se ei ole palautettuna) ja lukea vähän niistä aikakausista, mutta ei oikein huvita. Minua ei oikein jaksa huvittaa mikään erityinen juuri nyt.
***
You live long enough to hear the sound of guns,
long enough to find yourself screaming every night,
long enough to see your friends betray you.
For years I've been strapped unto this altar.
Now I only have 3 minutes and counting.
I just wish the tide would catch me first and give me a death I always longed for.
***