Ensiksi hieman taustoja.

Töissä oli kauhea meno päällä ja jostain syystä meidän pomo päätti ottaa minut silmätikuksi. En tiedä, terrorisoiko hän tahallaan meitä työntekijöitä vai eikö hän tajua yhtään, miten se meihin vaikuttaa. Tämän päivän aikana sain yhteensä 24 sähköpostiviestiä pomolta. Selkkaus eteni suunnilleen näin:

Pomo: "Mikä tilanne nyt mikä tilanne nyt mikä tilanne nyt?!"
Amia: "Mulla on kasassa yhteensä 42 vastausta."
Pomo: "Siis kaksi vastausta ei riitä! Pitää saada vähintään viis tunnissa!"
Amia: "Paha saada vastauksia, kun eivät vastaa edes puhelimeen."
Pomo: "Oletko soittanut jo kaikkia numeroita vai onko jotain soittamatta?"
Amia: "Olen soittanut kaikki numerot vähintään kaksi kertaa. Ei ole soittamatta mitään."
Pomo: "Katson nyt sun rekkaria, ei näy mitään merkintöjä!"
Amia: "Joo siis kun on ollut niin kiire ja mä kun soitan tätä yksinäni, niin olen säästänyt aikaa sillä, että en merkitse jokaiseen sataan kohtaan "27.9. ev, 28.9. ev, 29.9. ev, 30.9. ev, 3.10 ev", jne. Kaikki on kyllä soitettu, mutta ne joissa ei ole merkintöjä, eivät ole vastanneet."
Pomo: "Mutta en näe merkintöjä esim. eiliseltä! Entä sitten tuo yritys X, kun siinä lukee, että soitettava uudelleen 27.9. klo. 15 jälkeen, onko sinne koskaan edes soitettu?!"
Amia: "Siis säästin aikaa keskittymällä vain soittamiseen, niin saisi enemmän aikaan, kun kerran on kiire. Ne ihan alkupäivien soittopyynnöt on saattaneet jäädä soittamatta, kun silloin projekti vaihtui niin monta kertaa päivässä ja oli aina ohje tehdä 110% lasissa, niin välillä voi mennä joku ohi. Niin ja lisäksi eilen soitin ensin sen loppupään ja aloitin sitten alusta, mutta jos tila on edelleen ev, niin en sellaisiinkaan ole viitsinyt merkitä sitä samaa, kun kerran kiire on ja kaikki ylimääräinen pois." (Toim. huom. Aiemmin pomo oli laittanut viestin, että mitään muuta meillä ei ole lupa tehdä kuin soittoja, kun on niin kiire, kaikki ylimääräinen pois.)
Pomo: "Ylimääräisellä tarkoitan nyt jotain muuta kun työhön liittyvää! Kyllähän tuollaiset merkitään aina!"
Amia: "Ok. Sitten vain vastaustahti hidastuu, kun ainakin mun koneella kun puhelun katkaisee ja klikkaa heti toiseen ikkunaan ja rupee tekemään merkintöjä, puhelinohjelma jää jumiin ja rupeaa vilkkumaan oranssina. Pahimmissa tapauksissa pitää silloin koko kone käynnistää uudestaan."
Pomo: "En ole kuullut tommosesta ongelmasta kyllä ennen. Ei se rekkarin ev merkintä vie kuin sekunnin."

Noin tuntia myöhemmin tulee koko toimistonlaajuinen tiedote, jossa pomo sanoi, että nyt on taas käyty "keskustelua" työtahdista, töistä ja aikatauluista, mutta hänen tehtävänsä on vain saada meidät soittamaan, jos jollekin asia on jäänyt vielä epäselväksi. Lisäksi hän sanoi, että hänen tehtävänsä on myös selvittää, miksi vastauksia ei saada toivotulla tahdilla ja vaikka välillä vaikeita tutkimuksia on, niin hän, jolla on todella paljon kokemusta tutkimuksista, ei ole koskaan törmännyt yhteenkään tutkimukseen, jossa ei saisi kiinni "ketään". Pitää vain soitella niin paljon, että niitä vastauksia tulee niin paljon kuin tarvitsee.

Koko ilmoituksen lopuksi oli seuraava lause, jonka koen voivani siteerata ihan suoraan: "Toivon, että jätetään nyt ne turhat nenäkkäät kommentoinnit pois, ne ei kuulu
työpaikalle."

En tiedä sitten onko kyse vain minusta, mutta jotenkin tuo laski mielialaa aika reilusti. Eli päivä oli ottanut aikamoisen loikan huononpaan suuntaan, oli se järkevää tai perusteltua tai ei. Luonnollisesti tein koko päivän töitä supertahtiin ja kuten kaikki toimistossa: tein vastauksia niistäkin, jotka eivät puhelimeen vastanneet. Haluaisin vain tehdä hyvää työtä, oikeaa työtä, enkä tekaista vastauksia. Mutta sain hyvästä yrityksestäni haukut.

Sitten olikin aika feissata. Vaihteeksi olin Markuksen kanssa vuorossa ja sovitulla tapaamispaikalla lämmittelin ja venyttelin kaikki lihasryhmät häntä odotellessani, koska hän oli myöhässä. Taas. Sitten ajettiin hänen autollaan vähän lähemmäs ja lähdettiin meidän alueelle. Kun oltiin päästy alueelle, Markus sanoi, että unohti lukita autonsa ovet, joten hänen täytyi lähteä takaisin ja minun piti odottaa.

Sitten päästiinkin jo alkuun, mutta alue oli suoraan sanottuna ihan syvältä! Tiistainakaan en tehnyt paljon tulosta, mutta ihmiset olivat kaikki todella ystävällisiä. Nyt tulikin sitten paluu todellisuuteen. Seuraavaksi esimerkkejä kohtaamisista ovilla.

Amia: "Hei, olen Amia Järjestöstä, miten tuttu tämä meidän järjestömme on teille?"
Nainen 1: "Öö, kyl mä tiedän, mutta ei mua kiinnosta."
Amia: "Voiko kysyä, onko jotain tiettyä syytä, miksei kiinnosta?"
Nainen 1: "No ei oo mitään syytä, mutta ei kiinnosta."

Amia: "Hei, olen Amia Järjestöstä, miten tuttu tämä meidän järjestömme on teille?"
Mies 1: "Ei kiinnosta."
Amia: "Voiko kysyä, onko jotain tiettyä syytä, miksei kiinnosta?"
Mies 1: "No kun omassa maassa on ihan tarpeeksi tekemistä ja Valtio kyllä takaa sen, että mun rahoja lähetetään saatana johonkin Kreikkaan!"
Amia: "Mutta me -"
Mies 1: "Vaikkei teidän rahoja meniskään Kreikkaan, niin jumalauta sinne vaan syydetään koko ajan rahaa! Sitten on kaikki kehitysapupaskat joihin mun rahoja laitetaan kanssa vaikka en edes haluaisi!"
Amia: "Selvä, kiitos teille kuitenkin. Hei."

Amia: "Hei, olen Amia Järjestöstä, miten tuttu tämä meidän järjestömme on teille?"
Nainen 2: "Kyllä mä tiedän, mutta en kyllä osallistu yhtään mihinkään."
Amia: "Voiko kysyä, onko jotain tiettyä syytä, miksi ette?"
Nainen 2: "Ei mun tarvii mitään sulle perustella!" *lyö oven kiinni*

Amia: "Hei, olen Amia Järjestöstä, miten tuttu tämä meidän järjestömme on teille?"
Mies 2: "Joo, kyllä mä tollaset tiedän!"
Amia: "Joo, siis me ollaan tällä ja tällä asialla ja meidän tavoitteena on -"
Mies 2: "Kyllä mä tiedän. Mä haluun kuitenkin rahat Suomen ihmisille. Siis jumalauta kun ihmiset joutuu jonottamaan leikkaukseenkin jotain puoli vuotta!"
Amia: "Niin, se on kyllä totta, mutta kyse on kuitenkin melko eri kokoluokan -"
Mies 2: "Ja saatana ne neekerit mitään tarvii! Niille vaan syydetään rahaa ja ne ei oo edes ihmisiä vaan saatana elukoita! Ite ovat asiansa sotkeneet niin hoitakoot ite ittensä. Mua ei liikuta tipan tippaa, vaikka kaikki kuolisivat!"
Amia: "Mutta kaikkihan me kuitenkin ihmisiä -"
Mies 2: "Säkin oot tuollainen saatana matopetturi, keräät täältä kunnon ihmisten rahoja niille elukoille! Teidän pitäis lähettää niille vaan saatanasti kortonkeja että tajuaisivat kuolla sukupuuttoon! Tai älkää lähettäkökään vaan mee ite sinne sen sijaan raiskattavaksi, eläinten pantavaksi. Turhaa sä täälä ihmisten rahoja kerjäät!"
Amia: "Meidän järjestö kuitenkin pyrkii kouluttamaan esimerkiksi tyttöjä, koska sillä on -"
Mies 2: "Mä ite lahjotin joskus nuorena ja hyväuskoisena yrityksen kautta rahaa Suomen sotainvalideille ja markkaakaan ei mennyt perille! Ovat kai vieläkin oikeudessa siitä!"
Amia: "Niin, sellainenhan oli, mutta meidän järjestöllä on julkinen raportti - "
Mies 2: "Ja mun vaimo oli Angolassa kaivoja rakentamassa ja sanoi, että se raha menee johonkin ihan muuhun kun mihin on tarkotus! Ja kyllä mä tiedän paremmin kun sä kun kerran oon vähän enemmän täälä ollu ja mun pää toimii vitun paljon paremmin kun sun!"
Amia: "Selvä, kiitos."
Mies 2: "No sano sitten saatana että miten on mun vika että ne sielä Afrikassa kuolee? Omaa tyhmyyttään kuolevat ja hyvä KOSKA MITÄÄN IHMISIÄ NE EI OO! NE ON ELUKOITA JA TOIVOTTAVASTI KUOLEVAT JA KITUVAT JA TAPPAVAT JA RAISKAAVAT TOISENSA PASKAKSI SAATANA!"

Kerran aikaisemminkin on tullut tuollainen vastaan, mutta silloin pääsin puolustautumaan ja jopa voitin sanailun. Nyt tuntui kuin minut olisi vähintään pahoinpidelty ja häpäisty, mutta olin joutunut vain hymyillen ottamaan kaiken vastaan, koska meille on sanottu, että meistä on tullut ainakin yksi valitus, kun joku, jonka ovella joku feissari oli käynyt, oli kuullut sattumalta ikkunasta, että tämä kyseinen feissari oli sanonut toiselle feissarille jotain tyyliin: "Kyllä oli vitun tympeä tyyppi." Tämä kuulija oli sitten soittanut meidän järjestölle ja huutanut puhelimeen ja kaikkea. Nyt siis kaikkien uusien säädösten lisäksi meidän pitää olla kunnioittavia ihan kaikkia kohtaan, jottei tule sanomista.

No, minä lähdin tilanteesta ja menin seuraavalle ovelle. Jostain syystä olin kuitenkin niin järkyttynyt, että meinasin hajota siihen paikkaan. Purin kuitenkin huulta ja pyyhin kyyneleet pois ja jatkoin. Seuraavassa talossa, jossa joku mies avasi, oli koira. Boxeri. Mies sulki ovensa, kun koira oli syöksähtää kimppuuni ja otti sitä pannasta kiinni. Sitten ovi aukesi uudestan ja feissasin sen tyypin samalla kun se Boxeri tuijotti minua tiiviisti ja murisi todella uhkaavasti. Pari kertaa vilkaisin sen suuntaan, sillä sivusilmällä katsottuna se näytti suunnilleen joltain kauhuleffojen erikoistehosteelta. Sen hampaat näkyivät ja sen silmät kiiluivat suunnilleen kuin pienet lamput. Vaikka törmään paljon haukkuviin koiriin sun muihin, niin koskaan en ole nähnyt yhtä uhkaavaa koiraa. Lisäksi se mies piteli sitä vain kiinni pannasta ohimennen ja vaikka yritin rauhoitella itseäni, pelkäsin kuollakseni.

Sen oven jälkeen otin päivän toisen rauhoittavan, sillä jokaisella ovella tunsin tukehtuvani. En saanut puhuttua kunnolla, koska en saanut henkeä, olin loputtoman hengästynyt.

Sitten Markus sai ensimmäisen lappunsa, 12 euroa. Se ei ihmetyttänyt minua, koska kun yhdessä päätettiin, mitä taloja kukin käy, Markus varasi itselleen ne parhaimmat, joissa joku oli kotona ja jotka näyttivät muutenkin lupaavilta. Jatkoin eteenpäin, mutta tunnin työnteon jälkeen en ollut kohdannut vielä yhtään ystävällistä ihmistä. Jotkut hymyilivät mutta sanoivat sitten vain, että ei kiinnosta. Sitten Markus sai toisen lapun, 6 euroa. Sitten kun seuraavaksi jaettiin aluetta se meni näin:

Amia: "No nyt on tästä jäljellä enää nuo kuusi taloa ja nuo kuusi taloa. Toinen ottaa toiset ja toinen toiset ja mä otan nuo."

Silloin kohtasin ensimmäiset ystävälliset ihmiset ja ne kaikki oven avanneet olivat oikeasti ystävällisiä ja ihania! Markukselle sen sijaan avasi oven vain yksi, jota ei kiinnostanut pätkääkään. Tämä on yksi todiste siitä, että pitempään feissanneet pystyvät kyllä erottamaan, mistä niitä lappuja todennäköisesti saa. Markus kuitenkin antaa minun johtaa muuten, mutta hän ottaa tosiaan aina ne parhaat talot.

Sitten jatkettiin seuraavalle alueelle ja otin kolmannen rauhoittavan, koska tiesin, että jos saisin edes yhden lapun, rauhoittuisin, mutta minun täytyisi rauhoittua ja esitellä asiani itsevarmasti, että saisin yhtään mitään. No, sitten jatkettiin taas omakotialueella ja Markus otti oman puolensa tiestä ja minä toisen. Lopultakin minulla oli hyvä fiilis. Ihmiset olivat osa ystävällisiä ja aloin olla rauhallinen. Sitten kuitenkin tuli taas niitä ilkeämpiä ihmisiä. Sitten tuli sellainen, joka selitti minulle, että hänen siskollaan on vammainen lapsi ja hänen tukensa menee kyllä sinne, eikä minnekään ulkomaille. Tuo on ehkä yleisesti todella hyvä keino perustella sitä, ettei osallistu mihinkään muuhun, mutta minulle se on lähinnä punainen vaate.

Totesin, että vammaisten tukeminen on todella tärkeää ja että minulla itselläni on itse asiassa vammainen veli. Sitten sanoin, että minusta on kuitenkin tärkeää tukea myös niitä vielä huonommassa asemassa olevia. Se, mitä en sanonut, mutta minkä kyllä ehkä luki rivien välistä, oli se, että olen itse kokenut omassa elämässäni, miten vammaiset ihmiset tarvitsevat tukea ja apua ja miten heitä pidetään vieläkin jotenkin alempina ihmisinä. On kuitenkin ihan naurettavaa sanoa, että koska mun kummin kaiman pikkuserkulla on vammainen lapsi, niin se on mulle tarpeeksi, muuhun en kykene.

Itse olen tässä työssä tavannut myös niitä käsittämättömän hienoja ihmisiä, jotka tuntuvat repeävän joka paikkaan. He ovat yleensä niitä, jotka asuvat hieman vaatimattomammin ja ovat köyhempiä. He yleensä auttavat monta eri järjestöä todella tiiviisti, sellainen kolme hyväntekeväisyyskohdetta on sellainen, mikä usein on näiden superauttajien kohteiden määrä. Eivätkä se vain lahjoita rahaa, vaan myös omaa aikaansa ja tekevät vapaaehtoistyötä. He jaksavat kuitenkin keskustella asiasta ystävälliseen sävyyn.

Sitten on tuon naisen kaltaisia ihmisiä, jotka asuvat isossa omakotitalossa, joilla on iso piha, jossa on vähintään kaksi uutta/uudehkoa autoa. He saattavat lahjoittaa esim. 8 euroa kuussa Kirkon Ulkomaanavun kautta tai joskus ovat tekemisissä tämän kaiman kummin pikkuserkun vammaisen lapsen kanssa, ehkä vahtivat tätä kerran vuodessa tai antavat lahjoja silloin tällöin, ehkä käyvät jopa jossain vammaisten liiton kokouksessa. Se saa heidät sulkemaan kuorensa ja sanomaan, että teitä on kanssa joka paikassa, aina kysellään samaa. Minä olen kyllä osani jo tehnyt.

Sitten ajattelin, että jatkan vain eteenpäin, mutta sitten kuulin Markuksen huutavan minua. Käännyin ja jäin odottamaan. Hänellä oli leveä virnistys kasvoillaan ja hän avasi kansion. Kysyin, että saiko hän lapun. Hän virnisti leveämmin ja sanoi, että odotapas vaan kun näet tämän! Siinä vaiheessa sanoin ihan rehellisesti, että voi ei. Tietysti olen iloinen siitä, että hänellä menee hyvin, mutta ei minun kustannuksellani! Minä olin lähtenyt töistä aikaisemmin ehtiäkseni bussiin. Olin odottanut yli vartin kylmässä ja tihkusateessa, koska Markus ei ollut jaksanut lähteä liikkeelle autollaan ajoissa. Se tarkoitti sitten puolestaan sitä, että me ei voitaisi myöhäisen aloittamisen takia lopettaa sitä vuoroa niin että ehtisin 19:40 lähtevään bussiin, vaan minun täytyisi mennä vasta 20:10 lähtevällä bussilla. Vaikka se on vain puoli tuntia, niin siinä on se ero, että kun menen 20:10 bussilla, niin en ole edes matkalla kotiin, mutta 12 tunnin päästä on oltava jo töissä. Markus sen sijaan nukkuu, joten hänelle on se ja sama, koska vuoro loppuu, hänellä kun on autokin.

Markus esitteli siis lappuaan ja hän oli saanut 30 euron lapun. Siis hän oli päivän aikana saanut yhteensä 48 euroa. Minä en ollut saanut mitään. Olin lähtenyt töistä aikaisin, olin joutunut odottamaan Markusta - taas. Siksi joutuisin lähtemään kotiin puoli tuntia myöhemmin. Jouduin toimimaan kuin tiiminvetäjänä hänelle, vaikka en sitä ole, joten koska Markus vei parhaimmat talot, se näkyi sitten heti tuloksesta. Vaikka hän oli saanut useamman lapun jo, niin silti hän vei ne parhaimmat talot ja jankutti siitä 300 euron takistaan.

Nyt sitten kun hän leuhki sillä lapullaan, hän sanoi, että sä voit mennä tohon taloon, jätin sen sulle, kun mulla ei oo enää kauheesti motivaatiota. Vuoroa oli vielä yli tunti jäljellä, mutta Markus alkoi olla jo kärsimätön siitä, koska pääsisi kotiin. Minä suutahdin hieman hänelle. Tietysti olin kateellinen, kun minähän olin sitä työtä tehnyt ja olisin ansainnut ja tarvinnut sen lapun, mutta en ollut saanut sitä tai mitään muutakaan.

Sitten minä hajosin. Pakotin itseni vielä parille ovelle, mutta viimeisimmällä olin kyyneleet silmissä ja yritin hymyillä väkisin ja vetää spiikkini läpi. Luulisi, että ihmiset olisivat olleet huolestuneita ja kysyneet että oletko kunnossa tai olleet edes ystävällisiä, mutta se menee niin, että kun feissari näyttää heikkoutensa, niin silloin pitää vain entisestään polkea tätä maahan, kun kerran ei osaa tehdä edes töitä ja on saatanan ärsyttävä niin kuin kaikki feissarit.

Sitten hajosin ja aloin itkeä enkä pystynyt lopettamaan. Yritin kaikkeni, mutta en pystynyt hillitsemään itseäni, eikä laukussakaan ollut enää yhtään rauhoittavaa. Soitin Natalialle. Hän on nykyään tavallaan pomo ja olin tänään aiemmin puhunut hänen kanssaan puhelimessa, joten oli luonnollista soittaa hänelle. Yritin esittää asiani, mutta en kyennyt puhumaan tarpeeksi selkeästi. Siinä vaiheessa kyyneleet vain valuivat ja olin alkanut hyperventiloidakin, mikä on suhteellisen harvinaista minulla. Yritin aluksi tietysti puhua normaalisti, mutta lopulta yritin itkemisen ja pakonomaisen hyperventiloinnin välissä sanoa asiani. Se meni jotakuinkin näin:

Amia: "Hei, me ollaan Markuksen kanssa vuorossa - *nielaisee* - ja mä mietin - *yrittää hengittää* - mä mietin että voidaankome - *tauko* - lähteä - *tauko* - jo?"
Natalia: "Onko jotain sattunut?"
Amia: "Ei. Ei. Mä en vaan - *itkemistä kauempana puhelimesta* - mäenpysty - tekemääntätä - *itkemistä kauempana puhelimesta* - vu-vu-vuoroa - *pitkä tauko, itkemistä ja hyperventilointia*"
Natalia: "Amia? Tietysti voi lähteä. Onko jotain tapahtunut?"
Amia: "Ei." *itkee*
Natalia: "Ootko sä saanut lappuja?"
Amia: *itkee eikä vastaa hetkeen* "En. *itkee lisää* Markus on saanut effin."
Natalia: "No mä laitan teille vaikka kolmen tunnin vuoron, niin tulee se effikin paremmaksi."
Amia: "Ei, kun laita Markukselle täys vuoro. *itkee ja hyperventiloi* Ei sen pitäis - *itkee* saada vähemmän palkkaa *itkee* mun - mun takia."

Sitten puhelu lopulta loppui ja vain itkin ja hyperventiloin, vaikka yritin samalla pyyhkiä kyyneliä ja repiä liiviä pois päältä. Toisaalta toivoin, että joku olisi nähnyt liivini ja minut ja ehkä joku olisi kerrankin tajunnut, että feissarit ovat ihmisiä myös! Yritin saada itseni kasaan, jotta voisin sanoa asian Markukselle ymmärrettävästi. Niin Markus sitten tuli. Sitten sanoin nopeasti yhteen putkeen, että soitin Natalialle ja me voitaisiin lopettaa. Kun Markus kysyi syytä, sain joten kuten sanottua, että en pystynyt jatkamaan. Itkin ja hyperventiloin täysin kontrollin menettäneenä.

Sitten Natalia soitti Markukselle ja kuulin siinä hyperventiloidessani heidän keskustelevan minusta.

Natalia: "Mitä oikeen tapahtui?"
Markus: "En mä tiedä! Ei mitään!"
Natalia: "Mitä sä nyt meinaat?"
Markus: "En mä voi jättää sitä yksin."

Tämä on varmaan tyhmin ja epäselvin kirjoitus ikinä kaikkine lainauksineen, mutta jotenkin tuntuu, etten muuten saisi kuvattua sitä, miten koen tehneeni kaiken varsinaisesti oikein, mutta kohdalle on vain sattunut vääränlaisia ihmisiä.

Lopulta Markus päästi minut lähtemään yksin ja minä sain itkeä ja hyperventiloida paremmassa rauhassa ja yrittää etsiä bussipysäkkiä. Pysäkillä oli joku muukin jo, joten olin mahdollisimman syrjässä. Hyperventiloin niin, että minua alkoi pyörryttää liiasta hapesta. En pystynyt hillitsemään sitä, en pystynyt hillitsemään rumaa itkua. Aina välillä jonkinlainen hyperventiloinnin ja nyyhkäyksen sekoitus pääsi livahtamaan, minkä jälkeen yritin hillitä edes niitä, jotten alkaisi parkua ääneen.

Lopulta pääsin kotiin ja olin niin tolaltani, että en pystynyt edes itkemään, koska hyperventilaatio yltyi vielä pahemmaksi. Tunsin melkein tukehtuvani happeen ja aina ajoittain minun täytyi yskiä kovasti. Jos ruokailun ja kohtauksen välillä ei olisi ollut niin pitkää väliä, olisin taatusti oksentanut. Nyt kykenin vain kakomaan hyperventiloinnin välissä. Halasin jokaista rottaa ja itkin ja itkin ja itkin. Olo oli niin kauhea ja jonnekin syvälle sisälle sattui niin järkyttävästi, että mielessä kävi käden viiltäminen leipäveitsellä.

Nyt varmaan kaikki miettivät edelleen, että mitä ihmettä tuo otsikko liittyy yhtään mitenkään. Mietin sitä tässä viikko tai pari sitten, kun tuli viikonloppuna Muumilaakson tarinoissa Näkymätön Ninni -jaksot. Ennen ensimmäistä jaksoa olin ohimennen taas maininnut osastolla olemiseni Juulialle ja Natalialle. He kommentoivat, että eikö se ollut pelottavaa, jne. mutta en osannut selittää sitä tunnetta heille.

Sen ensimmäisen jakson nähtyäni kuitenkin koin ahaa-elämyksen. Siis Ninni on näkymätön, koska se ilkeä täti kohteli tätä niin kauheasti koko ajan. Tuutikki selitti, että tiedätte varmaan, että jos jotakuta säikyttää useasti, tämä voi muuttua kokonaan näkymättömäksi. Sitten Tuutikki toi Ninnin Muumitaloon. Minusta se on vähän kuin silloin kun minä menin osastolle. Minua oli säikytelty ja minulle oli ilkeilty ja se oli vaikuttanut minuun. Osastolla kuitenkin oltiin niin ystävällisiä, mitä muumitkin ovat. Muumitalossa ei ole sellaista ilkeää tunnelmaa ikinä, vaikka joku saattaa joskus jotain ei niin järkevää sanoakin. Siellä Ninni alkaa tulla taas näkyväksi, mutta ilkimykset kuten Haisuli, vaikuttavat Ninniin silti ja hidastavat paranemista.

Nyt alan jo hieman rauhoittumaan, mutta huomenna on uusi päivä ja olen taatusti ainakin yhtä väsynyt kuin tänään. Toivon kuitenkin, että jaksan henkisesti paremmin. Hajosin tänään paljon pahemmin kuin todella pitkään aikaan. Olin ihan tolaltani. Markukselle sanoin lyhyesti, että minulla on paniikkikohtaus, mutta se tuntui ja tuntuu yhä turhalta yksinkertaistukselta ja jopa valehtelulta. Eihän kyse ollut oikeastaan paniikkikohtauksesta, vaan siitä, että vain hajosin. Huomenna saan varmaan selittää asiaa ties miten paljon. Aion kuitenkin myös sanoa asiasta sille feissauspomolle, sillä ennen kuin hän määräsi taas jonkun tuollaisen stressijutun, minulla meni hyvin ja olin päässyt siitä ovikauhustakin! Nyt sitten se että meitä painostettiin taas, sai aikaan tämän. Olen hyvä feissari, mutta se, että minulle sanotaan, että olet huono, sairauslomapäivät lasketaan mukaan, joten olet huono, et tee tarpeeksi, niin kun sitä kuulee pomoilta, joiden pitäsi kai kannustaa, ja ihmisiltä työssä, niin välillä sitä vain ei kestä enempää kerralla.

Tulipas tyhmä ja ylipitkä kirjoitus, mutta oli pakko purkaa tämä jotenkin. Pitäisi taas mennä nukkumaan ja yrittää ottaa työt huomenna vähän vähemmän tosissaan. Ai niin joo, pakko on sanoa se yksi asia, joka piristi minua, vaikka en kauheasti Eeron seurasta perustakaan. Kun olin matkalla kotiin itkien, sain viestin Eerolta, joka ei edes tiennyt koko jutusta - oletettavasti - joka meni näin: "Moi. Mitäs puuhailet? Haluaisitko tulla vierailulle. Mulla on viiniä." Tuo kuva, joka viestistä muodostuu, on jotenkin niin ihana, sellainen unelma elämästä, jota minulla ei ole koskaan ollut. Toisaalta en halua edelleenkään antaa Eerolle väärää kuvaa. Etenkin nyt tuntuu vain siltä, että voisi olla kiva, jos joskus kun tulee kotiin ihan poissa tolaltaan, täällä olisi joku odottamassa ja lohduttamassa. Kaikilla muilla on.

Ei muuta tänään.